Hokkaidon hyisessä talvessa järjestettävä Yubari International Fantastic Film Festival on yksi maailman omalaatuisimmista elokuvafestivaaleista. Pieni mutta uskomattoman energinen tapahtuma pidetään elokuvakaupunki Yubarissa, joka tunnetaan myös kuuluisista meloneista sekä vähemmissä määrin elokuvaohjaaja Yoshihiro Nishimuran palleista.
Kerran vuodessa pikkukaupunki täyttyy sadoista elokuva-alan vieraista, jotka ovat saapuneet esittelemään uusia roska-, independent‑ ja lyhytelokuviaan sekä viettämään aikaa katsojien parissa.
Vaikeiden kulkuyhteyksien takana sijaitseva Yubari tekee välittömän vaikutuksen. Jo pelkkä junamatka valkoisena kimaltelevien vuorten välissä tarjoaa upeita maisemia. Perillä odottavat käsin maalattujen elokuvajulisteiden täyttämät kadut. Rakennusten seiniä koristavat niin Akira Kurosawan, Charles Bronsonin kuin Sonny Chibankin elokuvien taide. Lunta on niin paljon, että sen määrä murskasi viime vuonna kaupungin ainoan museon. Eräs Kamakurasta saapunut kiertävä elokuvaryhmä oli jopa tehnyt lumesta talon kokoisen valkokankaan, jolle heijastettiin festivaalin aikana elokuvia.
10 000 asukkaan Yubarissa ei ole aitoa elokuvateatteria, joten esityspaikkoina toimivat kaupungin virastotarkennukset sekä kotipolttoiset viritelmät. Lumivalkokankaan ohella elokuvia nähtiin mm. suuressa lämmitetyssä teltassa, kahdessa hotellissa sekä kauppakamarilla, jossa goremaestro Yoshihiro Nishimura isännöi omaa mielipuolista ohjelmasarjaansa. Näytösten ohella kaupungin kadut parveilivat elokuvantekijöitä aina Takanori Tsujimotosta (Bushido Man) Yudai Yamaguchiin (Abductee) ja Shinya Tsukamotoon (Tetsuo: The Iron Man).
Yubarin ohjelmisto koostuu pääosin pienistä ja tuntemattomista japanilaista elokuvista, jotka vaihtelevat lajityypiltään draamasta toimintaan ja puhtaaseen eksploitaatioroskaan. Painopiste on kuitenkin kauhun ja fantasian puolella. Ohjelmasarjoista tärkein on Off Theater Competition, jossa runsaan 400 elokuvan joukosta valikoidut 10 lupaavaa työtä kilpailevat festivaalin pääpalkinnosta. Lisää mielenkiintoisia elokuvia esitetään mm. Forecast‑ ja lyhytelokuvasarjoissa, joiden tämänvuotisiin nimikkeisiin lukeutui elokuvia kuten Zombie of Oz, Winter's Alpaca ja Burning Buddha Man.
Aivan oma lukunsa oli Yoshihiro Nishimuran Forum Theater ‑sarja, jossa nähtiin ohjaajan itse valitsemia töitä. Kauppakamarin valkokankaalle heijastettiin aamusta yömyöhään Troma-yhtiön roskaelokuvia, japanilasta nunnasplatteria sekä Nishimuran omia huippuharvinaisia varhaistöitä. Hurjaan oheisohjelmaan mahtui parimetrisiä erikoistehostepeniksiä, tissihyökkäyksiä, Elitistin edustajan kasvoille olutta kurlannut idoli sekä paljon muuta, mistä ei sattuneesta syystä tulla koskaan julkaisemaan valokuvatodisteita. Toki myös Nishimuran pallit paljastettiin My Sex ‑elokuvan yhteyteen liitetyssä tapahtumassa.
Pieni suuri elokuvafestivaali
Yubarin nykyinen muoto on tuoretta perua. 1980‑luvulle saakka Yubarin kaupunki oli kukoistavaa teollisuusaluetta. Hiilikaivosten sulkeuduttua väkiluku kääntyi laskuun ja talous ajautui kriisiin. Elokuvafestivaalin perustaminen vuonna 1990 oli yksi kaupungin yrityksistä pelastaa Yubari unohdukselta. Festivaali keräsi nopeasti arvostusta tasokkaan ohjelmistonsa ansiosta. Vuonna 1994 tuomaristossa istuivat Roger Vadim, Shintaro Katsu, Hou Hsiao-Hsien ja Dennis Hopper. Saman vuoden ohjelmisto sisälsi mm. Dario Argenton, Abel Ferraran, Brian Yuznan, Gaspar Noen ja Robert Rodriquezin uutuudet.
Talouden elvyttäjäksi festivaalista ei silti ollut. Vuonna 2007 kaupunki ajautui vararikkoon ja festivaali jouduttiin perumaan. Jo seuraavana vuonna kansa kuitenkin toi elokuvajuhlat takaisin, tosin aiempaa pienempänä ja ilman kansainvälistä kilpasarjaa. Kaupungin toinen vetonaula, huvipuisto, romutettiin sillä varaa ei ollut molempiin. Festivaalin polttopiste siirtyi yhä vahvemmin kotimaisten independent‑ ja roskaelokuvien pariin. Tänä päivänä glamourista muistuttavat valtavirtaelokuvien ennakkoja esittelevä (lähinnä profiilinpitämismielessä nimetty) Official Selection, sekä festivaalin avajaisjuhlat.
Festivaalin avajaisiin oli panostettu. Shakuhachi-huilunsoittaja avasi seremoniat, jonka jälkeen seurasi pitkiä puheita mm. Yubarin nuorelta uudelta pormestarilta, kilpasarjan tuomariston johtajalta Shinya Tsukamotolta sekä joltain vanhalta ukkelilta. Lapset toivat kukkia, lavalla asteli Garo-elokuvasta karannut ritari ja kaikki paikalle saapuneet elokuvantekijät esiteltiin – miltei jokaisesta ohjelmiston japanituotannosta oli useampi henkilö paikalla. Lopuksi avajaiselokuva Django Unchainedia odottava yleisö pääsi näkemään Quentin Tarantinon videotervehdyksen "sinne melonien ja lumen keskelle". Tarantinolla on selvästi rakkaussuhde Yubariin, jossa hän kynäili osan Pulp Fictionista vuoden 1994 visiitillään. Yksi osoitus tästä on Kill Bill: Vol.1:n hahmo nimeltä Gogo Yubari.
Tsukamoton ohella tämänvuotisessa tuomaristossa istuivat elokuvaohjaaja Daihachi Yoshida (The Kirishima Thing, 2012), näyttelijä Hiroshi Yamamoto (Ramblers, 2003), elokuvakriitikko Darcy Paquet sekä festivaalijärjestäjä Alice Yoo. Virallisen kilpasarjan voittajaksi raati valitsi kehitysvammaisille prostituutiopalveluita tarjoavasta naisesta kertovan Extend Hands From Darknessin. Elokuva päihitti kilpasarjan 10 muuta työtä ja sai festivaalin jakaman 2 miljoonan jenin (noin 15 000€) rahapalkinnon. Masato Haran (20th Century Nostalgia, 1996) uusi elokuva Soar huomioitiin lisäksi erityismaininnalla.
Valkoinen kaupunki
Yubari Film Festival ei kuitenkaan ole helppo pala purtavaksi. Taksi tulee nopeasti tutuksi, kun juna-asemalla odotellessa saapuu tieto junien peruuntumisesta lumen takia. Stressitaso nousee entisestään, kun taksifirman puhelinvastaaja ilmoittaa kuskien laittaneen pillit pussiin puolelta öin. Pitkästi pakkasen puolelle painuva yö tuo omat vaaransa. Jos tien varteen kuukahtaa, menee henki varmasti. Pyryttävän lumen ansiosta ruumista ei löydetä ennen kesää. Turvallisuudenhakuiset majoittuvatkin jompaankumpaan kaupungin suurista hotelleista. Köyhille festivaalimatkaajille on tarjolla mm. metsässä sijaitseva melonifarmihostelli, jossa henkiin jääneet kohtaavat maukkaalla aamupalalla.
