Kalle Karinen

Dredd (2012)

Ohjaaja:

• Pete Travis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pete Travis

Futuristisen lainjakelun kuningashan on RoboCop, mutta sarjakuvamaailmassa on operoinut jo vuodesta 1977 saakka toinen yhtä lahjomaton kovanaamakyttä: Judge Dredd. Tarkemmin Dreddin maailmasta, historiasta ja adaptaatioista voi lukea Populistin puolelta Judge Dredd ‑spesiaalista.

Dreddiä yritettiin tuoda valkokankaille vuonna 1995, mutta legendaarisen huonona pidetty Danny Cannonin ja Stallonen näkemys Judge Dredd ei välittänyt sarjakuvan henkeä ollenkaan, vaan latisti kieron tulevaisuusvision geneeriseksi perushollywoodtuubaksi, josta oli mahdoton välittää. Pete Travisin ohjaama Dredd 3D ottaa onneksi askeleen taaksepäin juonen suuruudenhulluudessa ja kolmiloikan eteenpäin tylyydessä ja kuumottavassa toimintameiningissä.

Tulevaisuuden USA:n itärannikolle on levittäytynyt 800 miljoonan asukkaan Mega-City 1. Lakia kaupungissa ylläpitävät "tuomarit", joilla on oikeus pidättää epäillyt sekä tuomita ja panna rangaistus täytäntöön välittömästi, oli tuomio sitten usean vuoden kakku nuorisokuutiossa tai välitön teloitus. Metropolin maisemaa hallitsevat valtavat megakorttelit. Joskus nämä jättirakennukset ovat jopa "korttelisodassa" toisiaan vastaan, mutta nyt on kyse eräänlaisesta sisällissodasta: Dredd päätyy selvittämään raakaa kolmoismurhaa 200‑kerroksiseen Peach Tree ‑torniin. Torni on käytännössä slummi, jonka asukkaita terrorisoi huumetehdasta pyörittävä rikosmatriarkka Ma‑Ma. Dreddin saavuttua kylään Ma‑Ma sulkee korttelin sotatilamoodiin jottei kukaan pääse ulos eikä sisään ja määrää asukkaat tappamaan oikeuslaitokselta saapuneet tunkeilijat.

Dreddin mukana liikkuu arvioitavana oleva tuomarikandidaatti Anderson (Olivia Thirlby, Juno, 2007; The Darkest Hour, 2011), jolla on psi‑voimia. Näillä voidaan mm. kuulustelut hoitaa ilman fyysistä väkivaltaa – mentaalinen onkin asia erikseen. Ilman kypärää liikkuva hento ja kaunis Anderson on hyvä sidekick ja vastapaino suoran toiminnan Dreddille. Thirlby tekee hyvää työtä keskittyneen oloisena Andersonina. Lähinnä sivurooleihin ja b‑elokuviin jumittunut Karl Urban (Priest, 2011; Pathfinder, 2007) on leukansa puolesta pätevä valinta jäyhyyden perikuvan Dreddin rooliin ja pitääkin kypärän visusti päässään, toisin kuin Stallone aikoinaan. Ma‑Maa näyttelevä Lena Headey (Game of Thronesin Cersei Lannister) sekä muut psykopaatit ovat myös vakuuttavia, ehkäpä jopa hieman alinäyttelevät.

Laajasta tietokone-efektien käytöstä huolimatta Dreddin dystopiseen maailmaan on saatu raskas ja fyysinen vaikutelma. Mega-Cityn likaiset ja rumat korttelikolossit ja lohduttoman teollinen kaupunkikaava pelaavat hyvin yhteen Peach Treen sinänsä edistyneiden mutta hieman bugaavan ja low‑fi:n oloisten tietokoneiden kanssa. Myös tuomareiden asut ovat käytännöllisemmän näköisiä kuin sarjiksessa eivätkä hölmön ekstravagantteja kuten Danny Cannonin tekeleessä. Käytännöllistä arkkitehtuuria maustavat muutamat hienot visiot kuten skeittiramppi 70 kerroksen korkeudella – talon parvekkeella. Osakiitos tästä kuuluu 2000AD-lehden artisti Mark "Jock" Simpsonille, joka tuotti konseptitaidetta puvustuksen ja maailman lähtökohdiksi. Lisäksi Dreddin alkuperäinen luoja John Wagner konsultoi elokuvan tuotantoa ja on ilmaissut tyytyväisyytensä lopputulokseen.

Kuvaus on maltillista, ja paras ollakin kun kyseessä on 3D‑elokuva. Ulottuvuusefekti on parhaimmillaan slow‑mo ‑huumeen vaikutuksia kuvaavissa jaksoissa, jotka ovat jopa kauniita: lasinsirpaleet ja veripisarat lentelevät hidastetusti monisataakertaisesti hidastetun musiikin luodessa eteeristä tunnelmaa. Muulloin futuristista toimintaa sävyttävät Paul Leonard-Morganin säröbassovoittoiset elektroniset musiikit, joista huomaa herran kuunnelleen erityisen tarkasti Daft Punkin Tron Legacy ‑scoren.

Ilmeisen vertailun toiseen hiljattaiseen kerrostalo-actioniin The Raid: Redemptioniin (2011) Dredd voittaa helposti. Siinä missä The Raidin poliisien uskomaton tumpelointi ja yleinen logiikan puute nakersi realismia ja sitä kautta tunnelmaakin, Dreddin maailmassa ainakin rikollisten mokat on helpompi sulattaa: Mega-City 1:n rivirikolliset ovat sarjakuvassakin joko yksinkertaisia idiootteja tai täysiä hulluja, joiden kuolemaa ei kukaan jää suremaan ja ihmettelemään. Leffaversio laittaa Dreddin ja Andersonin pähkäilemään muutamia aidosti kiperiä moraalisia dilemmoja, mutta ei sarjakuvan tavoin satirisoi tuomareiden ehdotonta kuuliaisuutta lain kirjaimelle. Elokuvan Dredd ottaakin melkoisia vapauksia lain tulkitsemisen suhteen ja vaikuttaa hivenen pehmommalta kuin sarjisesikuvansa. Dredd kokonaisuutena on silti jopa turhankin raaka ja armoton – rikolliset ovat brutaaleja kuin Meksikon huumekartellilaiset ja Dredd-sarjakuville ominainen mustahko huumori on muutamien one‑linereiden varassa.

Dredd on miltei täydellinen onnistuminen, ja hyvin toteutettu tulevaisuuden maailma suorastaan vaatii jatko-osia. Harmillisesti Mega-Cityn elämää ei paljoa päästä näkemään Peach Tree ‑korttelin ulkopuolella. Tähän on syynä luonnollisesti budjetin rajallisuus: Empire-lehden haastattelussa Wagner ja käsikirjoittaja Alex Garland kertovat, ettei raha riittänyt robottien, muukalaisolioiden ja muun katuvilskeen luomiseen. Parhaimmillaan Dredd-sarjakuvat ovat nimittäin kuvatessaan kaupungilla taapertavien raukkaparkojen arkielämän yksityiskohtia, ja tuomareiden toimintaa heidän kohdatessaan uusia lain rajamailla liikkuvia villityksiä. Eeppisemmän pään tarinoista ainakin "The Day the Law Died" toimisi varmasti valkokankaallakin. Ja vaikka Dreddistä tai sarjakuvista ylipäätään ei piittaisi lainkaan, on Dredd silti vuoden ehkäpä jännittävin ja adrenaliinihuuruisin toimintaelokuva.

