Jari Mustonen

Carrie (Kiusaajat, 1976)

Ohjaaja:

• Brian De Palma

elokuva arvostelu

De Palman visuaalinen mestariteos ammentaa nuoruuden peloista.

"Kaikkien teinikauhuelokuvien äiti."

Urallaan tasaista laskua viimeiset parikymmentä vuotta tehnyt Brian De Palma lukeutui joskus oman vuosikymmenensä merkittävimpiin ohjaajiin. Elettiin seitsemänkymmentäluvun alkua, kun Margot Kidderin tähdittämä Sisters (1972) antoi suuntaviivat tulevalle. Muutama vuosi myöhemmin valmistunut Carrie puolestaan nosti De Palman sille jalustalle, jolta hän yhä kerää faneja varhaisemmille töilleen.

Suomessa aikoinaan raaistavana kokonaan kielletty Carrie rakensi David Cronenbergin Rabidin (1977) tavoin pohjaa uudenlaiselle eksplisiittiselle, aikansa nuoria aikuisia puhutelleelle kyynisyydelle. Aiempien vuosien kevyistä verileikeistä oltiin siirtymässä kohti täydellistä verimaalausta, jonka yksi merkittävimmistä siveltimenvedoista nähtiin, kun Carrie Whiten sielun värit, sininen ja punainen, räjähtivät valkokankaalle.

Elokuvassa teini-ikäinen Carrie (näyttelijänä 26‑vuotias Sissy Spacek) herää ensimmäisten kuukautisten tuottamaan kauhuun. On kuin hänet olisi kastettu syntiseksi, mistä hänen puritaaninen äitinsä vielä muistuttaa. Telekineettisiä kykyjä omaava tyttö on kuitenkin kokemassa elämänsä käänteen, kun koulun suosituin poika pyytää hänet kanssaan koulun tanssiaisiin. Mutta tätä ihastuksen paloa seuraakin koko maailman musertavin hetki.

De Palman visio Stephen Kingin vuonna 1973 julkaistusta, korkeintaan keskinkertaisesta romaanista vältti muodostumisen perinteiseksi kostoelokuvaksi paljolti elokuvaan kasvavan jännitteen vuoksi. Ohjaajan lahja oli muuttaa mitä ihanin ihastumisen tunne ja tanssi mitä traagisimmaksi pettymykseksi nuoren tytön elämässä. Kaksi kohtausta, tanssi ja veri, seuraavat toisinaan kuin synti ja sovitus. Lopulta jäljelle jää vain tunne, joka ei ole kosto, vaan vapautus.

Teemoiltaan Carrie rakentuu oikeastaan vain yhtä, lopun kuuluisaa sinertävän punaisissa väreissä tapahtuvaa kuva-alaltaan jaettua kohtausta varten, jota seuraa vielä Pino Donaggion (Don't Look Now, 1973) sävelten vahvistama uskonnollinen loppukliimaksi. Sillä hetkellä elokuvasta kasvaa jotakin ajatustaan (mukaan lukien alkuperäisromaani) suurempaa. Aikalaisille kauhusta tuli kiehtovaa, esteettisesti maagista, ja Carriesta sisarteos samoihin aikoihin kuvatulle Suspirialle (1977).

Voidaan jopa väittää, että yliluonnollinen kauhuelokuva syntyi uudestaan ja jätti kertaheitolla taakseen The Exorcistin vielä vuonna 1973 ilmentämän raskaan paatoksen. Ohut tarinan kehikko mahdollisti todellisten tunne-elementtien pintaan nousun, tarkoittaen vereen liittyvästä mielihyvästä kumpuavaa ja sittemmin slashereihin siirtynyttä kihelmöintiä. Carrie Whiten ensivereen viittaava verikaste symboloi jonkin uuden syntymää myös elokuvan ulkopuolella.

Ennen Carrieta oltiin nähty jo Psykon (1960) mielipuolinen teurastus suihkussa ja Texasin moottorisahamurhien (1974) intensiivistä terroria. Profondo rosso (Deep Red, 1975) lukuisten giallojen tavoin puolestaan vihjasi kuolemantaiteesta. Carriessa kiintopisteeksi nousi kuitenkin koulukiusattu tyttö, jonka tunnekuohu heitetään suoraan katsojien silmille mukanaan vievällä visuaalisuudella.

Elokuvassa nähtävä lopullinen kosto on suhteettoman suuri, jos sen purkaa kostoa edeltäviksi Carrieen kohdistetuiksi fyysisiksi teoiksi. Se on kuitenkin jopa liian pieni, kun sukelletaan sisimmässään murskatun teinitytön henkiseen kauhuun. Päähenkilön tunteiden vapautuessa ilman rajoja, joutuu Carrien koko sen hetkinen ympäristö sovittamaan tekonsa tyttöä kohtaan. Oikeastaan Carrie on elokuva, joka paljastaa katsojien todelliset ajatukset. Elokuva kertoo suurimmista haaveistamme, niistä joita meidän ei kuulu koskaan saavuttaa, ja illuusion murtumisesta.

Sen sijaan, että haluaisimme tuntea empatiaa uhrin puolesta, haluammekin purkaa ahdistuksemme nyt hänen kauttaan ja siirtyä elämään sovituksen liekeissä uhreinamme kaikki muut. Aikoinaan Alfred Hitchcockin kuuluisassa lampikohtauksessa yleisö otti hetkeksi Norman Batesin roolin. Vihdoin De Palma laajentaa samastumisen hetken koko elokuvan mittaiseksi myötäelämiseksi. Sydämemme jää pedon puolelle.

De Palma ei ollut vapaa menneestä. Carrien ilmentämä ja ohjaajan kantama Hitchcockin kerronnallinen perintö on välillä tuskastuttavankin tietoista. Kuitenkin vanhan mukana kulkeminen korostaa loppupuolen raivoisaa irtirepeytymistä totutuista konventioista. Carrie inspiroikin tulevien vuosien kauhuelokuvaa ja De Palma onnistui luomaan esikuvansa Psykon kaltaisen vedenjakajan.

Carrien alkupuoli aikakaudelle tyypillisine asuineen saattaa nykyään jopa huvittaa, mutta elokuvan edetessä kasvaa tarinasta yksi viimeisistä suurista kauhuelokuvista. Teoksen loppupuoli edustaakin jo elokuvantekemisen kaikista maagisinta taidetta.