Festivaalimatkalle ei siis kannata suunnata täysin huolettomin mielin. Pikkukaupungin palvelut ovat rajoitetut eikä perinteisen viime hetken pelastuksen – mangakahvilassa yöpymisen – varaan kannata laskea. Hädän kohdatessa voi kuitenkin usein luottaa paikallisten vieraanvaraisuuteen, minkä Elitisti sai kokea festivaalihenkilökunnan tarjottua 14 kilometrin autokyydin majapaikalle taksifirman sulkeuduttua. Seuraavana aamuna matka takaisin festivaaliareenalle taittui majatalon isännän tarjottua ilmaista kyytiä.
Yubari onkin haasteistaan huolimatta ehdottoman suositeltava festivaalikohde, etenkin mikäli matkaajalta löytyy henkiinjäämisprosenttia korottavat japanin kielen alkeet. Seikkailuhenkisille tarjolla on tiukka kattaus pieniä löytöjä, joita ei koskaan tulla näkemään Japanin ulkopuolisessa levityksessä, sekä runsaasti oheisohjelmaa yhdessä elokuvantekijöiden kanssa. Jo pelkkä Yubarin kaduilla talsiminen ja eri puolille kaupunkia piilotettujen klassikkojulisteiden bongaaminen on elokuvaharrastajalle unohtumaton kokemus, jonka voi toteuttaa ainoastaan paikan päällä Japanin sympaattisimmassa elokuvakaupungissa.
Festivaalin ohjelmistoon kuuluneista yli sadasta elokuvasta Django Unchained, Killing Them Softly sekä The ABCs of Death on arvioitu Elitistissä jo aiemmin. Troma-elokuva Mr. Bricks: A Heavy Metal Murder Musical jäi artikkelin ulkopuolelle, sillä se oli niin huono, ettei toimitus halunnut haaskata sen arviointiin aikaa.
21.–25 helmikuuta 2013, Yubari, Japani
Sisällysluettelo
Fake Country (1987)
O: Yoshihiro Nishimura
The Face (1985)
O: Yoshihiro Nishimura
The Saints Come Marching In (1986)
O: Yoshihiro Nishimura
The Hell Chef (2013)
O: Yoshihiro Nishimura
My Sex (2011)
O: Yukihiko Yamaguchi
Prince of Milk (2008)
O: Eisuke Naito
The Pervert (2011)
O: Amane Satō
Pussycat (2008)
O: Takena Nagao
Kigurumi Girl (2009)
O: Eiki Yasuda
Naked Sister (2013)
O: Naoya Tashiro
Hell of the College Girls (2012)
O: Naoya Tashiro
The Taint (2011)
O: Drew Bolduc & Dan Nelson
Father's Day (2011)
O: Adam Brooks, Jeremy Gillespie, Matthew Kennedy, Steven Kostanski & Conor Sweeney
Sengoku: Bloody Agent (2013)
O: Naoki Takeda
Bushido Man (2013)
O: Takanori Tsujimoto
The Burning Buddha Man (2013)
O: Ujicha
Snake of Violence (2013)
O: Takahiro Ishihara
Abductee (2013)
O: Yūdai Yamaguchi
Punch Men (2013)
O: Kenji Tanaka
Extend Hands from Darkness (2013)
O: Yukihiro Toda
Jukai: Mount Fuji Suicide Forest (2012)
O: Hideya Yamaguchi
From Here to Nowhere (2012)
O: Ken Kawai
Winter's Alpaca (2012)
O: Yuji Harada
Antoine et les héros (2012)
O: Patrick Bagot
Wandering Alien Detective Robin (2012)
O: Lisa Takeba
Remake (2011)
O: Chris Tomkins
No Place Like Home (2012)
O: Nicholas Humphries
I Am Vengeance (2012)
O: Wayne Lin
Shhh (2011)
O: Freddy Chavez Olmos & Shervin Shoghian
Undefined Creature (2012)
O: Min Kyung-jun
Love Songs from an Android (2012)
O: Sol Friedman
Audio Erotica (2012)
O: Kimi Yawata
Nishimura Eizo Presents: Forum Theater
Japanin johtava goretaiteilija Yoshihiro Nishimura on kuulunut Yubarin vakiovieraisiin 1990‑luvulta lähtien. Ohjaajan huikea kyberpunk-visio Anatomia Extinction (1995) palkittiin festivaaleilla vuonna 1995. Vuosikymmentä myöhemmin valmistunut mutanttidraama Speakerman: The Boo (2004) kuvattiin Yubarin kaupungissa. Helldriverissa (2010) nähtävät zombiesarvet puolestaan ovat viittaus Yubarin maukkaisiin meloneihin. Omien ohjaustöiden lisäksi Nishimuran laaja efektifilmografia on ollut Yubarissa edustettuna lähes joka vuosi.
Nishimura isännöi vuoden 2013 festivaaleilla oman Nishimura Eizo ‑yhtiönsä nimeä kantavaa ohjelmasarjaa. Kaksipäiväinen maraton muutti kaupungin kauppakamarin mielipuoliseksi kauhun, toiminnan ja hulvattoman oheisohjelman näyttämöksi, jota voisi kuvailla Japanin omaksi Night Visionsiksi. Nuori splatter-ohjaaja Naoya Tashiro sekä Nishimuran luottonäyttelijä Maki Mizui toimivat tapahtuman apulaisisäntinä. Kolmikon omituinen käytös ja hupaisat asut olivat koko viikonlopun jatkuva parodia animaatiosarja Sazae-sanista.
Rattoisasti auki räjähtelevät päät sekä 9/11 ‑iskuja junailevat natsit saattoivat yleisön tunnelmaan. Joka aamu nähty johdantovideo tiivisti Nishimuran törkeimmät saavutukset kahteen minuuttiin ja varmisti samalla, ettei kukaan ollut tullut väärään saliin. Rohkeuttaan epäilevillä oli vielä toinen mahdollisuus paeta ennen pääohjelman alkua, kun salissa nähtiin Z is for Zetsumetsu ‑making of ‑dokumentti, joka kuvaa Nishimuran työskentelyä The ABC's of Death ‑elokuvaan ohjaamansa episodin parissa. Alkulämmittelyn jälkeen vuorossa oli koko festivaalin rajuin veto: yli neljätuntinen Troma-kolmoisnäytös. The Taint (2010), Mr. Bricks: A Heavy Metal Murder Musical (2011) ja Father's Day (2011) jättivät yleisön kylmäksi ainoastaan siksi, ettei esitystilan lämmitystä oltu muistettu laittaa päälle.
Päivän todellinen kohokohta seurasi kuitenkin vasta myöhemmin illalla Troma-elokuvien sekä Tak Sakaguchi ‑komedia Tebana Sankichi: Re‑Mix Versionin (2013) jälkeen. Nishimura kantoi huoneeseen vanhan 8‑millimetrisen projektorin huippuharvinaisten varhaistöidensä esitystä varten. Kovaonninen ohjaaja onnistui tosin särkemään projektorinsa ja katkaisemaan filmin kesken näytöksen, jonka takia kaksi viimeistä elokuvaa nähtiin dvd‑kopioina. Vastoinkäymisistä huolimatta kokemus oli mittaamattoman arvokas, sillä elokuvia ei ole koskaan julkaistu missään kotivideoformaatissa. Kihelmöivää tunnelmaa lisäsi huoneen lämmitin, joka oli tällä kertaa käännetty liian lämpimälle.