Paavo Ihalainen

Pink Flamingos (1972)

Ohjaaja:

• John Waters

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Waters

Pahamaineinen underground-elokuva Pink Flamingos esitettiin pierunhajuiselta 16 mm ‑filmiltä samaan aikaan Night Visionsin avajaiselokuvan kanssa. Valikoiva yleisö vaikutti tietävän, mitä tuleman pitää, sillä kukaan ei oksentanut, tai edes marssinut ulos salista kesken elokuvan. Tai sitten suomalaisilla on nykyään rautaisempi vatsa kuin 70‑luvun alun yleisöillä.

Omissa kirjoituksissaan baltimorelaisohjaaja John Waters usein korostaa hyvää makuaan elokuviensa huonon maun suhteen, eikä omien sanojensa mukaan heittele katsojia suivaannuttavia aineksia kokoon vain huvikseen. Kuitenkin Pink Flamingos on aika lailla niin törkeä kuin elokuva voi olla. Sen sekalaisia törkykohtauksia ei juurikaan voi perustella juonella tai teemalla. Ne ovat sarja toinen toistaan inhottavampia, provosoimaan tarkoitettuja kohtauksia, jotka liittyvät toisiinsa vain erittäin löyhästi.

Voidaankin nähdä, että Watersin hyvä huono maku on kehittynyt vasta hänen suurimman kulttielokuvansa valmistuttua. Pink Flamingosin överiksi vedettyä härskiyttä kun on hankala ylittää, saati edes yltää samalle tasolle. Elokuvan keskeisenä ideana on peilata keski‑ ja yläluokan koppavaa asennetta, statussymboleja, ja taipumusta vähäpätöiseen kilpailuun karnevalisoimalla nämä täysin groteskeiksi äklövisioiksi.

Läski transvestiitti Divine perheineen on roskasakkia potenssiin neljä. Äiti, poika, ottotytär ja isoäiti ovat kaupungilla päät kääntävää ja pahamaineista porukkaa, joilla on outoja seksuaalisia tapoja. Rumien pihakoristeiden korostamalla joutomaalla asuntovaunussa asuva kööri nauttii suuresti ulkomaailmalta saamastaan oudoksuvasta huomiosta. Kummallisesta ja härskistä käytöksestään huolimatta heillä on laaja ystäväjoukko, joka arvostaa heitä juuri sellaisina kuin ovat.

Mutta toisaalla asustaa feikkaajia, aidosti häijyjä ihmisiä jotka tekevät bisnestä muita riistämällä ja kiusaamalla, ja kadehtivat Divinen perheen saamaa mainetta. Connie (Mink Stole) ja Raymond Marblen (David Lochary) sodanjulistus ei niinkään ole kilpailla sikamaisuudessa, kuin pilata Divinen maine ja lopulta pyyhkiä koko perhe maan kamaralta.

Watersin ohjaustyyli on olla välittämättä kankeasti lausutuista vuorosanoista ja korostaa näyttelijöiden ylilyötyä teatraalisuutta. Persoonallisuus on ohjaajalle näyttelijän taitoja tärkeämpi asia. Flamingosin roolisuoritukset ovatkin niin kehnoja, että ne auttavat etäännyttämään katsojaa kaikesta ruudulla nähtävästä. Kyse on varsin unenomaisesta ja jopa surrealistisesta elokuvasta. Watersin törkymaailmassa syy‑seuraussuhteet ovat hämäriä, ja maailma toimii selvästi omilla säännöillään.

Auktoriteetteihin suhtaudutaan viehättävän halveksuvasti. Posteljoonia ei kaivata mihinkään. Poliisit eivät etsi Marblejen kidnappaamia tyttöjä, mutta saapuvat pamput tanassa keskeyttämään Divinen syntymäpäivät rikkaan Connien käskytyksestä. Kyttien kuolema ja syödyksi tuleminen ei myöskään vaikuta hetkauttavan ketään. Elokuvan lopussa nähtävät lehdistön edustajat eivät ajattelekaan keskeyttää nenänsä edessä tapahtuvia murhia, vaan pelaavat Divinen luomaa mediapeliä kiltisti niiden sääntöjen mukaan shokeeraavan ja hyvin myyvän jymyjutun saadakseen. Selvästi keltaista lehdistöä edustavat lehtimiehet saavat Watersilta jopa sympatiaa.

Elokuvan logiikka on siis outoa, mutta sisäisesti ehjää. Korostetuimmin tämä näkyy elokuvan hahmojen kaksinaisessa suhtautumisessa erilaisiin törkeyksiin. Divine raivostuu saatuaan Marbleilta postin mukana paskakasan, mutta heti seuraavassa kohtauksessa ilahtuu saadessaan syntymäpäivälahjaksi kehystetyn oksennusläikän. Kyse ei varsinaisesti ole edes itse jöötistä – ikoninen loppukohtaus todistaa, ettei uloste inhota Divinea lainkaan. Jopa niinkin äärirajoilla elävä ihminen tunnistaa, mikä on henkilökohtainen loukkaus häntä ja hänen elämäntapaansa kohtaan. Kun tukikohtana toimiva asuntovaunu syttyy tuleen, viimeisetkin raja-aidat Divinen käytökselle häviävät.

Charles Mansonin "perhettä" vankilassa tapaillut, massamurhista pohjattoman kiinnostunut Waters nappasi Pink Flamingosilla varsin hyvin ajan hermosta kiinni. Vaikka elokuvasta pitivät hipitkin, ei tämä selvästikään ollut enää kukkaiskansalle suunnattu juttu, vaan ennakoi uutta alakulttuuria. Waters kumppaneineen nautti silminnähden auktoriteettien kukistamisesta, sovinnaisuudelle ja hyville tavoille vittuilusta, ja teki kaiken itse, vaikkei taitoa välttämättä ollutkaan. Kaiken pohjalla oli kuitenkin normaalista poikkeavien ja outojen tyyppien hyväksyminen sellaisenaan. Parin vuoden päästä punk-kulttuuri leimahti sitten käyntiin kunnolla.

Paavo Ihalainen

MP – minä pelkään (I'm Scared, 1982)

Ohjaaja:

• Pekka Hyytiäinen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pekka Hyytiäinen

Tänä vuonna Night Visionsin Finlandia-gaalaan oli valittu hieman kokeellisempaa kauhuelokuvaa edustava Pekka Hyytiäisen MP – minä pelkään (1982). Hienovarainen elokuva on ottanut vaikutteita Andrei Tarkovskin töistä ja luotaa psykologisia pelkoja. Dialogia on vähän ja tarina kerrotaan varsin tulkinnanvaraisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö elokuva karmisi selkäpiitä.

