Jari Mustonen

Star Wars (Tähtien sota, 1977)

Ohjaaja:

• George Lucas

elokuva arvostelu

"A long time ago..."

Ennen George Lucasin Tähtien sotaa maailma oli ristiriitainen paikka elää. Vuoden 1973 öljykriisi oli taittumassa, hipit aikuistumassa ja nurkan takana odotti ensimmäinen aidosti kapitalismia syleilevä tv‑sarja, Dallas (1978–1991). Suomen radion ykköshittinä soi vuoden lopussa Baccaran "Yes Sir, I Can Boogie", eikä Napakympistä ollut vielä tietoakaan.

Sanalla sanoen meno oli vauhdikasta.

Myös elokuvataide kukoisti. Vuosikymmenen alkupuolella Yhdysvalloissa tuotettiin hurja määrä vakavaa ja laadukasta yhteiskunnallista draamaa, jossa pestiin Vietnamin sodan jälkipyykkiä. Tietty realismi siirtyi sittemmin myös viihteen alkukauden suureen kukoistukseen. Esimerkiksi ensimmäisestä "markkinoi laajasti ja maksimoi voitto" ‑tyylisestä tuotannosta, Tappajahai (1975), tuli todella laadukas.

Samassa ilmapiirissä, joskin tuolloin vielä vasta valtavirran kulisseissa, hahmotteli kolmikymppinen Lucas käsikirjoitustaan. Sen vihdoin valmistuessa, maailma muuttui ratkaisevasti.

Tähtien sodassa kyse on aina ollut itseriittoisesta itsensä nuoleskelusta, kaiken elokuvan ulkopuolisen vaikuttaessa tarpeettomankin happamalta. Lapset rakastavat kerronnan puhtoista sankaruutta ja aikuiset seksuaalitonta kompleksittomuutta. Muovisuudestaan huolimatta Lucasin luomus ei silti edusta aivovapaata viihdettä. Osuvampi termi olisi "tosiviihde", sillä elokuvan suorasukainen eskapismi haastaa peilinkirkkaudellaan minkä tahansa ristiriitaisemman elokuvan sisällön, on kyse sitten Francis Ford Coppolan Kummisedästä (1972) tai Martin Scorsesen Taksikuskista (1976). Niiden edustaessa älyllistä ajatusleikkiä, pelaa Tähtien sota identiteettimme helppoja ratkaisuja kaipaavalla perusluonteella.

Ajatuksen ja Lucasin vision pohja löytyy sarjakuvista, eritoten 1930‑luvulla ilmestyneistä Flash Gordoneista ja niihin pohjaavasta kolmetoistaosaisesta elokuvasarjasta. Ohjaajana Lucasin suurin ansio olikin siirtää sarjakuvien "joko‑tai" ‑kuvamaailma puhtaana ja kiillotettuna filmille. Luke Skywalker kumppaneineen ei pohdi syntyjä syviä, vaan käy läpi itseään ennustavaa kehityskulkua. Sen ympärillä velloo harmaasävytön mustavalkoinen maailmankuva, joka on jo vuosikymmeniä kutkuttanut lasten ja nuorten aikuisten mielikuvitusta samalla tavoittaen identiteettimme perimmäisen toiveen – olla sankari ja olla palvottu.

Vuosien varrella kuullut vertaukset lännenelokuvien (tai jopa Akira Kurosawan) ja Tähtien sodan välillä ovatkin puutteellisia, koska Lucasin saaga vie tarinankerronnan aikaan kauan ennen niitä.

Oikeastaan Tähtien sota lukeutuu 1900‑luvun keskeisimpiin vedenjakajiin. Aikakauttahan on rakastettu luonnehtia Sigmund Freudin ja Albert Einsteinin vanavedessä älyn ja tieteen vuosisadaksi. Kuitenkin suurimmille massoille juuri 80‑luvun taitteen populaariviihde antoi ainoan todellisen perspektiivin. Tutkittaessa yhteiskunnan rakentumista ei pitäisikään unohtaa viihteen roolia. Harva lapsi 80‑luvulla leikki Freudia, mutta sitäkin useampi toisti Han Solon maneereita. Ja moni myös lipsui pimeän puolelle Darth Vaderin syleilyssä. Älyn ja tieteen katveessa populaarikulttuuri ilmensi näin mielemme todellisia toiveita ja irrotti ajatuksemme hetkeksi jatkuvan tiedostamisen ikeestä puhtaiden tunteiden valtaan. Eikä fetissoituminen jäänyt pelkän fiktion asteelle, vaan esineellistyi osaksi kulutuskulttuuria pakonomaisen omistamisen kautta.