Yoshihiro Nishimura 8mm Early Works
Nishimuran yliopistoaikoinaan ohjaamat The Face (1985), The Saints Come Marching In (1986) ja Fake Country (1987) tarjoavat kiehtovan läpileikkauksen ohjaajan kehitykseen kohti gorea ja kyberpunkkia. Nishimuran rakkaus käsityöefektejä kohtaan on nähtävillä jo 40‑minuuttisessa The Facessa, jossa opiskelijapoika sekaantuu murhamysteeriin. Teurastajan veitsellä tapetun etsivän kasvot mutatoituvat opiskelijan vatsaan ja ohjaavat nuorukaisen etsimään oikeutta kuolleen sielulle.
Teknisesti kömpelö, mutta sympaattinen buddy-elokuva ei mässäile verellä. Painopiste on sen sijaan romanttisissa kohtaamisissa sekä terävän pop‑musiikin sävyttämissä katukuvissa. Päähenkilön vatsasta pullottava, taidokkaasti toteutettu mutanttikasvo lisää muutoin perinteiseen elokuvaan oman vinksahtaneen mausteensa. Ensimmäiset veritehosteet nähdään vasta lopputekstien aikana, joissa ohjaajan nimeksi on merkitty Hullu Pierrot – pseudonyymi, jota Nishimura käytti uransa alkuaikoina.
The Saints Come Marching In seuraa The Facen jalanjäljillä heittäen keitokseen enemmän paranoiaa ja surrealismia. 40‑minuuttinen elokuva etenee pitkän matkaa opiskelijadraamana, kunnes painajaisnäyt vievät päähenkilöstä voiton. Kaupungin yö alkaa kuhista kammottavia naamioituneita muukalaisia, jotka ottavat opiskelijan kohteekseen.
The Saints Come Marching In on Nishimuran varhaistöiden käännepiste. Alun pirteä kerronta tuudittaa katsojan petolliseen turvallisuudentunteeseen. Puolivälin jälkeen tapahtuva sukellus painajaismaiseen yöhön jää kuitenkin lopulliseksi niin elokuvan kuin Nishimuran uran suhteen. Ajojahti kiihtyy yhä psykedeelisemmäksi ja maailmankuva alkaa muistuttaa ohjaajan myöhemmin valmistuneita kauhu‑ ja kyberpunk-visioita. Nishimuran taidokkuus musiikin ja kuvien synkronisoinnissa on entistä selvemmin esillä. Myös gore-efektejä nähdään, vaikka niiden käyttö on vielä hillittyä.
Nishimuran opiskelijatoverien tähdittämä elokuva on tämän päivän yleisöille varsinainen kuriositeetti jo uskomattoman näyttelijäkaartinsa ansiosta. Pääosaa esittävä Tokuma oli ehdolla Tokion kuvernööriksi vuonna 2012. Naistähti Renho Murata on puolestaan yksi Japanin tunnetuimmista poliitikoista. Mahtimiesten ja ‑naisten esiintymiset splatter-ohjaajan varhaistyössä pitänevät elokuvan filmikelat Nishimuran kassaholveissa ja poissa julkisesta levityksestä vastaisuudessakin.
Ohjaajan viimeinen opiskelijatyö, Fake Country, on lopullinen ja kunnianhimoinen sukellus Nishimuran uuteen maailmaan. Kolmannen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuvassa elokuvassa sysimusta yö nielee kaiken valon ja toivon. Japani on modifioinut toisen maailmansodan aikaiset ihmistorpedot moderneiksi ihmisohjuksiksi, joiden avulla sotilaat suorittavat itsemurhatehtäviä. Yhdelle sotilaalle haaste on liikaa ja hän yrittää paeta kohtaloaan ja takaa-ajajia.
Fake Country on vajaan tunnin pituisenakin raskas pala. Ahdistava elokuva ei tarjoa ainoatakaan valonpilkahdusta. Pirteä pop‑musiikki on tehnyt tilaa synkemmille punk-raidoille. Tarinan mukaan Nishimura lähetti elokuvansa Pia Film Festivalille, mutta maineikas indie-festivaali ei ottanut sitä ohjelmistoonsa. Tuomariston jäsen ja elokuvakirjailija Akira Hoshino kirjoitti kuitenkin Nishimuralle kirjeen, jossa hän totesi elokuvan olleen mahtava.
Secret Screening
Nishimuran varhaistöiden ohessa esitettiin myös ohjaajan tuorein työ. Vielä tuotannossa olevasta The Profane Exhibit (2013) ‑elokuvasta irrotettu The Hell Chef ‑episodi nähtiin salaisena näytöksenä, sillä tekijät eivät itsekään olleet varmoja onko sen esittämien tekijänoikeudellisesti laillista. Myöhemmin tänä vuonna julkaistavaksi kaavailtu antologia tuo yhteen 11 kauhuohjaajaa, joiden joukossa on mm. Ruggero Deodato, Andrei Iskanov, Sergio Stivaletti ja Uwe Boll.
The Hell Chef jatkaa Nishimuran tuoreiden lyhytelokuvien jäljillä ollen lähes dialogiton ja musiikkivideomaisesti etenevä splatter-video. Auditionin (1999) ja Tokyo Gore Policen tähti Eihi Shiina paloittelee miehiä soppakulhoon yhdessä koulutyttö Maki Mizuin kanssa. Z is for Zetsumetsun tapaan The Hell Chefin visuaalinen lennokkuus saavuttaa kirkkaasti fantastiset suhteet, mutta väkivalta on häijympää ja huumori pikimustaa. Rytmitys ei silti yllä Nishimuran parhaiden lyhytelokuvien sulavuuteen, ja lavasteet näyttävät hieman kömpelöiltä.
Nishimura Eizo Presents: Forum Theater – Illasta aamunkoittoon
Lauantai-ilta huipentui ikimuistoisella My Sex ‑teemayöllä. Edellisvuoden Yubari-suosikki, Yukihiko Yamaguchin ohjaama midnight-helmi My Sex (2011) nähtiin festivaaleilla nyt jo toista vuotta peräjälkeen. 40‑minuuttinen elokuva seuraa keski-ikäistä miestä, joka pyrkii epätoivoisesti nuoren naisen (viime vuosina paljon esillä ollut pink-tähti Shijimi) housuihin. Pään sisällä kaikuvat äänet sävyttävät eroottista komediaa, joka puolivälin jälkeen vetää sen luokan ässät takataskustaan, että koko katsomo on ällikällä lyöty. Kipeästi laajaa festivaalilevitystä kaipaavasta elokuvasta on parasta olla kirjoittamatta sen enempää, jotta sen yllätysvoima ei kärsi.
Elokuvaa seurannut My Sex ‑kilpailu uhkasi lyödä itse elokuvan. Tapahtumaan ilman housuja saapuneet Nishimura ja Yamaguchi olivat keränneet kuukauden ajan osanottajatöitä, jotka vaihtelivat lyhytelokuvista live-esityksiin. Kymmenkunta kilpatyötä olivat toinen toistaan päättömämpiä, alkaen Z is for Zetsumetsu ‑lyhärin mutanttinatsia esittävän Jessican melankolisesta eroottisesta livetanssista. Auliisti paljasta pintaa esittelevä performanssi ylsi kilpailun kolmossijalle. Pääpalkinnon vei toinen yleisön edessä esiintynyt taiteilija; ilmaseksiin perehtynyt mies joka rakasteli tyhjän kanssa. Palkinnoksi air sex ‑spesialisti sai Herschell Gordon Lewis Blu‑ray ‑boksin.
Kilpailun lyhytelokuvista selkeästi paras oli tapahtuman co‑hostina toimineen Naoya Tashiron ohjaama Chinkou‑kun, jossa Nishimuran efektipajalta karannut 150‑senttimetrinen muovipenis seurustelee ihmistytön kanssa. Romanttinen draama kuvaa kaksikon taivalta rannalla, karaokebaarissa sekä tietenkin hotellihuoneessa. Kilpailun kakkossijalle yltänyt kiero huumoripommi olisi ansainnut jopa pääpalkinnon päihittäen laadullaan valtaosan Yubarin aidosta elokuvaohjelmistosta.
