Ilja Rautsi

Somos lo que hay (Mä oon mikä oon, 2010)

Ohjaaja:

• Jorge Michel Grau

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jorge Michel Grau

Guillermo Del Toron siivittämänä latinalaisamerikkalainen kauhuelokuva on pikkuhiljaa nostanut päätään ja saanut kansainvälistäkin huomiota. Suomessa nähdyt espanjalaiset Orpokoti (El orfanato, 2007) ja Julian silmät (Los ojos de Julia, 2010) ovat kumpikin Del Toron tallista karanneet, mutta meksikolaisen Jorge Michel Graun rosoinen esikoispitkä Mä oon mikä oon poimii kannuksensa toisaalta ja keskittyy reaalimaailman kauhuun.

Köyhälistöperheen isä kuolee ja teini-ikäiset veljekset Alfredo (Fransisco Barreiro) sekä Julian (Alan Chávez) kinastelevat siitä, kuka nyt johtaa perhettä, johon kuuluu myös sisko Sabina (Paulina Gaitán) ja äiti (Carmen Beato). Sabina nimittää Alfredon uudeksi johtajaksi ja tahtoo kaiken "jatkuvan kuin ennen". Veljesten lähdössä ruoanhakumatkalle kaappaamaan koditonta lasta katsojallekin selviää missä mennään.

Kannibaaliperheen ruokailuun liittyy "rituaali", joka ei koskaan avaudu. Eikä sinällään ole tarvettakaan katolisessa maassa kun ollaan. Tarinan edetessä herkkä Alfredo ei halua vastuuta, kun taas impulsiivista Juliania pitäisi pidätellä. Äiti ei tahdo syödä vihaamiaan huoria ja lapset taistelevat itsenäistymisen ja perheen välissä. Sabina yrittää ohjailla perhettään pitämään yhtä, mutta entiseen ei ole paluuta.

Samalla seurataan kahden epäpätevän poliisin yrityksiä jäljittää isän ruumiin mahasta löytyneen sormen omistajan tappajia. Poliisit ja huorat tuovat laajempaa katsausta yhteiskunnan rajoilla pyörivästä kansasta ja maasta, jossa jokainen luokkakunta kannibalisoi alempiaan. Toiset vain konkreettisemmin kuin toiset.

Graun elokuva tuo mieleen parin vuoden takaisen amerikkalaistapauksen The Hamiltons (2006), niin ulkoasultaan kuin dynamiikaltaan. Mustan komedian sijaan Grauta kiinnostaa kuitenkin hajanainen draama pienin kauhuelementein maustettuna. Perhedynamiikka tarjoaakin elokuvan kiinnostavinta antia, mutta asetelmaan ei pureuduta tarpeeksi.

Painostavan tunnelman, muutaman tehokkaan kohtauksen ja hyvin käytetyn miljöön ansiosta Mä oon mikä oon pysyy kuitenkin kiinnostavana sopivan lyhyenä pidetyn kestonsa ajan, vaikkei koskaan tyylillisesti tai ideoiltaan nouse keskitasoa korkeammalle.