Luke Skywalker, joka astuu valon tielle, on itsessään kuin antiikin ajan myyttien sijaishahmo – tavallinen, ja tavallisuudestaan huolimatta jumalallinen oikeudenmukaisuuden toivo, jonka täytyy vain hyväksyä oma sankaruutensa. Samankaltainen omahyväisyyttä kätkevä identiteettiharha on toiminut oikeutuksena monelle kostoretkelle aina Herkuleksesta Ramboon. Kyse on tukahtuneisuudesta kumpuvien negatiivisten tekojen verhoamisesta oikeutuksen auralla, mikä tarinan kaavana edustaa monomyyttiä. Pelkkä elokuvan katsominen ei kuitenkaan riittänyt, vaan ideaali 80‑luvun taitteen nuori osteli hyllyynsä Tähtien sodan avaruuseepoksen muovileluja ikään kuin oman egonsa jatkeeksi.

Faneille syntyi tarve sitoutua elokuvan maailmaan ja luoda siitä representaatioita todellisessa arkielämässä. Lopulta alitajuntamme koko freudilainen painajainen alkaen valosapelien heiluttajista ja kärsäolioista löysi tiensä visuaaliseen ympäristöömme.

Elokuva osui ytimiin jopa siinä määrin, että se aloitti lyhyeksi jääneen suurfantasian kukoistuskauden. Trilogian kolmannessa osassa, Jedin paluu (1983), näkyivät jo taantumisen merkit mutta vielä 80‑luvun taitteessa elokuvantekijöiden mielikuvitus liihotti rikkaana. Han Soloa, Lukea ja Prinsessa Leiaa sekä jos niikseen tulee, Indiana Jonesia, palvoneet lapsenmieliset saivat tuolloin elää puhtoista ja varsin viattoman oloista valkoista sankaruutta. Mielikuvien hollywoodimainen nopea tuotteistaminen oli kuitenkin jo vakiintumassa konseptiksi, joka spiraalin lailla kuristi lopulta luovuuden.

Mutta vielä vuonna 1977 luovuus kukoisti. Luke Skywalker, astuessaan koston tielle menetettyään ottovanhempansa, käy kohti jatko-osissa esiin tulevia antiikin aikaisia Oidipus-teemoja. Kenties suurimmat pelkomme eivät liitykään kummisetämäisiin perheen henkisiin valtataisteluihin, vaan omiin läheisimpiimme ja siihen mitä he edustavat fyysisessä perimässämme. Jossain syvällä sielussamme toivomme erkaantuvamme heistä, mutta Tähtien sota osoittaa läheistemme läsnäolon hallitsevan luonteen, mistä ajatus "tosiviihteestä". Tämä teos on ihmisyyttä syvimmillään.

John Williamsin säveltämä mahtipontinen musiikki entisestään terävöittää viihteen läpitunkevuutta. Näennäisellä pintaliidollaan Tähtien sota pääsikin iskemään syvemmälle länsimaiseen alitajuntaan kuin mikään muu aikakautensa teos. Samalla maailmamme aukeni kohtaaman uudenlaisen henkisen nousukauden.

Luke Skywalker, joka ei voi olla vanhempiensa palvoma, löytää universumista toisenlaisen oman ainutlaatuisuutensa tien. Selittääkö tämä tosielämää mukaileva yksinkertainen motiivi sen, miksi elokuva vetää yhä luokseen uusia sukupolvia? Tosin vasta saagan seuraavassa osassa Imperiumin vastaisku (1980), löysi draaman kaari täyden voimansa.