My Sex ‑kilpailun jälkeen kauppakamari muuttui etenkin naisille vaaralliseksi alueeksi. Paikan päälle ilmaantunut Chinkou‑kun alkoi vaania festivaalivieraita ilmaantuen aina valokuvaushetkellä jonkun pahaa aavistamattoman uhrin taustalle. Virallisen ohjelman päätyttyä ilta jatkui vielä aamuneljään saakka Until Nishimura Goes to Sleep ‑tapahtuman merkeissä. Yön pimeydessä tarjoiltiin mm. Bushido Manin yöennakko sekä opetettiin syömään nuudeleita opetusvideon avulla.
Kuolleiden aamunkoitto
Sunnuntaiaamuna helvetti repesi valloilleen. Kauppakamarin piha kuhisi zombeja, ja lumeen oli kaiverrettu verellä "julmuutta" tarkoittavat kirjainmerkit. Selvästä univajeesta kärsinyt Nishimura kömpi yleisön eteen laittamaan Dead Sushi ‑elokuvan making of ‑dokumentin pyörimään ja painui sitten takaisin nukkumaan.
Sunnuntain ensimmäinen päätapahtuma oli Student Splatter Movie Festival eli Gakusei zankoku eiga. Student Splatter Movie Festival on vuodesta 2009 lähtien Tokiossa järjestetty tapahtuma, johon elokuva-alan opiskelijat voivat lähettää omat splatter-elokuvansa. Nishimuran, Yoshiki Takahashin (Cold Fish, 2010) sekä muiden alan asiantuntijoiden muodostama jury valikoi lupaavimmat työt viralliseen ohjelmistoon kisaamaan festivaalin pääpalkinnosta. Yubaria varten tapahtumasta oli varioitu oma erikoispainoksensa, jossa nähtiin 12 lyhytelokuvaa vuosilta 2009–2012.
Kaikkein hurjimman vision esitteli vuoden 2009 voittajaelokuva Prince of Milk (Gyunyu oji), jossa häiriintynyt maitoprinssi aloittaa verilöylyn koulussa. Korvia särkevänä huuto‑ ja puukkojuhlana alkava lyhytelokuva transformoituu aidosti yllättäväksi ja kauniiksi työksi, joka lainaa jopa musikaalin keinoja käyttöönsä. Omaperäinen elokuva on valmistumisensa jälkeen kiertänyt festivaaleja ympäri maailman ja nostanut ohjaaja Eisuke Naiton (Let's Make the Teacher Have a Miscarriage Club, 2011) yhdeksi viime vuosien lupaavista tulokkaista.
Vuoden 2011 voittajaelokuva Hentai kisaa kokoelman häiriintyneimmän nimikkeen kunniasta. Nimelleen uskollinen lyhytelokuva keskittyy ahdistelijan ja koulutytön kohtaamiseen ahtaassa huoneistossa. Juttu saa uuden käänteen karmaisevan kettinkifriikin astellessa sisään. Keveämpää laitaa edustaa tuomariston erityismaininnan vuonna 2009 saanut vaha-animaatio Pussy Cat, joka on Chainsaw Maid (2007) ‑lyhytelokuvallaan huomiota keränneen Takena Nagaon käsityötä. Viisiminuuttisessa elokuvassa sadistinen sika kidnappaa kauniin kissan. Hauska elokuva ei kalpene vertailussa The ABCs of Deathin kaltaisissa kaupallisissa tuotannoissa nähtyihin animaatioepisodeihin. Kokoelman pisin elokuva Kigurumi joshidaisei (2009) oli myös taiteellisesti kunnianhimoisin. Seksuaalisesti hyväksikäytetyn mykän tytön tragedia etenee 30 minuutin ajan draamana, kunnes purskahtaa raskaan rokin rytmittämään väkivaltaan.
Myös kokoelman muut elokuvat olivat tasoltaan pääsääntöisesti hyviä tai kohtalaisia, eikä todellisia rimanalituksia löytynyt kuin yksi. Monet pihalla laahustaneet zombit paljastuivat nyt elokuvien ohjaajiksi, jotka olivat soveltaneet meikkaustaitojaan toistensa kasvoihin. Ilahduttavaa oli myös nähdä, että verenhimoisten nuorten ohjaajien joukossa oli myös kaksi naista. Ohjaajia jututtanut Naoya Tashiro on itse tapahtuman entinen osanottaja, jonka debyyttielokuva High School Girl of The Dead sai tuomariston erityismaininnan vuonna 2010.
Nishimura Eizo Presents: Forum Theater: Loppuhuipennus
"Kuinka julkeaa ja hävytöntä!" Sunnuntai-iltapäivä oli omistettu uskon asioille. Tapahtuman co‑host Tashiro oli itse edustettuna erikoisnäytöksessä, joka juhlisti ohjaajan uuden splatter-elokuvan maailmanensi-iltaa. 25‑vuotias mukava nuori mies tekee elokuvia sadistisista nunnista, kannibaaleista ja koulutyttözombeista. High School Girl of the Dead sekä lyhytelokuva Cannibal Maid & Killer Nurse (2012) ovat vakiinnuttaneet genrelupauksen aseman Yubarissa jo edellisvuosina. Tashiron uusin työ, sadistinen nunsploitaatiouutuus Naked Sister (2013), sai festivaalilla parikseen ohjaajan edellisen elokuvan Hell of the College Girls (2012).
19‑minuuttinen Naked Sister (Hadaka no shudojo) on rehellisintä nunnaviihdettä vähään aikaan. Jo elokuvan avaavassa naisten välisessä suihkukohtauksessa revitään ensimmäisen uhrin sisäelimet ulos. Höyryävä kylpyhuone vaihtuu pian kirkkoon, kun koko elokuvan yläosattomissa pitäytyvä sisko (Rape Zombie 2:n Rina Kichise) ryhtyy ristiinnaulitsemaan synnintekijää. Mikä on ristillä riippuvan uhrin rikos ja mitä hänestä jää jäljelle?
Naked Sister on häpeilemättömän suorasukaista eksploitaatiota, joka lopussa hieman kompastuu Japanin ja koko maailman genre-elokuvaa riivaavaan postmodernismiin. Tashiron rikos ei kuitenkaan ole lajissaan pahinta sorttia. Samalla ohjaaja on parantanut edellisten töidensä hieman amatöörimäisestä toteutuksesta saaden Naked Sisterin näyttämään varsin mallikkaalta. Verikekkeri on tyylikästä käsityötä kuten asiaan kuuluu. Runsaan vartin pituisena elokuva ei ehdi saavuttaa mitään unohtumatonta, mutta muodostaa mukavan makupalan keskiön tunneille.
Tashiro-tapahtuman toinen elokuva oli harhaanjohtavasti nimetty Hell of the College Girls. Elokuvan alkuperäinen nimi "Joshidaisei kaiki club" eli "College Girl Bizarre Club" kuvastaa sisältöä asteen verran paremmin. Japanissa varsin suosittua valedokumenttigenreä edustava kauhuhupailu kutoo yhteen 8 dokumentaarisesti esitettyä "tositarinaa". Kankea elokuva etenee silitysraudalla pahoinpideltyjen rintojen ja idoliklubien kautta merenrannan hummerihirviöihin saakka. Lopulta homma lyödään täysin läskiksi Japanin elokuvateattereista tutun antipiratismikampanjan joutuessa pilailun kohteeksi.
Luultavasti kaupallisuuden nimissä goretehosteet vähiin jättävä elokuva ei vakuuta juuri millään osa‑alueella. Ylipitkä kokoelma naurattaa silti muutamaan kertaan ja teoksen omituisuutta on arvostettava ainakin hieman. Yubarissa Hell of the College Girls esitettiin live commentary ‑näytöksenä ohjaajan tuumattua, että fanit ovat luultavasti nähneet (dvd:llä jo julkaistun) elokuvan aiemmin. Veikeä, mutta osaa yleisöstä harmittanut ratkaisu toi ohjaajan ja näyttelijäkaartin mikin ääreen elokuvan pyöriessä taustalla. Elokuvan tyylilajin ja heikon tason huomioiden valinta ei ollut aivan huono, vaan vahvisti Yubarin jo entisestään kotipolttoista tunnelmaa, joka kokoaa niin elokuvantekijät kuin genreviihteen harrastajat yhden suuren sohvan ääreen leffamaratonia varten.