Isän, äidin ja tyttären muodostama perhe viettää aikaa kesämökillään kuin saarrettuina. Vaikuttaa siltä, että tytärtä pyritään varjelemaan sodalta, joka kaupungissa riehuu. Lapsi kuitenkin menettää viattomuutensa kun hiipii salaa näkemään kauhusta kankeat vanhempansa television uutislähetyksen äärellä. Mökin lähellä järjestetään myös armeijan kertausharjoitukset, joista kantautuva aseiden pauke ja kumina synkistää mökin tunnelmaa entisestään. Jokainen perheenjäsen näkee yöllä piinaavia, aidolta tuntuvia painajaisia.

Hyytiäinen ei tee selväksi, mitä juonessa tapahtuu "oikeasti" ja mikä on vain kuvitelmaa. Vaikuttaa siltä, että kasvava pelko sotaa ja väkivaltaa kohtaan alkaa konkretisoitua elokuvan edetessä. Se ruumiillistuu mökin ympäristöön saapuvaksi yksinäiseksi sotilaaksi, joka vaikuttaa kadottaneen inhimillisyytensä.

Elokuvan alitajuntainen unikuvasto onnistuu usein välittämään kunkin hahmon kamppailun omia pelkojaan vastaan. Lopussa kuitenkin Hyytiäinen kadottaa hienovaraisuutensa ja sortuu hieman banaaliin ratkaisuun etenkin naisten pelkojen esittämisessä. Lopussa myös elokuvan teemaa runnotaan katsojan mieleen ihmeellisen latteassa, elokuvaopiskelijan kotiläksyä muistuttavassa jaksossa. Vaikuttaa siltä, kuin Hyytiäisen pussista olisivat kikat loppuneet juuri ennen maaliviivaa.

Tällaisenäänkin elokuva on silti muistutus siitä, että näkemystä ja taitavuutta omaperäiseen, älykkääseen elokuvantekoon on vuosien saatossa ollut Suomessakin. Monet merkkiteokset on vain onnistuttu hävittämään historian hämäriin.

Mika Helminen

The Paperboy (2012)

Ohjaaja:

• Lee Daniels

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lee Daniels

Suuren yleisön ja Oscar-raadin suosioon edellisellä elokuvallaan Precious (2009) kohonnut Lee Daniels vaihtaa nuhjuisempaan ilmaisuun tuoreimman ohjauksensa myötä. Peter Dexterin romaaniin perustuva The Paperboy on hikiseen ja kuumeiseen 1960‑luvun lopun Floridaan sijoittuva trilleri ja psykodraama, joka tarjoilee yllättäviäkin käänteitä.

Rotuennakkoluulot ovat vahvoja ja valkoisen väestön niskat punaisia Yhdysvaltojen eteläisimmissä kolkissa vuonna 1969. Killer Joe ‑elokuvan (2011) perään hyviä roolisuorituksia jatkava Matthew McConaughey esittää kotiseudulleen palaavaa toimittaja Ward Jansenia, joka kiinnostuu paikallisen seriffin murhaan päättyneestä tapauksesta. Veriteosta kuolemaan tuomittua alligaattorimetsästäjä Hillary Van Wetteriä esittää uransa häijyimmässä roolissa nähtävä John Cusack, jonka syyttömyydestä Ward ryhtyy etsimään todisteita.

Asiasta Wardin ja tummaihoisen toimittajakumppaninsa Yardley Achemanin (David Oyelowo) yrittää vakuuttaa Nicole Kidmanin esittämä white trash ‑lutka Charlotte, jolla on vahva libido ja vietti vankilakundeihin. Jos John Cusack nähdään epätyypillisessä roolissa, ei Kidmanin poikkeuksellisen reipas ja heittäytyvä hutsuilu jää ainakaan jälkeen. Etukäteen laajalti kohutusta ja uutisoidusta virtsaamiskohtauksesta lienevät monet elokuvaa näkemättömätkin kuulleet, mutta The Paperboyn kutkuttavin Kidman-bravuuri tapahtuu vankilan tapaamishuoneessa, jossa metaforisesti ilmaistuna patoumat aukeavat ilman fyysistä kontaktia.

Elokuvan keskeisimmäksi hahmoksi nousee Zac Efronin esittämä Jack, Wardin nuorempi veli, jonka reitin ja valinnat elokuvassa määrittää rakastuminen itseään vanhempaan Charlotteen. Toimittajakaksikon autokuskiksi ryhtyvä, vanhempaa veljeään ihaileva Jack kokee matkan varrella yllätyksiä, pettymyksiä ja lopulta myös hetkellisen täyttymyksen. Mustan kotiapulaisen (soul-laulajatar Macy Gray) ja Jackin rotujännitteiden sävyttämässä ystävyyssuhteessa on lämpöä, vaikka ensin mainitun kertojaääni elokuvassa hieman irralliseksi jääkin.

Muuta lämpöä provosoivasta, brutaalin väkivaltaisesta, vallankäyttöä, rasismia ja homoseksuaalisuuttakin käsittelevästä elokuvasta on vaikeampi löytää. The Paperboy on sarja erikoislaatuisia tapahtumia noirahtavan trillerin muotoon puettuna. Murhamysteeri ei kuitenkaan lopulta näytä kiinnostavan edes sitä setvimään alkaneita toimittajia, varsinkin kun motiivit ja oikeamielisyys eivät lopulta olekaan niin itsestään selviä kuin elokuvan alkumetreillä vaikuttaa.

The Paperboy on pikemminkin mielenkiintoinen kuin täysin onnistunut elokuva. Perioditrillerin ajankuva on erinomaisen hyvin ja uskottavasti toteutettu ja Floridan hikisen ilmaston saattaa miltei aistia ihollaan. The Paperboyn parhaat osaset kuten lopun suokohtaus ovat parempia kuin niiden summa, mutta tietynlainen ruokkoamattomuus niin teknisessä toteutuksessa kuin sisällössäkin viehättää.

Paavo Ihalainen

Room 237 (Huone 237, 2012)

Ohjaaja:

• Rodney Ascher

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rodney Ascher

Ohjaajamestari Stanley Kubrickin elokuva Hohto (1980) on ainutlaatuinen elokuva, jollaisen pystyi tekemään vain tuo kontrollifriikkinä tunnettu ohjaaja. Aikanaan haaleita arvioita kerännyt elokuva antoi palttua Stephen Kingin alkuperäisteokselle, suututtaen kirjailijan ja tämän kovimmat fanit. Mutta Kubrickin tavoitteena ei koskaan ollutkaan tehdä mitään normaalin suoraviivaista kauhutarinaa.

Hohdossa monia kauhugenren perinteisiä konventioita rikotaan, esimerkiksi hämärtämällä fokus Jack-isän (Jack Nicholson) murhanhimoisen hulluuden syventymisestä, ja perheen hajoamisesta Overlook-hotellin miljööseen. Pelottelun pohjana on ennemminkin hotellin kummitusten epämääräisyys ja katsojan selkäpiihin hiipivä tunne siitä, että jokin on pahasti vinossa.

