Paavo Ihalainen

John Dies at the End (2012)

Ohjaaja:

• Don Coscarelli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Coscarelli

Don Coscarelli valitsee tahallaan mahdollisimman kummia aiheita elokuviensa aineksiksi. Ohjaajan uusin, David Wongin kirjaan perustuva elokuva sekoittelee muun muassa huumeparanoiaa, okkultismia ja buddy-komediaa. Paketissa on lupausta, mutta valitettavasti Coscarelli haukkaa suuremman palan kuin pystyy nielemään.

Dave (Chase Williamson) toimii parhaan kaverinsa Johnin (Rob Mayes) kanssa eräänlaisina manaajina tai demoninmetsästäjinä. Kyvyissä he eivät kuitenkaan pärjää suositulle tv‑mentalistille (Clancy Brown). Kaverukset sotkeutuvat uuteen muotihuumeeseen, joka tunnetaan nimellä soijakastike. Huume kadottaa lineaarisen aika-avaruustajun ja vaikuttaa täten aiheuttavan käyttäjälleen todenomaisia hallusinaatioita. Todellisuudessa huumeen käyttö saa aikaan vieraiden ulottuvuuksien sulautumista omaan maailmaamme.

Melko pienellä budjetilla työskentelevä Coscarelli osaa luoda erikoisia visioita. John Dies At The Endin huippuhetki koittaa jo elokuvan alkupuolella, kun pakastimesta valuvista lihakimpaleista muodostuu irvokas demoni. Loppupuolella nähdään esimerkiksi outoja naamareita käyttävä kultti, joka palvoo lonkerohirviötä nimeltä Korrok. Tunnelma on painostava ja apokalyptinen. Psykedeelinen kerronta kasautuu hyvin vainoharhaiseksi kokemukseksi. Jos siis juonen kanssa kykenee pysymään kärryillä.

Elokuva etenee soijakastikkeen tavoin epälineaarisesti aikatasoista tai ulottuvuuksista välittämättä. Suurin osa elokuvasta on Davidin kertomaa tarinaa reportteri Arnie Blondestonelle (Paul Giamatti), joten juonen sekoilevat käänteet ja rönsyilyt voi aluksi lyödä huumehörhön paranoian piikkiin. Ikävä kyllä kehyskertomus vilisee sekin sulautuneita persoonallisuuksia ja muita omituisuuksia. Kokeellinen kerronta ei tunnu aivan toimivan elokuvan muodossa.

Pahin ongelma lienee elokuvan roolituksessa. Pääosissa nähtävät kaksi pahvinaamaista näyttelijää näyttävät ja käyttäytyvät suurin piirtein samalla tavoin. Kaveruselokuvissa tavallisesti rinnastetaan kahta erilaista persoonallisuustyyppiä. Tutkainta vastaan potkiminen ja Davidin ja Johnin persoonallisuuksien häivyttäminen saa heidän kohtalonsa vain tuntumaan yhdentekevältä. Lisäksi Coscarellin tapa ohjata näyttelijöitä esittämään roolinsa mystisesti ja epäselkeästi syö samaistumispintaa. Ei vain riitä, että päähahmot ovat määrityksen mukaisesti parikymppisiä tyhjäntoimittajia, jos he käyttäytyvät liian selkeästi kuin elokuvahahmot.

Coscarellilla on yritystä ja näin erikoisesta teoksesta haluaisi kovasti pitää. Vaikka elokuvalla on hetkensä, on se liian sekava ja komediaksi ei‑kovinkaan-hauska ollakseen se tuleva kulttiklassikko, jollaiseksi se ilmiselvästi tähtää.