Pettymykseksi jääneen Hell of the College Girlsin jälkeen tunnelma oli pian jälleen katossa. Vuorossa oli elokuvassa vilahtaneen fiktiivisen idolin Yuipurun (Yui Murata) mini live ‑konsertti. Esitys valloitti koko salin ja pian tyttökullan rinnalla jorasivat niin Nishimura, Tashiro kuin täysissä meikeissä oleva zombikin. Järjettömyys kruunattiin fan servicellä, jossa idoli kurlasi olutta Nishimuran valikoiman finlandojinin (eli allekirjoittaneen) sekä muutaman muun onnekkaan kasvoille. Kostoksi Elitisti lahjoitti Nishimuralle terveisiä helvetistä eli turkinpippureita!
Vähintään yhtä muistettava oli Naked Sisterin yhteydessä nähty välikohtaus. Lavalle krusifiksi kaulassa astelleen Rina Kichisen heppoinen villakaapu paljasti välittömästi, etteivät turhat vaatekappaleet tulisi pysymään pitkään päällä. Elokuvassa nähtyä kohtausta varioiden lavalle kutsuttiin miespuolinen "uhri", jonka kasvot sekä kaaressa läpi huoneen lentäneet silmälasit todistivat paljaiden rintojen iskuvoimaa. Läimäyttelyn kohteeksi joutuneen perheellisen miehen identiteetin suojelemiseksi tapauksen tarkempi raportointi jätetään väliin.
Bloody Agent + Takanori Tsujimoto ‑special
Loppuillan virallinen ohjelmisto oli omistettu toiminnalle. Ensimmäisenä kankaalle päästettiin jo ennakkoon huolta herättänyt surkea toimintaviritys Sengoku Bloody Agent (2012). Näytökseen olivat saapuneet ohjaaja, muutama tuottaja sekä sivuosaa esittävä Miley Sugihara. Kankeassa Q&A:ssa ainoa elokuvantekijöille kysymyksiä esittänyt henkilö oli takarivissä istunut Bushido Man ‑ohjaaja Takanori Tsujimoto.
Tsujimoto itse oli illan toinen tähti. Bushido Man nähtiin nyt virallisessa maailmanensi-illassaan edellisyön yllätysnäytöksen jälkeen. Erinomaisen martial arts ‑tykityksen lämmittelijänä esitettiin ohjaajan aiempi suosikki Hard Revenge Milly: Bloody Battle live commentary ‑versiona. Tsujimoto oli saapunut paikalle seuranaan molempien elokuvien toimintakoreografi Kensuke Sonomura sekä näyttelijät Mitsuki Koga ja Masanori Mimoto. Nishimura-sarjan virallisen ohjelmiston päättäneen näytöksen jälkeen ilta jatkui vielä Grande Finale ‑juhlilla.
23‑vuotias Ken Kawai oli Yubarin kilpasarjan nuorin ohjaaja. Tuoreeltaan elokuvakoulusta valmistuneen ohjaajan debyytti From Here to Nowhere on kuivan humoristinen roadmovie ja kasvukertomus, jossa kukaan ei juurikaan kasva. Tokiossa tyhjää toimittavan pojanklopin ja eksentrisen prostituoidun yhteentörmäys vie kaksikon matkalle ympäri Japania.
Kawain elokuva ei lisää mitään oleellista lajityyppiin, jossa on jo nähty useita huipputöitä viimeisen 15 vuoden aikana. Esikuvat löytyvät selvästi Nobuhiro Yamashitan (Ramblers, 2003) ja Yuya Ishiin (Bare-Assed Japan, 2005) slacker-elokuvista, joissa eripuraisten ihmisten antikommunikointi kirvoittaa kuivaa huumoria. From Here to Nowheren vähäpuheinen ja vastoinkäymisiin hölmistyneellä tuijotuksella reagoiva sankari on lajityypin peruskauraa. Elokuvan roadmovie-rakenne ei tee kokonaisuudesta sen omaperäisempää, joskin lopun graafinen seksikohtaus yllättää.
Rajoitetun budjetin elokuvaksi From Here to Nowhere näyttää aivan hyväksyttävältä. Näyttelijätyö on sen sijaan paikoin kankeaa, etenkin sivurooleissa. Monet hauskoiksi tarkoitetut kohtaukset menettävät tehoaan olemalla turhan tavanomaisia. Kokonaisuus viehättää kuitenkin rehellisyydellään. Sekä ohjaaja että 24‑vuotiaat pääosanesittäjät ovat olleet vilpittömin mielin tekemässä pienimuotoista komediaa, joka ei kalastele yleisöä ylettömällä mesoamisella. Ehkäpä ensi kerralla myös ote materiaaliin on terävämpi. Nuorelle ohjaajalle varaa mielellään siihen uuden mahdollisuuden.
Kaikessa epäonnistuva toimistotunari löytää paikallisen fight clubin, jossa purkaa pahaa oloaan. Onni ei silti käänny – kehässä tulee turpaan ja työkaverit kiusaavat entiseen malliin. Aiemmin lyhytelokuvia ohjanneen Kenji Tanakan elokuva on yhtä epäonnistunut kuin sen päähenkilö. Alun leikittely vakavahenkisen urbaanidraaman elementeillä osoittautuu bluffiksi sisällön kääntyessä nopeasti hölmöilykomediaksi. Nyrkkeilymatsit ovat erikoisefektien sävyttämää hupailua, jossa vastustajan kulmaan ilmestyy kaikkea mahdollista vanhasta mummosta lähtien. Muutamat naurut eivät kanna pitkälle huumorin ollessa väkinäistä ja lapsellista.
Pääosan tunaria esittävä Takashi Nishina oli tämän vuoden vakiokasvo Yubarissa. Punch Menin ohella hänet nähtiin mm. elokuvissa Abductee, The ABCs of Death, Snake of Violence ja Wandering Alien Detective Robin – kaikki samana päivänä ja yhteensä neljään eri ohjelmistosarjaan kuuluvina. Yleensä koomisia sivuhahmoja esittävä Nishina tuo välittömästi mieleen 1970‑luvun Toei-elokuvissa sählänneen Takuzo Kawatanin (Crazed Beast, 1976). Ei ole suuri yllätys, että Kawatani ja Nishina ovat tosielämän isä ja poika. Rasittavuuskertoimet eivät sukupolven vaihdoksessa ole juuri hellittäneet, mutta miesten menestystä ei käy kieltäminen.
Nishinan ohella moni muukin elokuvan näyttelijöistä on huumorimiehiä. Näytöksen lämmittelyohjelmana nähtiin rakugo-esitys, jossa sivuosan Shoji Omiya sekä kaksi muuta esiintyjää istahtivat vuorotellen alas tarinatuokiota varten. Taiteenlajin sääntöjen mukaisesti kukin esiintyjä kertoi koomisen tarinan esittäen itse kaikki roolit äänensävyä vaihdellen. Ohjelmanumero ei liittynyt elokuvaan mitenkään.
Kaksi tv‑alalla toimivaa luuseria keksivät kuningasidean: He menevät kyttäämään Fuji-vuoden edustalle levittäytyvään Aokigaharan "itsemurhametsään" bussilla saapuvia ihmisiä toivoen löytävänsä jonkun, joka on menossa päättämään päivänsä. Työ tuottaa tulosta, ja kaksikko saa talteen materiaalia monenlaisista itsemurhaskenaarioista. Tämä taas nostaa katsojalukuja ja siivittää miesten urakehitystä. Sitten alkavatkin eettiset ongelmat nostaa päätään.