Vielä nykypäivänäkin Hohto herättää outoja epävarmuuden ja levottomuuden tunteita, vaikka sen jokainen käänne ja repliikki olisi katsojan ulkoa muistama. Isolta valkokankaalta nähtynä tämä korostuu entisestään. Tämä selittyy kenties sillä, että Kubrick kiinnostui elokuvaa valmistellessaan subliminaalisista kuvista, etenkin mainosmiesten tavoista herättää katsojassa erilaisia tuntemuksia.

Ei ole liioiteltua väittää, että ohjaajan pienimmilläkin valinnoilla elokuvan lavastuksen, puvustuksen, äänivalintojen, maantieteen ja muiden osa‑alueiden osalta voi olla jokin tärkeä piilomerkitys. Tekovaiheessa näyttelijät saattoivat joutua sietämään kymmeniä, jopa satoja ottoja ennen kuin Kubrick sai tallennettua prikulleen mieleisensä. Suunnitellun 17 viikon sijaan elokuvan kuvaamiseen kului lähes kokonainen vuosi. Kubrick tiesi tarkkaan, mitä halusi. Mutta oliko hänellä jokin suurempi suunnitelma tai taka-ajatus taustalla?

Hohdon salaisuuksia onkin yrittänyt selvittää jo koko liuta ihmisiä, joilla on enemmän tai vähemmän järkeviä teorioita siitä, mitä Kubrick elokuvallaan halusi viestittää. Rodney Ascherin dokumentissa Room 237 erilaiset tulkinnat elokuvan sisällöstä pääsevät valokeilaan. Näkemyksiään avaavia leffafriikkejä ei kuitenkaan näytetä tai tunnisteta teksteillä. Vain heidän puheensa kuullaan ääniraidalla. Jutustelut on kuvitettu filminpätkillä niin Hohdosta, Kubrickin muusta tuotannosta kuin asiaan liittymättömistä elokuvista. Varsinkin Demonsin (1985) elokuvateatterikohtaukset ovat kovassa käytössä. Välillä vähemmälläkin ironialla oltaisiin tosin pärjätty.

Liian tarkka selonteko dokumentin erilaisista Hohdosta löydetyistä elementeistä pilaisi suuren osan Room 237'n tarjoamasta hoksaamisen ilosta. Mainittakoon, että erilaisia tulkinta-avaimia ja elementtejä löytyy, luotti sitten siihen, että elokuvan ydin on ihmisen seksuaalisissa haluissa, historian veritekojen toistuvuudessa tai Kubrickin halussa paljastaa osallisuutensa oletettuun Apollo 11:ta kuulaskeutumisen lavastamiseen. Onneksi Kubrickin oma persoona jätetään spekuloinnista suurimmaksi osaksi pois ja keskitytään pääosassa olevan elokuvan sisältöön.

Asiaan syventyessä herää katsojan mielessä aina vain enemmän mysteereitä Hohdon sisällöstä. Miksi Kubrick vaihtoi pahuuden tyyssijana toimivan huoneen 237 numeron romaanin 217:stä? Miksi perheensä edellisenä vuonna tappanut talonmieshahmo Grady on alun keskustelussa mainittuna etunimeltään Charles, mutta kummituksena Delbert? Miksi Overlook-hotellin pohjapiirros on niin luonnoton, vaikka Kubrick todistettavasti kartoitti talon tarkkaan ja esittelee sitä pitkissä steadycam-ajoissa?

Katsojan itse päätettäväksi jää, onko Hohdon läpikotainen tutkiminen kovinkaan hedelmällistä, saati tervettä. Vähän turhan pitkälle astuvat ainakin elokuvanystävät, jotka näkevät pysäytyskuvien pilvissä Kubrickin kasvot, tai katsovat koko elokuvan läpi samanaikaisesti etu‑ ja takaperin. Näidenkin aivoitusten kuuleminen on silti tasapuolisuuden nimissä sallittua ja jopa hauskaa.

Room 237 on inspiroiva katsaus siihen, miten paljon erinomaisesta elokuvasta voivat erilaiset ihmiset saada irti. Se jos mikä on todellisen taideteoksen merkki. Dokumentti ei riepottele Hohtoa sentään liikaa, vaan mysteeri elokuvan ympärillä säilyy. Katsoja alkaa odottaa innolla omaa uutta katselukertaansa ja pienien yksityiskohtien bongausta.

Kalle Karinen

Looper (2012)

Ohjaaja:

• Rian Johnson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rian Johnson

Looper alkaa kohtauksella, jossa Joseph Gordon-Levitt odottelee aseen kanssa maissipellon laidalla ja ampuu välittömästi tyhjästä äkillisesti ilmestyvän, huputetun vangin. Tällainen koukuttaa väkisinkin katsojan heti kättelyssä. Aikamatkailuelokuvat ovat yleensä huonoimmillaankin kiehtovia ajatusleikkejä, ja Looperia saa katsoa miltei loppuun asti ennen kuin siitä löytyy mitään edes etäisesti huonoa.

Vuoden 2044 maailma muistuttaa kovasti nykyistä, mitä nyt joitain pieniä uusia ilmiöitä on pintautunut kuten että "loopereiksi" kutsutut palkkamurhaajat teloittavat ja hävittävät mafian tulevaisuudesta lähettämät vangit (!). Tulevaisuuden gangsterikuningas, mystinen Rainmaker, on lähettänyt menneisyyden operaatiota hallinnoimaan Aben (Jeff Daniels; Dumb and Dumber, 1994). Kieroksi homman tekee se, että mafian toimista liikaa tietäviä loopereita myös lähetetään takaisin teloitettavaksi, ja huhun mukaan Rainmaker on systemaattisesti teloituttamassa jokaisen looperin. Eräällä keikalla Joe‑nimellä tunnetun looperin (JGL eli Joseph Gordon-Levitt, Inception, 2010) edessä onkin hänen oma vanhempi versionsa (Bruce Willis), joka pääsee karkuteille. Loppuelokuvan ajan Joe lähinnä jahtaa itseään ja samalla valottuvat mysteerit siitä mikä tulevaisuudessa meni vikaan. Samantapaista ideaa on käsitelty aiemmin esim. The Door (Die Tür, 2009) ‑elokuvassa, jossa aikawarpin läpi kulkeutunut Mads Mikkelsen vahingossa tappaa menneisyyden itsensä.

Juoni on kirjoitettu helposti seurattavaksi. Aikamatkailu­leffojen perus­polttoaine eli paradoksiongelmat jätetään miltei kokonaan käsittelemättä ja kuitataan Aben kommentilla: "This time travel crap, just fries your brain like an egg". Ratkaisu on raikas poikkeus indieleffa Primerin (2004) kaltaisiin teoksiin verrattuna, joissa katsojalla on syytä olla kynä ja ruutupaperia mukana, jotta on mitään mahdollisuutta pysyä kärryillä villisti vääntyilevillä aikajanoilla. Koko Looper-maailman logiikka on niin heppoisella pohjalla, että loputtomalle "miksi"-polulle on aivan turha lähteä, se ei ole elokuvan pointti. Lisäksi mukaan on kirjoitettu plot device ‑tapaan tulevaisuuden maailmassa esiintyvä mutaatio, joka antaa joillekin ihmisille vähäiset telekineettiset kyvyt.

