Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Incal (2011)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, Moebius

Suunniteltuaan kauan ja hartaasti Dyyni-elokuvaa sarjakuvapiirtäjä Moebiuksen kanssa, oli ohjaaja Alejandro Jodorowskylle jäänyt runsaasti ideoita toteuttaakseen vision tulevaisuuden yhteiskunnasta. Elokuvaprojektin jäädyttyä hän päätti hyödyntää kehittämiään ajatuksia suureelliseen scifi-sarjakuvaeepokseen, Incaliin. Suunnitelmamateriaalin lisäksi Jodorowsky käytti tarinan innoittajana näkemiään unia sekä tarot-kortteja, joihin moni tarinan keskeinen hahmo perustuu. Incal julkaistiin alun perin vuosina 1981–1988 kaikkiaan kuutena eri albumina.

Suuressa maanalaisessa kaupungissa, Terra 2014:ssa elävällä R‑luokan yksityisetsivä John DiFoolilla on huono päivä. Raivostunut väkijoukko heittää hänet alas suurkaupungin itsemurhakaiteelta satojen metrien pudotukseen kohti happojärveä. Viime hetkellä DiFool kuitenkin pelastetaan robokyttien lentävään mustaan maijaan, ja mies lupaa kertoa tarinansa. Häntä vainotaan, koska on sattumalta sotkeutunut Incaliin, mystiseen valon voimaan, josta riippuu koko universumin kohtalo. Ihmisten ahneuden, hölmöyden, laiskuuden ja pikkumaisuuden vuoksi maailmankaikkeus on jo valmiiksi veitsen terällä, valmiina liukumaan pimeyden puolelle.

Incalin maailma on loppuunsa asti mietitty ja tuntuu elävältä myös keskeisten tapahtumien ulkopuolella. Suurin osa maailman asukkaista on aivottomia hedonisteja, jotka tapittavat tyhmistävää viihdettä televisiosta. Ajankohtaiset tapahtumatkin esitetään viihteenä, jottei kansalaisille pälkähdä päähän ideaa osallistua asioihin. Vapauden illuusiota kuitenkin ylläpidetään ja myös galaktinen päätöksenteko toimii näennäisdemokratiana. Todellisuudessa valtaa pitää mustaa leijuvaa munaa päänsä päällä kantava teknopaavi alamaisineen. Tämän tahtoa valvoo alati kloonautuva julkkiskyborgi-presidentti kyttyräselkäisine eliittijoukkoineen. Satiiri on välillä niinkin röyhkeää ja överiksi vedettyä, että tarinan voi ajatella myös osaltaan parodioivan scifiä lajityyppinä.

Värikkäitä ovat myös John DiFoolin liittolaiset, joiden tehtävä on estää Incalia joutumasta teknopaavin ja tämän edustaman pimeyden hyppysiin. Tumpeloivalle yksityisetsivälle tarjoavat myyttistä informaatiota sekä ratkaisukeinoja universumin kohtalonkysymyksiin viehkeä papitar Animah ja tämän tulisempi sisko, kulttijohtajatar Tanatah. Mukaan tuppautuu myös DiFoolin uskollinen betonilokki Deepo, jylhä ja jalo palkkasoturi Metaparoni, sekä äreä mutantti Kill Koiranpää. Suurta salaisuutta kantaa mukanaan myös Metaparonin nuori androgyyni lapsi, Aurinkokuu.

Hahmojen luonteet ovat arkkityyppisiä ja tarot-pakan määrittämiä, mutta Jodorowsky saa hahmojen välisistä ristiriidoista irti paljon hupia. Incalin universumista löytyy myös erikoisia sisä‑ ja ulkoavaruuden humanoidirotuja, joista ikimuistoisimpia ovat väkivaltaiset, papukaijamaiset bergit ja kaatopaikalla roskia keräilevät gorillamaiset barbaarimutantit.

Monesti tarinan mittaan arvuutellaan, onko DiFool todella Incalin valitsema universumin pelastaja. Hölmö, ahne ja pelkurimainen liero kun lähinnä kaipaisi seikkailun sijaan viinaksia, hallusinogeenejä ja homeohuoria (älä kysy). Jodorowsky hajottaa sankarinsa kirjaimellisesti eräässä vaiheessa palasiin ja antaa tämän hitaalle järjelle, kaihoavalle sydämelle, raivoavalle libidolle ja laiskoille jaloille puheenvuoron. Sankaruuteen saadaan kuitenkin houkuteltua myös alhaisiin vaistoihin vetoamalla. Tunnelma ei valahda liian synkäksi, vaikka universumin kohtalonhetket ovat käsillä monta kertaa, vaan tekijäpari pitää pilkkeen koko ajan silmäkulmissaan. Tarinassa on kiinnostavia konsepteja ja hahmoja niin paljon, että onkin lopulta hyvä asia, ettei Jodorowsky malttanut jättää luomaansa universumia tähän, vaan täydensi sitä viellä monta kertaa erilaisilla jatko‑ ja lisäosilla.

Moebiuksen pikkutarkkaan tyyliin kuuluu, että välillä jälki näyttää realistiselta ja yksityiskohtaiselta, välillä taas karikatyyrimäiseltä liioittelulta. Tämä elävöittää ulkoasua, sekä auttaa omaksumaan maailman ja sympatisoimaan hahmoja. Piirrosjäljellä on myös kerronnallinen merkitys. Mitä enemmän Incal on vastuussa kirjan tapahtumista, sitä realistisemmalta piirros näyttää. Kun ihmisten omat luonteen heikkoudet – pelkuruus, kateus, viha ja epätoivo – ovat enemmän vallassa, jälki on sarjakuvamaisempaa.

Suoraviivaisena seikkailuna alkava tarina kulkee hengästyttävällä tahdilla kohti uusia juonenkäänteitä. Kaikki muuttuu lopulta metafyysiseksi psykedeliaksi tavalla, jonka vain aito mystikko osaa luoda. Kokonaisuutena tarinassa on kuitenkin tiettyä symmetriaa. Incal on Jodorowskyn kirjoittamien sarjakuvien ehdotonta huippua. Yllättävä tarinankuljetus, hervottoman raaka satiiri ja uskomaton ideoiden rikkaus tekevät lukemisesta varsinaista herkkua. Jodorowsky ja Moebius molemmat päästivät itsensä kunnolla irti, ja seikkailusta tuli niin massiivinen, ettei se olisi mahtunut elokuviin millään elkeellä. Tuoreimpien tietojen mukaan Jodorowskyn suuri ihailija, ohjaaja Nicolas Winding Refn aikoo kuitenkin yrittää.