Jukai on melko amatöörimäinen, halpa, ja osa näyttelijöistä on aivan kaameita. Itse aihe kuitenkin on kiinnostava, ja mausteeksi leffaan on ujutettu vielä yllättävän säädyttömiä seksisivujuoniakin.
Itsemurhametsä tunnetaan myös nimellä "Jukai", "Puiden meri". Sääli että haalea ja epätarkka digikuva ei tee lainkaan oikeutta kypsässä iässä tämän debyyttinsä ohjanneen Hideya Yamaguchin kunnianhimoiselle visiolle itse mystisen metsän kuvauksesta. Jukai perustuu alkuasetelmansa osalta tositapahtumiin vuodelta 2004. Toimittajaparia näyttelevät Toshiyuki Itakura and Atsushi Tsutsumishita, jotka esiintyvät myös komediaduona nimellä "Impulse". Kovin hauskaa ei heidän tohelointinsa ainakaan tässä elokuvassa ole.
Saori-niminen prostituoitu (muodokas idoli Maya Koizumi) ajelee ympäri kaupunkia parittajansa kuskaamana ja käy keikoilla vaikeasti vammaisten asiakkaiden luona. Paljastuu, että Saori suosii liikuntarajoitteisia koska he ovat vaarattomampia kuin muut pokat. Vammaisetkin ovat toki hyvin erilaisia. Eräskin lihasrappeumataudista kärsivä nuorukainen vain makaa sängyssä voimattomana kuoleman lähestyessä. Saori käy keskusteluja asiakkaidensa kanssa mutta haluaa pitää heihin henkisen etäisyyden. Eihän se onnistu: asiakas-palveluntarjoaja ‑suhteet käyvät yhä symbioottisemmiksi.
Tätä mielenkiintoista aihetta on käsitelty aiemmin elokuvissa monista eri näkökulmista. Rajuin kuvaus vammaisten seksielämästä on varmastikin Crispin GloverinIt Is Fine. Everything Is Fine! (2007), jota ikävä kyllä on erittäin vaikea nähdä – julkaisuja ei ole ja sitä esitetään vain Gloverin itsensä isännöimissä tilaisuuksissa. Peter Bogdanovichin elokuvassa Mask (1985) epämuodostuneen pojan (Eric Stoltz) äiti usuttaa hänelle prostituoidun seuralaiseksi. Samoin Extend Hands From Darknessissa erään osittain halvaantuneen pojan äiti kieltäytyy näkemästä jälkeläisensä tilaa ja palkkaa Saorin vauhdittamaan paranemista.
Extend Hands From Darkness ei ole mikään blatantti pinku-filmi, vaan enemmänkin fiksu draama joka lähestyy aihettaan mutkattomasti (ainakin yksi näyttelijöistä on aidosti vammainen) ja välillä rajun näköisesti, vaikkei varsinaista paljasta pintaa paljoa näykään. Vain 68‑minuuttisen elokuvan kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä, ja ohjaaja Yukihiro Toda voittikin sillä pääpalkinnon Yubari Fantastic Film Festivalilla 2013.
Japanilainen kulttuuri palvoo kaikkea suloista ja söpöä. Hieman lampaan ja kamelin risteytykseltä näyttävä kävelevä villakasa alpakka on luonnollisesti noussut paikalliseksi suosikiksi. Etelä-Amerikasta kotoisin oleva eläin on harvinainen, mutta sitäkin rakastetumpi näky Japanissa. Yuji Haradan puolituntisessa Winter's Alpacassa teinityttöjen pahanhajuiset suosikkiotukset on valjastettu mustan komedian taustavoimaksi.
Hieman Nobuhiro Yamashitan varhaisia draamakomedioita muistuttava Winter's Alpaca pyyhkii katsojan sympatioilla lattiaa. Tarinan päähenkilö on yakuzoiden velkakierteessä rimpuileva lihava ja epäviehättävä tyttö (Ayumi Nigo), joka passitetaan epätoivoiselle varojenkeruutehtävälle. Rahat on saatava kokoon eräpäivään mennessä tai elämän ainoa valo, lumen täyttämä alpakkafarmi, on mennyttä.
Pikkurahalla tehty puolituntinen elokuva pelaa korttinsa hyvin. Draama kantaa tarinaa ja huumori on yllättävän tummasävyistä. Riittävän hyvä tekninen toteutus ja näytteleminen pitävät elokuvan amatöörituotosten yläpuolella. Kuvauspaikkana toimiva Niigatan prefektuurissa sijaitseva Yamakoshin kaupunki sai alun perin alpakkansa aluetta kohdanneen maanjäristyksen jälkeen kansainvälisenä lahjana.
3.5
(MK*)
International Short Film Showcase
Yksi Yubari Fantan erikoisuus on laaja panostus lyhytelokuviin. Niitä esitettiin neljänä eri sarjana (kauhu/jännitys, mysteeri, fantasia ja komedia). Teosten taso oli suorastaan tajunnanräjäyttävä, ja lähes kaikki avaintekijät olivat saapuneet festareille vieraiksi kertomaan luomisprosessistaan.
Eräs nimi joka kannattaa pistää muistiin on Lisa Takeba. Hänen 19‑minuuttinen teoksensa Wandering Alien Detective Robin on todella huvittava ja sympaattinen. Se kertoo yksityisetsivästä, joka nyt sattuu olemaan hieman poikkeava – nimittäin isopäinen alieni. Osa ihmisistä vihaa häntä, osa pelkää, osa säälii. Muukalaisella on jopa suhde ihmisnaiseen, mutta sekään ei pääty hyvin (eikä edes verettömästi). Käännekohta on kun yksinäisyyden riivaama etsivä viimein tavoittaa jahtaamansa rikollisen, joka paljastuu samanlaiseksi muukalaisolioksi.
Hieman District 9:n (2009) satiirisia sävyjä tavoittavaan tarinaan on Takeban inspiroinut Stingin alienaatiolaulu "Englishman In New York". Alien-maskin taakse kätkeytyy yllättävän iso nimi: Alien vs. Ninjan (2010) tähti Masanori Mimoto. Toisaalta yksi jakso sijoittuu New Yorkiin, ja koska näyttelijöiden lennätys oli kalliimpaa kuin pelkän maskin, siellä samaa alienia näyttelee huomattavasti Mimotoa pidempi Sushi Typhoon ‑puuhamies Marc Walkow!
Australialaisen koomikon Chris Tomkinsin Remake on skarpin vitsikäs kertomus kahdesta murtovarkaasta, jotka keikalla lumoutuvat kohteen leffahyllystä ja ajautuvat pitkälle eskaloituvaan väittelyyn aiheesta "elokuvien remaket".
Tomkins keksi Remaken idean tosielämän tapauksesta: hänen taloonsa murtauduttiin ja jostain syystä varkaat olivat poimineet vain tiettyjä cd:itä sen sijaan että olisivat kahmineet äkkiä niitä mukaan nipuittain.
Zombie of Oz (aka No Place Like Home) on itse asiassa näppärämpi teos kuin nimi antaa odottaa. Hurrikaanin viemä Dorothy on palannut Ozista – suoraan keskelle zombie-epidemiaa. Tämä ei kuitenkaan ole tarinan ainoa taso.
Tuotantoarvot ovat tapissa ja vancouverilainen ohjaaja ja elokuva-alan opettaja Nicholas Humphries selvästi osaa hommansa. Hieman jopa harmittaa että teos on vain seitsemän minuuttia pitkä.
I Am Vengeancen nimi tuo mieleen korealaiset kostoelokuvat, ja juuri näin on tarkoituskin: amerikkalainen ohjaaja Wayne Lin on niiden suuri fani ja halusi tehdä kunniaa genrelle. Mutta voiko I Saw the Devilin (2010) jälkeen enää säväyttää tylytykseen turtunutta yleisöä? Kyllä voi, tämä on kovaa kamaa.