Rian Johnsonin debyyttinään ohjaama ja käsikirjoittama Brick (2005) oli näppärä high school ‑maailmaan sijoitettu neo‑noir, jossa JGL ratkoi huumekuolemamysteeriä teatraalisesti tipahtelevan dialogin luodessa erikoista tunnelmaa. Samaa omaperäistä otetta on havaittavissa myös Looperissa, jonka alkuperäisen idean Johnson kirjoitti jo ennen Brickiä. Pätemään jatkuvasti pyrkivä tappaja-cowboy Kid Blue (Noah Segan, Deadgirl, 2009) ‑hahmo on kuin suoraan Brickin oudosta, luuserien täyttämästä maailmasta. Segan ja Johnson ovatkin tehneet yhteistyötä sekä Brickissä, The Brothers Bloomissa (2008) että Looperissa. Samaan ystäväporukkaan kuuluu tietenkin JGL, ja kaikkien Johnsonin leffojen musiikeista vastaava Nathan Johnston, joka erityisesti Brickin tapauksessa onnistui erinomaisesti. Looperin sävellykset ovat nekin kunnianhimoisia.

Kiinnostavan juonen ja pätevän tuotannon lisäksi Looperia kannattelee hyvä näyttelijätyö. Sitähän on jo totuttukin odottamaan mm. Mysterious Skinissä (2004) loistaneelta Gordon-Levittiltä. JGL on maskeerattu kasvoiltaan mahdollisimman paljon Bruce Willisin näköiseksi. Lopputulos on jotenkin outo ja hieman puistattava, mutta sopii elokuvan tunnelmaan ja kieltämättä saa miehet muistuttamaan toisiaan. Willis taas on Willis.

Vuonna 2044 Amerikka on kohtuullisen arkisen näköinen. Kadut ovat edelleen täynnä nykyisen näköisiä autoja, eikä teknologia ole mitenkään erityisen dramaattisesti muuttanut elämää. Tulevaisuuden Joe päätyy Kiinaan. Vuoden 2074 Shanghai on upean näköinen, mutta sitä ei näytetä kovin laajalti, ehkäpä budjettisyistä. Looperin hienoin yksittäinen kohtaus on dynaaminen montaasijakso Shanghaissa, jossa Joe riehuu, rikostelee, rakastuu ja vanhenee 30 vuoden ajan.

Aivan loppuun asti Johnsonin näppärä käsikirjoitus ei kanna. Loppuratkaisu on jopa melko idioottimainen ja latistaa tunnelmaa. Tämä on kuitenkin helppo antaa anteeksi näin hyvän katsojalla pelaamisen jälkeen. Looperista saa samoja hyviä ajattelevan ihmisen scifi-viboja kuin Inceptionista, mutta näistä kahdesta Looper on selkeästi parempi: siinä ei tarvitse katsella loputtomia tympeitä toimintajaksoja joissa ammutaan konetuliaseilla ja lasketaan suksilla rinteitä. Toki Looperissakin ammuskellaan, mutta kiehtova juoni ei koskaan hautaudu toiminnan alle.

Sakari Määttä

The ABCs of Death (2012)

Ohjaaja:

• Kaare Andrews
• Angela Bettis
• Hélène Cattet
• Ernesto Díaz Espinoza
• Jason Eisener
• Bruno Forzani
• Adrian Garcia Bogliano
• Xavier Gens
• Jorge Michel Grau
• Srđan Spasojević
• Noboru Iguchi
• Thomas Cappelen Malling
• Anders Morgenthaler
• Yoshihiro Nishimura
• Banjong Pisanthanakun
• Simon Rumley
• Marcel Sarmiento
• Jon Schnepp
• Srdjan Spasojevic
• Timo Tjahjanto
• Andrew Traucki
• Nacho Vigalondo
• Jake West
• Ti West
• Ben Wheatley
• Adam Wingard
• Yûdai Yamaguchi

elokuva arvostelu

"26 ohjaajaa, 26 tapaa kuolla."

The ABCs of Death on kunnianhimoinen episodielokuva, joka kokoaa yhteen kaikkiaan 26 genreohjaajaa eri puolilta maailmaa. Jokaisella ohjaajalla on sama lähtökohta: käytössä oleva viidentuhannen dollarin budjetti on käytettävä kuolemaa käsittelevän lyhytelokuvan tekemiseen. The ABCs of Deathin perusidea on peräisin lasten aapiskirjasta, jossa jokainen aakkosten kirjain kuvaa samalla jotain tapahtumaa. Kullakin ohjaajalla on oma kirjain ja muutoin vapaat kädet toteuttaa kipeimpiä fantasioitaan elokuvallisin keinoin.

Yli kaksituntisesta kestosta huolimatta The ABCs of Death ei tunnu missään vaiheessa liiallisen raskaalta. Tämän takaavat noin kuusiminuuttisten jaksojen tyylillinen ja sisällöllinen erilaisuus. Tavanomaisin keinoin tehtyjen episodien lisäksi mukana on muun muassa vaha-animaatiota. The ABCs of Death toimiikin oivallisena esimerkkinä nykypäivän kauhuelokuvan monimuotoisuudesta.

Jaksojen elokuvallinen taso vaihtelee mielikuvituksettomista pätkistä todella kekseliäisiin tylytyksiin, absurdiin komediaan ja verisiin raakuuksiin. Osa ohjaajista on onnistunut käyttämään budjetin täydellisesti hyväksi ja luomaan jotain omaperäistä, kun taas toiset ovat ylittäneet aidan matalimmasta kohdasta. The ABCs of Deathin sirpalemaisuuden takia suurin osa jaksoista unohtuu mielestä nopeasti, mutta joukkoon mahtuu myös muutama todellinen helmi.

Mukana olevista ohjaajista mielenkiintoisimpia nimiä ovat Jason Eisener (Hobo with a Shotgun, 2011), Ti West (The House of the Devil, 2009), Xavier Gens (The Divide, 2011), Noburu Iguchi (The Machine Girl, 2008), Yoshihiro Nishimura (Helldriver, 2010), Srdjan Spasojevic (A Serbian Film, 2010) ja kokoelman parhaasta episodista vastannut Timo Tjahjanto (Macabre, 2009).

Vaikka The ABCs of Death ei olekaan mikään täydellinen teos, on sen toteuttaminen ollut todella hyvä idea. Jatkoa lieneekin pian luvassa. Suhteellisen pienen budjetin ja vaivattoman toteutustavan tähden vastaavanlainen elokuva olisi varmasti mahdollista toteuttaa myös Suomessa. Toki skandinaaviversion pitäisi olla 29‑osainen.

