Toni Lilja

Shaun of the Dead (Shaun, kuolleiden kunkku, 2004)

Ohjaaja:

• Edgar Wright

elokuva arvostelu

Ohjaus: Edgar Wright

Suomessa tuskin kovin moni tunnistaa kolmikkoa Edgar Wright, Simon Pegg ja Nick Frost ellei sattunut seuraamaan televisiosta komediasarjaa Avaruuden tuntua (Spaced). Valveutuneemmat television orjat muistavat Peggin työskennelleen aiemmin yhdessä myös Steve Cooganin kanssa. Nyt vanhalla Spaced-porukalla on käytössään riittävä budjetti, sopivasti ironiantajua kauhua kohtaan ja aimo annos brittiläistä huumoria, joka sopii zombie-elokuvaan kuin puutikku silmään.

Shaun (Simon Pegg) on 29‑vuotias elektroniikkaliikkeen myyjä, jonka elämä kulkee eteenpäin kovin tasaisesti: aamulla töihin, töiden jälkeen tyttöystävä Liz (Kate Ashfield) ja kämppäkaverit mukaan, ja iltaa viettämään paikalliseen Winchester-pubiin. Sama rutiini jatkuu päivästä toiseen, joskus hieman enemmän krapulassa kuin edellispäivänä. Liz ei jaksa enää seurata touhua vaan lemppaa Shaunin pihalle ja vaatii häntä muuttamaan elämäntyyliään.

Krapulainen Shaun joutuu kovin nopeasti ottamaan vastuuta kun asumalähiön ihmiset alkavat hiljalleen muuttua epäkuolleiden armeijaksi ("Ssh! Don't say the Z‑word!"), joiden ainoa tuhoamiskeino on pään irrottaminen tai yleisesti aivomassan paloittelu pienempiin osiin. Shaun ja kämppis Ed (Nick Frost) tekevät suunnitelman: ensin käydään tappamassa vittumainen isäpuoli, pelastetaan äiti, haetaan Liz mukaan ja linnottaudutaan Winchesteriin. Hyvältä kuulostava suunnitelma saa kuitenkin uusia ulottuvuuksia eikä draamalta, verenlennätykseltä ja Queenin musiikilta voida enää välttyä.

Kauhugenreä on totisesti vaikea spooffata, enkä voi kuolemaksenikaan nimetä yhtään toimivaa kauhuparodiaa. Ennen tätä päivää, that is. Siinä missä yleensä mennään mistä aita on matalin ja pyritään National Lampoon ‑henkiseen vähä-älyiseen iloitteluun, on tällä kertaa viitsitty nähdä hieman vaivaakin ja rakentaa henkilöhahmot ja kovin perinteiseltä vaikuttava tarina, jossa elokuvalainaukset eivät tunnu itsestäänselvyydeltä vaan ne nivoutuvat lähes saumattomasti mukaan. Hämmentävintä on draaman, kauhun ja komedian lähes saumaton yhteistyö, jonka ansiosta mukana on hahmoja joista jopa välittää ja ohessa saa vielä makeat naurut. Kerrankin tarjolla on parodia, joka on enemmänkin kunnianosoitus kuin yritys tehdä pilaa genre-klassikoista, joista oman osansa saavat mm. Army of Darkness, Night of the Living Dead, Dawn of the Dead, The Deer Hunter, Rambo, 28 Days Later... ja A Clockwork Orange.

Nauruhermot ovat koetuksella useampaan otteeseen, kun eläviä kuolleita yritetään tuhota krikettimailoin ja LP‑levyin, mutta ehdoton kohokohta on kunnianosoitus A Clockwork Orangelle, joka on täydellisesti koreografioitu Queenin kappaleen mukaan. Sanomattakin on selvää, että pisimmän korren huumoriosastolla vievät loistavasti kirjoitetut ja näytellyt nokkelat sanaleikit, jotka tarttuvat helposti myös jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Fuck‑a‑doodle‑doo. Komedian vastapainoksi luotu draama toimii yllättävän hyvin ja yllätyksiä tällä saralla on muutenkin luvassa, vaikka jokainen yhdenkin zombie-elokuvan nähnyt tietää mitä tuleman pitää, kun epäkuolleet juoksevat ympärillä ja yksi purema aiheuttaa tartunnan. Pikanttina mausteena kaikelle toimii vielä paikoin yllättävänkin railakkaaksi yltyvä goremässäily, jossa sisäelimiä, verta ja ruumiinosia ei säästellä.

Shaun of the Dead on pienimuotoinen piristysruiske nykykauhukomedioiden joukossa, kiitos mainion tyylitajun, hyvän dialogin ja oivien näyttelijöiden. Kulttistatukseen tällä ei vielä ylletä, mutta jos tekijät onnistuvat vielä tekemään jatkossakin vastaavaa, ei hyvän komedian ystävillä ole hätäpäivää.