Festarin ehkäpä näyttävin lyhäri oli kanadalaisen Shervin Shoghianin ja meksikolaisen Freddy Chavez Olmosin ilmiselvästi Guillermo Del Toroa kanavoiva Shhh, jossa pikkupoika taistelee mielikuvitusoliota vastaan ja koettaa voittaa pelkonsa. Efektit ovat lievästi sanottuna upeita. Itse hirviöstä on melko mahdoton edes sanoa onko kyseessä cgi vai käsityö vai kenties aito peikko. Tämä selittyy ohjaajakaksikon työkokemuksella mm. blockbusterien Immortals (2011) ja Watchmen (2009) efektien parissa. Ehkä jamppojen olisi syytä pysytelläkin efektipuolella: Shhh on rasittavan laskelmoiva ja turvallisia ratkaisuja toistava.
Lyhärisettien kypsimpiä teoksia oli Kimi Yawatan Audio Erotica. Kierossa teoksessa äänifetissin omaava nainen on koukussa mieheen – tai tarkemmin sanottuna vain hänen ääneensä – ja menee yhä pidemmälle saavuttaakseen nautintonsa. Lopulta päästään jo kerrassaan tsukamotolaisiin sfääreihin.
Korealaisen Min Kyung-junin ohjaama Undefined Creature on puuduttavan pitkä (34 minuuttia) "found footage" ‑räpellys, jossa toistetaan kaikki genren kliseet. Sinänsä muukalaisolioita etsivät koululaiset ovat ihan ok idea ja muutama yllättäväkin kohtaus on mukaan mahtunut, joten annettakoon Minille toinenkin mahdollisuus.
Love Songs From an Android on suvereeni voimannäyte sekä tarinankerronnassa että efektien annostelussa. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa pikkuinen kotiandroidi rakastuu omistajaansa ja seuraa tätä neidon mustasukkaisen poikaystävän uhallakin. Ohjaaja Sol Friedman todellakin tietää mistä naruista vedellä, jotta saadaan androidiparan vastikkeettomassa rakkaudessa riutuminen kouraisemaan katsojan sisimmässä. Itse androidi näyttää täysin aidolta ja liikkuu luontevasti.
Ranskalainen Antoine and the Heroes on kuin suoraan elitististeille räätälöity: Nuori leffafriikki ei osaa päättää meneekö katsomaan Jim Kellyn karatepätkää vaiko samaan aikaan pyörivää "Angela Steelen" tähdittämää b‑luokan zombiekauhua. Miekkonen päätyy juoksentelemaan salien välillä katsoen pätkiä kummastakin kunnes flippaa päästään ja joutuu itsekin leffaan, jossa Jim Kelly vetää zombeja turpaan ja vähissä pukeissa säntäilevä Steele on jatkuvasti pulassa.
Idea on viihdyttävä ja toteutuskin täysin pätevä. 19 minuuttia hujahtaa ohi hetkessä. Ohjaaja Patrick Bagot on sanonut teoksensa olevan rakkaudenosoitus genre-elokuville ja hätähuuto historiaan katoavien b‑starojen puolesta.
4.0
(KK)
Julkaistu: 2013-05-13T09:25:08+03:00
Kalle Karinen
The Taint (The Taint – saastuneiden armoilla, 2011)
Ohjaaja:
Drew Bolduc
Dan Nelson
elokuva arvostelu
arvosana 4.5/5
Ohjaus: Drew Bolduc, Dan Nelson
The Taint on ehkäpä se kaikkein badtastein kaikista Bad Tasten (1987) jälkeläisistä. Todisteet elokuvan asiallisuudesta käyvät ilmi jo tarkastelemalla roolihahmoja lopputeksteistä: "Caveman Misogynist", "Exploding Balls Misogynist", "Slow‑mo Boob Girl", "Suave Daddy", "Nazi Lieutenant"... Roskasplatterkomediasensaation takana ovat Drew Bolduc ja Dan Nelson ‑nimiset jäbät, jotka haalivat kokoon kasan tuttuja ja tekivät The Taintin talkoovoimin 6000 dollarilla (!) Richmondissa, Virginiassa. Myöhemmin trashin kunkku Troma osti maailmanlaajuiset levitysoikeudet.
Miestenlääke cockzantium saastuttaa ("taint") jenkkikaupungin vesijakelun. Aine tekee sen mitä pitääkin, eli kasvattaa penistä, mutta sivuoireena kaikki sille altistuneet miehet muuttuvat hetkessä misogynistisiksi psykopaateiksi, jotka juoksevat laumoina kyrvät ulkona roikkuen naisten perässä ja yleensä murskaavat näiltä kallot kivillä – jos uhri on onnekas. Saastuneiden viha naisia kohtaan on niin totaalinen, etteivät he edes raiskaa uhrejaan, ainoastaan pyrkivät repimään vaatteet pois ja tappavat samalla mälliä floiskautellen. Joskus nähdään kyllä penetraatiotakin – nimittäin pään läpi. Tätä apokalypsia todistavat flegmaattinen skeittari Phil O'Ginny (ohjaaja Bolduc) ja survivalisti poikatyttö nimeltä Misandra. Saastumiselta säilyneitä miehiä on muitakin, mutta heitä ei kiinnosta naisten pelastaminen ja taistelu tappajalaumoja vastaan. Heillä on aivan toisenlainen agenda: "You see Phil, there is no society anymore. Gang rape is ok now!" Paljon ei ole enää tehtävissä kun maailma on misogynistien vallassa ja naisten määrä vähenee hetki hetkeltä, mutta ennen kuin lopputekstit rullaavat on aikamoinen määrä mulkkuja räjäytelty ja ammuttu. Kirjaimellisesti.
Erikoisefektit ovat shokeeraavan tehokkaita Dan Nelsonin nerokkaan editoinnin ansiosta. Esim. auton oven väliin jäävä näyttelijän pää vaihdetaan digitaalisella kompositiolla saumattomasti erikseen kuvattuun proteesiefektiin ja lopputulos on aina kertakaikkisen häijy. Bolducin mukaan suurimpia vaikutteita leffalle oli Story of Ricky (1991), jonka mitään kavahtamattomat goretehosteet tosiaan muistuvat mieleen The Taintin lukuisista päänmurskauksista. Green screeniä ei ole käytetty lainkaan, mikä onkin hienoa, sillä sen heikko laatu on usein suurin kompastuskivi amatöörituotantojen efektipuolella. Nelsonin menetelmä on työläs, mutta jälki on parasta mitä voi toivoa: siinä yhdistyvät vanhan liiton fyysisyys ja nykytekniikan mahdollistama kuumottavan tarkka ajoitus.
Yleismeno on anarkistista ja muistuttaa Bad Tasten lisäksi Andreas Schnaasin Violent Shit ‑sarjaa, mutta oikeastaan kaikki on The Taintissa Schnaasin roskaläjiä parempaa, etenkin huumori. Läpät ja friikahtavat hahmot yltävät jopa kotimaisen Trash-videon parhaiden luomusten (Juhlajätkät) tasolle. Etenkin Ludas-nimisen naamioituneen kostajan vakavalla naamalla lausumat huolitellun dramaattiset monologit ovat hysteerisiä. Nykyajan kontribuutiota dialogiin kuullaan esim. kohtauksessa jossa rannalla piknikkiä viettävä pariskunta hekumoi romanttisina: "We are so in love" – "Fuck anybody who's not in love like we are!" – "Must be fags!" – "Total fucking queers!" Jos tällainen huumori aiheuttaa allergiaa, The Taint on luultavasti kuolettava annos. Muita luulisi naurattavan, etenkin cockzantiumia rahoittava aasialainen on kuin suoraan jostain parhaimman pään South Park ‑jaksosta. Sushi Typhoon ‑tyyliset japanisplatterit ovat melko lähellä The Taintin tapaa yhdistää huonoiluhuumori, ääribrutaalit efektit ja oudot hahmot ja käänteet, mutta japseihin verrattuna virginialaisten elokuva on yllättävän koherentti eikä karkaa liian kauas sekoilun syövereihin.