Paavo Ihalainen

Killing Them Softly (2012)

Ohjaaja:

• Andrew Dominik

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andrew Dominik

Ohjaaja Andrew Dominik loi lupausta uuden amerikkalaisen elokuvaklassikon tulosta maltillisella ja sulavan kauniisti kuvatulla, mutta hieman yksioikoisella elokuvallaan The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Valitettavasti uusi Killing Them Softly ei lunasta liian suuriksi kasvaneita odotuksia. Ne unohdettuaan kyseessä on kuitenkin varsin mukiin menevä, joskin teemaansa turhan paljon alleviivaava paraabeli Yhdysvaltojen nykymenosta. Tyylilajina on karski rikostrilleri, jossa palkkatappaja jahtaa gangstereilta varastamaan erehtyneitä ryöväreitä.

Vuoteen 2008 sijoittuvassa elokuvassa varsin monen kohtauksen taustalle on asetettu puhumaan joko väistyvä presidentti George W. Bush tai vaalikampanjaa käyvä senaattori Barack Obama. Tarinaan vertautuvat puheet käsittelevät aina joko talouskriisiä (eli rahan puutetta) tai luottamuksen katoamista (poliitikkojen tapauksessa lainoittajapankkeihin tai riskisijoittajiin). Vaikka Obamalla ja jopa Bushilla on isot puheet markkinoiden säätelyn vahvistamisesta vastaisuudessa, niihin suhtaudutaan kyynisellä asenteella.

Tarina loikkii hahmosta toiseen, seuraten ensiksi pikkutekijöitä Frankietä (Scoot McNairy) ja Russellia (Ben Mendelsohn). Tyhjää toimittavat nistit tarvitsevat piriin kipeästi rahaa, joten he ottavat vastaan keikan nyysiä vedonlyöntirahoja jo muutenkin huonossa maineessa olevalta mafiapomo Markielta (Ray Liotta). Keikka onnistuu, ja vaikka Markie vakuuttaa syyttömyyttään, ei muu gangsterikunta enää luota häneen. Tapauksen jälkipyykkejä palkataan hoitelemaan Brad Pittin esittämä tappaja Jackie Cogan. Hän haluaa ulkoistaa puolet töistään kollegalleen kiinnijäämisen riskin pienentämiseksi.

Välillä verkkaisesti, välillä pikaisestikin etenevä elokuva ei sovellu ihmisille, jotka eivät jaksa kuunnella toisten valitusta. Jokaisella hahmolla on omat ongelmansa, joista he varsin suorasanaisesti mussuttavat toisilleen enimmän ajan kohtauksista. Alussa tämä on vielä varsin hauskaa limaisten pikkurikollisten ollessa sen verran ällöjä, että heidän nillityksensä vain korostaa näiden paskamaisuutta. Kuitenkin aivan liikaa aikaa tuhlataan marmattajien kruunaamattomaan kuninkaaseen James Gandolfinin hedonismiin vajonneeseen entiseen suuruuteen, palkkatappaja Mickeyyn.

Mickey koettaa viettää keikallaan ökyelämää viinan ja huorien parissa luksushotellissa, ennen kuin edes hoitaa hommansa. Hän ei silti tule tyydytetyksi millään tasolla ja purnaa loputtomasti Miamissa asioiden olevan paremmin. Äijään väsyvä Jackie käy sitten valittamassa asiasta omalle toimeksiantajalleen (Richard Jenkins). Lopulta Brad Pitt päättää Mickeyn työsuhteen ruudun ulkopuolella, tokaisten vain, ettei enää luottanut tämän ammattitaitoon.

Elokuvan väkivalta on brutaalia ja inhottavaa, mutta samalla kummallisen kaunista. Night Visionsissa myös Dreddin nähneet katsojat tuskin välttyivät täysin deja vu ‑tunteelta luotien jälleen puhkaistessa ihmiskehoja äärimmäisen hidastetussa panoraamakuvassa.

Cogan näkee koko Amerikan vain yhtenä isona bisneksenä, joka on menossa päin helvettiä. Mutta sama se hänelle, kunhan hän saa vain asiaan kuuluvan korvauksensa. Siinä välissä ei ihmishenki tai pari paljoa paina. Elokuvan nimessäkin esitetty väite erityisestä huolesta tai ammattitaidosta tappopuuhissa on suurimmaksi osaksi tyhjien tynnyrien kolinaa. Samalla Coganin täytyy kyräillä kaikkia eteen sattuvia epäluuloisesti ja osata kovistella ihmisiä oikealla hetkellä. Tiivistettynä elokuvan keskeinen sanoma menee: kukaan ei enää luota kehenkään, eikä tule luottamaankaan.

Paavo Ihalainen

Desperate Living (1977)

Ohjaaja:

• John Waters

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Waters

Törkyä, törkyä! Saastan ystävien nauruhermoja hemmottelee eräs John Watersin härskeimmistä ohjauksista oikein runsaalla kauhalla. Myös nimellä Punk Story tunnettu Desperate Living on selkeä aikansa alakulttuurin tuotos. Se tekee rähjäisyydestä jotain aitoa, omaperäistä ja uskaliasta.

On ehkä liioiteltua kutsua John Watersin "törkytrilogian" huipennusta poliittiseksi elokuvaksi. Kuitenkin Desperate Living on Baltimoren ryönäneron ohjauksista todennäköisesti kiukkuisin. Se suorastaan huokuu inhoa asemaansa hyväksi käyttäviä auktoriteetteja kohtaan. Aikaansa nähden elokuva oli myös huomattavan lesbomyönteinen, mikä herätti sen valmistumisen aikaan ristiriitaisia tunteita.

Elokuva flirttailee tuttujen genrekaavojen kanssa. Osansa saavat niin pakomatkaa kuvaavat road moviet, Liisa ihmemaassa ‑tyyliset sadut kuin Douglas Sirkin ylenpalttiset melodraamat. Onneksi Waters ei tyydy vain tekemään törkeämpää pastissia, saati pitäytymään vain yhdenlaisessa juonikuviossa. Elokuvan juoni ottaa useita yllättäviä käänteitä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin voisi odottaa. Elokuvan keskipisteinä toimivat hahmotkin voivat kadota nopeasti statistiasemaan ja muut astuvat tilalle. Sketsimäinen esitys on koottu varsin sujuvasti soljuvaksi ja viihdyttäväksi Frankensteinin hirviöksi.

Peruskohtiin tiivistettynä juonikuvio on seuraava: hermoheikko keskiluokkainen aviovaimo Peggy Gravel (Mink Stole) ja 200‑kiloinen taloudenhoitajatar Grizelda Brown (Jean Hill) tulevat tappaneeksi perheensä pään. Thelma & Louise ‑tyyppisesti he pakenevat keskenään syvään korpeen. Karkumatkan mittaan Grizelda alkaa kehittää tunteita entistä emäntäänsä kohtaan. Uhrin ja marttyyrin roolin omaksunut Peggy ei juuri vastustele tätä, tai muitakaan kehityskaaria, jotka eivät häntä varsinaisesti miellytä. Vaikuttaisikin, että hän haikailee lähinnä uusia mahdollisuuksia päästä valittamaan elämän paskuudesta.

