Jari Mustonen

Cześć Tereska (Hi, Tereska, 2001)

Ohjaaja:

• Robert Glinski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robert Glinski

Hei Tereska, sinä valkea enkeli harmaassa betonilähiössä, kuinka katkaisit siipesi? Robert Glinskin sosiologinen, lähes neorealistinen vuonna 2001 valmistunut kauhutarina, Cześć Tereska, muistetaan elokuvana, joka valmistuessaan nosti esille (puolalaisten) suurkaupunkien laitamilla varttuvien nuorten unelmat, keskiössään ne kadottava 15‑vuotias Tereska. Harmaassa maailmassa, jossa isän rakkaus kätkeytyy pulloon ja vanhemmat purkavat tunteensa kyynelillä ja väkivallalla, siintyy nuoren tytön silmiin katse menneisyyteen. Liian aikaisin.

Buñuelin ja Bressonin hengessä etenevästä nuorisoelokuvasta tuli eittämättä yksi viime vuosien onnistuneimmista modernia yhteiskuntaa halki leikkaavista tarinoista. Elokuva palkittiin useilla pysteillä, samoin nimikkoroolin tekevä Aleksandra Gietner, joka itsekin poliisin kanssa kahnauksiin joutuneena teininä luo nuoresta tytöstä mieleenpainuvan, aidon muotokuvan. Elokuvan viimeisissä kuvissa hänen tummissa silmissään kytevä kyyneleinen viha muistuttaa kipeällä tavalla kadonneesta toivosta.

Monien vaikeiden kasvutarinoiden (Mouchette, Los olvidados) tavoin myös Glinski asettaa nuorensa ahtaaseen paikallisuuteen, joka ei ole tällä kertaa Bressonin maalaisyhteisö tai Buñuelin kasvava kaupunki, vaan yhteiskunnan laitamille unohtunut lähiö juurettomine lapsineen. Ohjaaja on tietoisesti antanut näyttelijöidensä ympäristöksi mustavalkoisen, vain muutamassa kuukaudessa digivideolle kuvatun miljöön, jossa harmaa näyttäytyy väreistä rikkaimpana. Ensimmäisten kuvien kirkkaus toimii alustuksena lopun pimeälle umpikujalle.

Osuvasti elokuva antaa ohuen väripalettinsa kuvata päähenkilöidensä henkistä kehitystä. Ilman kohokohtia hengittävä harmaa miljöö synnyttää mustavalkoisia, vanhemmilta opittuja ratkaisumalleja. Kyky tuottaa väkivaltaa hukuttaa alleen empatian ja vaikeus käsitellä tunteita kommunikaation. Toisin kuin Bressonin hellä Mouchette, ei Glinskin moderni Cześć Tereska kiedo käsiään pahantekijöidensä ympärille, vaan oppii vastaamaan kasvavaan tuskaan manipuloimalla. Kipu purkautuu ihmisiin ympärillä.

Vuonna 1979 Puolan maineikkaimmasta elokuvakoulusta Lodzista valmistunut Glinski lähti alun alkaenkin tekemään katu-uskottavaa, pienen budjetin elokuvaa, jonka pääroolit hän antoi koulukodin, ja sivuroolit elokuvan lokaatioiden varsovalaiskatujen nuorille. Dialogi, jolle ohjaaja antoi vain suunnan, on pitkälti improvisoitua. Omien sanojensa mukaan tarinan päämäärä on pohtia, mikä saa nuoren tappamaan, kun kyse ei ole aikuisten ideologisista tai taloudellisista syistä? Gietnerin mukaan todellisuus lähiöissä on valkokankailla nähtyä kylmempi.

Elokuvan ensi-iltaa seurannut kohu ja lehtikirjoitusten arviot sen kuvaaman (teinien) maailman aitoudesta saivat pian lisäpontta pääosan esittäneen, niin ikään 15‑vuotiaan Gietnerin väkivalta- ja huumetuomioista. On kuin Glinski olisi luonut dokumentaarisen fiktion, joka nuorine hahmoineen tunkeutuu syvälle sosiaalisiin rakenteisiin. Eikä kyse ole pelkästä paikallisesta läpileikkauksesta, vaan siitä empatiattomuudesta ja juurettomuudesta, jonka voi nähdä myös kotimaamme lähijunien ikkunoista.

Viime kädessä Glinskin nuoret ovat kuin betoniin valettuja. Heidän tragediansa siemen löytyy kuitenkin menneisyydestä, niistä muistoista, jolloin maailma näyttäytyy lapsen silmien katsottuna kauniin valkoisena.