Jari Mustonen

Dr. Jekyll and Mr. Hyde (Tri Jekyll & Mr. Hyde, 1931)

Ohjaaja:

• Rouben Mamoulian

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rouben Mamoulian

"Erikoistehosteita, seksiä ja väkivaltaa" ei ollut ainoastaan 80‑luvun amerikkalaisen kauhuelokuvan tehokas menestyskonsepti. Se veti yleisöä elokuvateattereihin jo puolivuosisataa aiemmin.

Näkökulmaotoksilla aukeava vuoden 1931 versio Robert Louis Stevensonin pienoisromaanista Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886) lukeutuu Pre‑Code ‑elokuvan kiistattomiin saavutuksiin. Dr. Jekyll and Mr. Hydesta tuli menestys, mutta myös klassinen sensuuritapaus. Elokuvan juonessa muuan lääketieteen tohtori kehittää seerumin, joka vapauttaa hänen pahan puolensa. Huomattuaan synnin kiehtovuuden tulee tohtori riippuvaiseksi pahana olemisesta ja alkaa kiusata naisia.

Skotlantilaisena kirjailijana Stevenson hyödynsi 1800‑luvun lopulla julkaistussa alkuperäisteoksessaan viktoriaanisen ajan kliseitä, kuten avioliittokoodin pyhyyttä ja tieteen luomia kauhuja. Kantavana aikalaistarinana ihminen tuhoutuu omaan vajaavaisuuteensa kykenemättömänä voittamaan sieluaan pyrkiessä kohden jumaluutta – eli hallitsemaan luontoa ja ihmisyyttä. Jekyllin ja Hyden kehon jakava dualismi on kuin kaukainen esikuva myöhemmille raadollisimmille ihmiskehon kahtia leikkaaville alitajuntaa ruokkiville erikoistehosteille. Alkuperäiskirjan saavutettua suuren suosion, luotiin siitä monia teatterisovituksia ja lopulta elokuvia. Rouben Mamoulianin vuoden 1931 filmatisointi on aina siinä määrin onnistunut, että se on yhä yksi villeimmistä aihetta käsittelevistä. Haysin ohjeiston astuessa voimaan, lyhennettiin sitä kahdeksan minuuttia.

Moraalinvartijoille liikaa oli etenkin Miriam Hopkinsin näyttelemän kevytkenkäisen baarilaulajattaren suorasukaisen viettelevä alastomuus, joka sittemmin restauroitiin takaisin elokuvan tuoreempiin julkaisuihin. Koko vartaloa ei tietenkään näytetä, mutta otoksissa implikoidaan vahvasti näyttelijättären olevan alasti vain ohut päiväpeiton nurkka suojana. Hopkinsille itselleen rooli oli personaallinen irtiotto, ja hän palasi myöhemmin kapinahenkisesti samantyyliseen alistumiskuvaukseen yhäti ongelmallisessa The Story of Temple Drakessa (1933), jossa alistuneisuus esitetään uhrin itsensä vahvistamana tarpeena. Samoin Mamoulianin elokuvassa nainen ajautuu tohtorin pahan puolen valtaan, koska on heikko. Klassisessa mieskuvassa aristokraattinen mies pitää huolta ennen kaikkea omasta julkisuuskuvasta ja osoittaa sivistyksensä esimerkillisellä kohteliaisuudella, kuten avaamalla oven naiselle ja ylipäätään säilyttämällä molemman sukupuolen arvokkuuden. Tohtorissa itseinho saa vallan, kun hän tajuaa seerumin muuttavan hänet alhaisimpien viemäreiden kasvattamaksi irstailijaksi. Tämän on täytynyt kauhistuttaa viktoriaanisen vuosisadan aikalaisia.

Mamoulianinkin ohjaajana sukeltaa hyvin alas ja lankeaa vietteihinsä käyttäessään innovatiivista kameratyöskentelyään tirkistelynomaisesti kuvatessaan naisen kehoa. Perinteinen huora ja madonna ‑syndrooma vaikuttaa taustalla. Näistä ensimainittua saa himoita ja koskettaa, kun taas jälkimmäistä on suojeltava. Elokuvan seksuaalinen asetelma vihjaa sekin omistamiseen – ikään kuin hyveellinen nainen olisi jatke miehen moraalille ja paheellinen nainen jatke miehen vieteille. Kauhu syntyy, kun myös hyveellisestä naisesta tulee miehen himojen kohde, koska silloin mies epäonnistuu ihmisenä. Elokuvataide laajemminkin on koko olemassaolonsa ajan avannut juuri näitä mielen portteja hyödyntäessään (mies)yleisön tirkistelyn tarvetta.

Vuoden 1931 Dr. Jekyll and Mr. Hyde on tämän päivän elokuvahistorissa outo symbioosi. Se etenee tahmeasti, mutta ohjaajan impulsiivinen kuvakieli yhdessä muuntumistehosteiden kanssa tekee siitä oleellisen teoksen, jonka ulkomuoto ei vanhene. Mieleenpainuvat alitajuntaa kuvaavat kohtaukset ja trikit ovat jo itsessään näkemisen arvoisia kuriositeetteja.