Parivaljakko saapuu kaatopaikalle rakennettuun Mortvillen hökkelikylään. Villin lännen säännöillä elävää kaupunkia hallinnoi tyranni, kuningatar Carlotta (Edith Massey) sotilaineen. Julkisiin teloituksiin, kansalaistensa nöyryyttämiseen ja ylenpalttiseen mässäilyyn mieltynyt monarkki on muutenkin pahalla päällä. Prinsessa Coo‑Coo (Mary Vivian Pierce) haikailee nudisti-talonmiehen perään ja on valmis kapinoimaan äitinsä tahtoa vastaan saadakseen miehen omakseen.

Tarinaa alkaa lopulta vetää lesbopariskunta Muffy St. Jacques (Liz Renay) ja Mole McHenry (Susan Lowe). Hyväsydämiset hönöt tarjoavat katon pään päälle useammallekin karkulaiselle ja joutuvat sen vuoksi toistuvasti pulaan. Mole kaavailee sukupuolenvaihdosleikkausta, mistä väännetään joitakin elokuvan iljettävimmistä vitseistä. Kaiken kaikkiaan törkyhuumorin virta on tasainen ja jutut onnistuvat usein sekä naurattamaan että kuvottamaan samanaikaisesti.

Elokuvan groteski, äärimmilleen kärjistetty luokkayhteiskunta esittää rikkaat harhaisina, kieroutuneessa sadussa elävinä verenhimoisina ahmatteina. Vastustamattoman hassu Massey vetää pahisroolinsa kunnialla ylinäytellen läpi. Häijyn kuningattaren mielessä tunteet ovat kammoksuttuja ja kiellettyjä, vain rahvaalle kuuluvia turhuuksia. Seksiäkin saadaan vain pakottamalla.

Roskaväen seassa sen sijaan ihmiset onnistuvat löytämään toisensa, katsovat asioita pintaa syvemmälle, pelaavat nudistilentopalloa ja rakastelevat pitkin yötä. Peniskin on silkka turha statussymboli, joka kannattaa repiä irti tosi rakkauden vuoksi. Watersin suosikkiohjaajien, Russ Meyerin tai Herschell Gordon Lewisin tyylinen suorasukaisuus viedään aivan uudelle tasolle.

Vaikka elokuvan valmistumisvuonna punk oli noussut valtavirran juureen kiinni, menestyi teos erittäin huonosti, saaden Watersin uran huonoimmat lipputulot. Syytä on hankala ymmärtää, koska Watersin sikailuvisiossa ei ole nykypäivän näkökulmasta yhtään mitään vikaa. Ehkä Divinen puuttuminen karkoitti aikanaan katsojat. Onneksi nykykatsojat osaavat jo nyt arvostaa vähemmälle huomiolle jäänyttä teosta.

Paavo Ihalainen

Torrente 4: Lethal Crisis (2011)

Ohjaaja:

• Santiago Segura

elokuva arvostelu

Ohjaus: Santiago Segura

Espanjan lahja maailmalle on palannut! Tasapuolisesti perseilevän ja sikailevan poliisikomisario José Luis Torrenten (Santiago Segura) neljäs valkokangasseikkailu kantaa kotimaassaan hämmentävää taglinea "The masterpiece of earthy films". Epäilemättä kyseessä on moniulotteinen mestariteos. Luultavemmin maanläheisyydellä tarkoitetaan kuitenkin vesirajaa, jonka alapuolella elokuvan huumori viihtyy.

Uusi Torrente on saanut monien muiden megaelokuvien lisäksi myös uuden kuvaulottuvuuden. Oletettavasti tätä varten kuvaus liikkuu varsin usein Madridin silikonilla pumpatuimpien pimujen strategisimmissa ruumiinmuodoissa. Oli sille hyvä syy käsikirjoituksessa eli ei. Arvostelu perustuu elokuvan 2D‑versioon.

Seguran itse ohjaama ja kynäilemä elokuva lyö parhaat pelivälineensä pöydälle heti alkuun. Bond-elokuvia parodioivaa, näyttävää alkutekstijaksoa edeltää osuus, jossa Torrente on saanut duunin ökyhäiden turvallisuuspäällikkönä. Viidessä minuutissa äijä on ehtinyt kiristää kevytkenkäiseltä morsiamelta suihinoton, ja rysän päältä kiinni jäätyään paeta paikalta kostonhimoista sulhasta ja tämän kaverikarjuja. Sitten Torrente sählää pahasti kaatamalla koko joukon rikkaita vieraita uima-altaaseen ja tulee lopuksi teurastaneeksi koko köörin kumoamalla sähkötolpan päälle.

Näiden tapahtumien myötä Torrente on työtön, osaton ja onneton. Erinäisten tapahtumien ja gangstereiden kanssa vehkeilyn myötä José-poika Madridista lukitaan kovien korstojen kansoittamaan vankilaan. Elokuvan erityisen löyhän juonen muodostaa Torrenten pyrkimys paeta vankilasta ja "puhdistaa" nimensä.

Käytännössä tarinalla ei ole mitään merkitystä. Elokuva poukkoilee eteenpäin sketsimäisesti rykien, käyttäen jokaista esittelemäänsä asetelmaa vain parin törkyvitsin kertomiseen. Sitten aihiot hylätään uuden vuoksi. Juurikaan minkään asteen kehittelyä ei nähdä aiheelliseksi.

Valitettavasti elokuva ei kykene olemaan tasaisen hauska. Alun tykityksen jälkeen tahti laantuu ja hyvien vitsien välissä on aivan liikaa ilmaa. Espanjalaisia julkkiksia huonosti tunteville (mukana on esim. joku jalkapalloilija, jota rasistinen Torrente tietty haukkuu lakupetteriksi) ja cameo-viihdettä inhoaville yleisön edustajille uhkaa tulla aika ajoin tylsää. Toimintakomediaksi toimintakin on varsin latteaa.

Torrentesta tehdään loppua kohden väkisin jonkin sortin vammaisten ja sorsittujen sankari. Tämä on ristiriitaista, koska hahmo selkeästi on se, joka muita tölvii, vaikkei varaa siihen olisikaan. Toivottavasti vastaisuudessa ei sorruta moiseen hempeilyyn tai Torrenten kusipäisyyden kulmien pyöristämiseen. Suurimmaksi osaksi José on yhä se sama vanha kauhea mulkku, minkä edellisistä elokuvista muistaakin. Sekoilu aiheuttaa muutaman niin suuren naurunremakan, että onhan siitä pakko pitää. Espanjaakin oppi vähän.

"Carne! Carne!"

Mika Helminen

End of Watch (Poliisit, 2012)

Ohjaaja:

• David Ayer

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Ayer

Vauhdikkaalla autotakaa-ajolla alkava poliisielokuva ei voi olla läpeensä huono. Näin oli asia jo 1970‑luvun Italiassa, vaikka suorat yhteydet poliziotteschi-genreen periamerikkalaisessa End of Watch ‑elokuvassa siihen jäävätkin. David Ayerin kolmannen ohjaustyön valtteja ovat realistinen ote, sekä pääosissa Los Angelesin poliisivoimien partiokaksikkona nähtävien Jake Gyllenhaalin ja Michael Peñan henkilökemia.

Syvälle Los Angelesin poliisimaailmaan aiemmissa käsikirjoituksissaan (Training Day, 2001; Dark Blue, 2002) ja ohjauksissaan (Street Kings, 2008; Harsh Times, 2005) uppoutuneen Ayerin tuttavapiiriin kuuluu todellisen elämän LAPD-toimijoita, mikä ei End of Watchin uskottavuuspisteitä ainakaan vähennä. Gyllenhaalin ja Peñan roikkumisella viisi kuukautta Los Angelesin poliisipartioiden matkassa ennen kuvausten alkua, henkirikoksiakin todistaen, on lopputulokseen sama vaikutus.

Korruptoituneita kyttiä ja kyseenalaista poliisimoraalia vilisevistä aiemmista töistään poiketen David Ayer esittelee nyt oikeudenmukaisten ja rehellisten lainvalvojien työskentelyä. Brian Taylor (Gyllenhaal) ja Mike Zavala (Peña) ovat ilot ja surut jakava, toisilleen huumoriläppää heittävä parivaljakko, jonka vankka työmoraali ja toisaalta siviilipuolen inhimillisyys pohjustetaan Ayerin elokuvassa niin hyvin, että hahmoista ei voi olla välittämättä.

End of Watchin puolidokumentaarista otetta tehostetaan poliisikaksikon itse kuvaamalla videomateriaalilla ja valvontakamerakuvilla. Heiluva käsivarakuvaus ja mokumentaarinen ote on saattanut kärsiä inflaation jo aikaa sitten, etenkin uudemman kauhuelokuvan parissa, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Ayer hoitaa tämän puolen elokuvaa palvelemaan niin hyvin kuin se tänä päivänä on mahdollista. Sen lisäksi mitä kameroiden edessä tapahtuu, kannattaa kiinnittää huomiota End of Watchin äänipuoleen: yhtä tehokkaaseen poliisiradion hyödyntämiseen yhtenä elokuvan elementtinä ei joka päivä törmää.

Tiukat tilanteet ja ampumavälikohtaukset meksikolaisen huumekartellin kanssa liimaavat varsin tehokkaasti katsojan penkkiin ja lurjusosastolta löytyy kiehtovia sekä vakuuttavia pahuuden ruumiillistumia kuten naispuolinen jengiliideri La La (Yahira Garcia). End of Watchin kohdalla olisi vielä ollut mahdollisuus todella kylmäävään, amerikkalaiselle valtavirran elokuvalle varsin epätyypilliseen lopetukseen, mutta selkeästi Ayerin kunnianosoituksena poliisityölle nähtävässä tarinassa se olisi ilmeisesti ollut liian dramaattista.

Paavo Ihalainen

Nightbreed (Yön kansa, 1990)

Ohjaaja:

• Clive Barker

elokuva arvostelu

Ohjaus: Clive Barker

Kauhukirjailija Clive Barkerin ohjaama Nightbreed (1990) sai aikanaan kokea studiopomojen armottomuuden. Teos tuli leikatuksi kauttaaltaan erilaiseksi kuin millaisen ohjaaja omasta tarinastaan halusi. Russell Cherringtonin 22 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen tekemä uusi leikkaus seuraa tarkemmin kirjailijan Cabal-tarinan juonenkuljetusta ja on kuuleman mukaan saanut myös Barkerin hyväksynnän.

Leikkausta on hankala kuitenkaan kokea kokonaan uutena elokuvana. Se tuntuu ennemminkin pelkältä raakileelta tai markkinajipolta. Reilusti lisämittaa saanut elokuva on lihonut peräti neljälläkymmenellä lisäminuutilla. Materiaali on kaivettu milloin mistäkin, kuluneilta vhs‑nauhoilta, dvd‑ekstroista tai pölyttyneiltä filminauhoilta. Cherrington vaikuttaa pitävän lisäyksiään itseisarvona. Valitettavasti elokuva ei toimi sitä paremmin, mitä enemmän siihen on pakattu täytettä, päinvastoin.

Juoni pysyy kehyksiltään varsin samanlaisena. Mielenterveydellisistä ongelmista ja oudoista uninäyistä kärsivä Boone (Craig Sheffer) tulee psykiatri Deckerin (David Cronenberg) piinattavaksi. Tohtori Decker vetelee naruista saadakseen suljettua Boonen osastolle ja lyö potilaansa kontolle syytöksiä tuoreista, raaoista sarjamurhista.

Boone pakenee unissaan näkemäänsä takapajulassa sijaitsevaan luolakompleksiin, josta hän löytää tavis-ihmisiltä piileskelevän yön kansan. Tämä outojen mutanttien veljeskunta on kuolematonta rotua, jota on vainottu läpi historian. Boone itse saattaa olla kansan legendoissa luvattu pelastaja.

Elokuvaan lisätyt minuutit on parhaiten käytetty henkilöhahmojen syventämiseen. Varsinkin Boonen uteliasta tyttöystävää näyttelevä Anne Bobby saa nyt paljon enemmän tekemistä. Uusi leikkaus painottaa yön kansan erikoisia tapoja ja alakulttuurimaista olemusta. Vainotun kansan tuskaa korostetaan vähemmän. Nyt mutantit on helpompi rinnastaa esimerkiksi homoseksuaaleihin kuin vaikkapa juutalaisten historiaan.

The Cabal Cut on tyyliltään selvästi kirjallisempi kuin alkuperäinen leikkaus. Silti se on sekava ja houreinen, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Kirjaa mukaileva versio ei tuo useimpiin kohtauksiin juuri mitään lisäarvoa, pitkittäen vain muutenkin paikallaan junnaavaa kerrontaa. Muutamia hienoja efektijaksoja on poistettu kokonaan. Elokuvan vanhassa versiossa oli paljon vikoja, mutta aika ajoin se sai sentään rakennettua hyytävää jännitystä, yllättäviä tapahtumia ja aidosti tukalia tilanteita. The Cabal Cutia sen sijaan on usein tylsä seurata.

Uusi materiaali on kauttaaltaan huonolaatuista ja siitä ei olla paikoin onnistuttu siivoamaan edes vhs:n aikalaskureita pois. Kuppainen laatu koskee oudosti myös kohtauksia, jotka ovat jokseenkin samanlaisia alkuperäisen leikkauksen kanssa. Cherringtonin vastakkaisista väitteistä huolimatta ratkaisuun ei totu katsomisen mittaan. Elokuvaan on mahdoton uppoutua, jolloin katsomiskokemus muistuttaa enemmän dvd‑levyn ekstrojen pitkittynyttä selailua.

Varainkeruu elokuvan täydellisen retusoimisen hyväksi vaikuttaakin leikkaajan puheiden perusteella olevan yhä kesken. Näin myös maksava Night Visions ‑yleisö on ollut mukana rahoittamassa projektia. Näytöksellä oli siis lopulta muutakin kuin pelkkää kuriositeettiarvoa.