Parasta leffassa on pääosa, eli Drew Bolduc itse. Kraka kaulassa lampsiva ja tilanteen mukaan aurinkolasejaan vaihtava Phil on outo yhdistelmä kummallisen näköistä hyypiötä ja coolin välinpitämätöntä überhipsteriä. Kaikki elokuvassa kanavoi 80‑lukua. Taiteellinen ote käy ilmi jo The Taintin harvinaisen hienosta julisteesta, joka "KILL WOMEN" teksteineen tosin päätyi sensuurin kynsiin leffateatterikierroksella. Tuote on viimeistelty levittämällä sitä dvd:n, Blu‑rayn ja digitaalisten latausten lisäksi yksilöllisesti maalatuilla värikkäillä vhs‑kaseteilla. Bolducin säveltämä musiikki flirttailee chiptune-trendin kanssa, mutta kuulostaa silti lähinnä aidolta 80‑luvun syntikkasaundilta. Niin, ja se on erinomaisen toimivaa, joskin eräs Jerry Goldsmithin Total Recall ‑teemaa (1990) apinoiva/tributoiva biisi joukossa kummastuttaa.
Naisvihan lisäksi elokuva ammentaa arkielämän kauhuista kuten koululiikuntatraumoista ja henkariaborteista. Tekijöiden rakkaus John Watersin tuotantoon näkyy vahvasti näissä hieman vakavammissa jaksoissa. Kaiken lättäyksen takana piilottelee Bolducin havainto siitä, kuinka patriarkaattisen yhteiskunnan tuottamat kauhuelokuvat ovat salakavalasti tehneet naisiin kohdistuvasta väkivallasta normaalia peruskuvastoa. Kieroutuneita unia näkevä Phil itsekin joutuu pohtimaan onko sisimmässään sittenkin misogynisti.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Selvästi näkee, että nyt on ollut rima korkealla ja Bolducin ja Nelsonin tavoitteena on ollut tehdä aikaa kestävä trash-klassikko. Yleensä itsetarkoituksellinen kulttistatuksen tavoittelu iskee tekijöitä sormille, mutta The Taintin ydin on puhdas ja vilpitön; se on täysosuma, joka kestää useita katsomiskertoja. Mutantit, weirdot ja hylkiöt, iloitkaa uudesta messiaselokuvastanne.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
The Taint – saastuneiden armoilla
Ohjaaja
Drew Bolduc
Dan Nelson
Käsikirjoittaja
Drew Bolduc
producers
Drew Bolduc
Dan Nelson
Näyttelijät
Drew Bolduc
Colleen Walsh
Cody Crenshaw
Kenneth Hall
Gabriella Herzberg
Richard Spencer
Ariel Canton
Joey Tran
Patrick Gaskill
Will Towles
Mister Lobo
Giancarlo Agar
Mike Baker
Natalie W. Baker
Frank Bergaeimer
Charles Bevan
Jarrod Blackwood
Donna Childress
Richard Clarkson
Bret Crenshaw
Brandon Gene Cruz
Freddy the Dog
Hannah Elvington
Paul Glansdorp
Joe Hafrey
Shawn Hambright
Phillip Harpring
Steven Harris
Aaron Jaek
Alex Jones
Säveltäjä
Drew Bolduc
Kuvaaja
Dan Nelson
Levittäjä / Jakelija
Bolson Media Alliance
Troma Entertainment
Maa
USA
Genre
Toiminta
Komedia
Kauhu
Kategoria
Musta huumori
Pienen budjetin elokuva
Sikailu ja perseily
Splatter
Troma
Julkaistu: 2013-05-13T09:25:11+03:00
Kalle Karinen
Father's Day (2011)
Ohjaaja:
Adam Brooks
Jeremy Gillespie
Matthew Kennedy
Steven Kostanski
Conor Sweeney
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Adam Brooks, Jeremy Gillespie, Matthew Kennedy, Steven Kostanski, Conor Sweeney
Slasherien kulta-aikana 80‑luvulla tuotettiin omat kauhuelokuvat kaikille tärkeimmille juhlapäiville: April Fool's Day (1986), My Bloody Valentine (1981), Mother's Day (1980) jne, mutta eräs jäi puuttumaan: isänpäivä. Vuonna 2011 trash-pulju Troma onneksi korjasi tämän epäkohdan.
Father's Day on äärimmäisen rujoa katseltavaa. Vaikka tyylilaji yrittääkin olla komedia, ei ensimmäiseen varttiin mahdu juuri lainkaan vitsejä, mutta sitäkin enemmän nekrofiliaa, kannibalismia, raiskausta ja yrjöttävää gorea. Myöhemmin elokuvan tematiikka syvenee ja mukaan tulee lisää dramaturgisia elementtejä kuten insestiä, autostuntteja, tissejä, hallusinogeenejä ja itsemurhia.
Tromavillessä kuohuu. 120‑kiloiselta Unix-ylläpitäjältä näyttävä sarjamurhaaja Chris Fuchman (tästä lähtien kirjoitettu "Fuckman", kuten se elokuvassakin lausutaan) raiskaa ja murhaa isiä. Fuckman on paljon enemmän kuin tavan sarjamurhaaja; hän on jonkinlainen demoni, ja joka sukupolvelle syntyy uusi Fuckman jatkamaan pirullisia raiskaustoimia. Tätä uhkaa pysäyttämään lähtee liikkeelle erikoinen kolmikko: Twink, nuori angstinen homo, jonka isän Fuckman murhasi. Isä Sullivan, hyväntuulinen pappi, joka välillä kuitenkin unohtaa kirkonoppinsa ja päästelee suustaan likaisista likaisimpia sanoja. Ahab, silmälappua käyttävä yksinäinen susi, joka on aiemminkin ottanut yhteen Fuckmanin kanssa, mutta sittemmin vetäytynyt "satuttamisbisneksestä".
Trion kemiat pelittävät mainiosti yhteen ja tunkkaisen sairaan alun jälkeen mukaan hiipii yhä enemmän hit‑and‑miss ‑huumoria, jonka osumatarkkuus on noin 80%. Parhaat läpät naurattavat kuitenkin suuresti: selvästi joillakin viidestä (!) ohjaaja-käsikirjoittajasta on erinomainen ajoituksen taju vitsien suhteen. Tämä ja näyttelijöiden saumaton yhteispeli selittyvät sillä, että pääosiin ovat lähteneet ohjaajakaverukset itse: Ahab = Adam Brooks, Twink = Conor Sweeney, Sullivan = Matthew Kennedy, joista kaksi viimeistä ovat aiemmin esiintyneet koomikkoduona.
Elokuvan heikoimmat hetket koetaan fantasian puolelle menevässä lopussa. Silloin mukaan kuvaan tulee Troman pomo Lloyd Kaufman, joka on pikkuosassa lähes jokaisessa yhtiön leffassa. Kaufmanin heikosti näyttelemä tärkeähkö rooli ei tällä kertaa oikein istu elokuvan tyyliin, koska tuollainen pakollinen muistutus siitä että "tämä on vain elokuvaa" rikkoo hyvää intensiivistä meininkiä, jonka tuoreet naamat ovat onnistuneet filmille taikomaan. Näppärämmin toimivat leffaan ujutetut viittaukset esimerkiksi Martyrsiin (2008), jonka raakuuden Fuckman-kohtaukset ilmeisesti pyrkivät ylittämään, sekä Return of the Jediin (1983) – Jabban palatsi on toiminut esikuvana Troman helvetille!
Father's Dayn kehyksenä on kuvitteellisen Astron-6 halpiskaapelikanavan sisältö. Myöhäisyön ohjelmistosta löytyy kauhua, scifiä ja seksiä. Kuvaan on lisätty häiriöitä ja skraiduja ja värit on säädetty muistuttamaan vanhaa tv‑matskua, muttei häiritsevässä määrin. Hieman vastaavaa nähtiin vuoden 1987 loistavassa törkykomediassa Amazon Women on the Moon, jossa illan pääelokuva unohdettiin kanavasurffailun ja sketsitulvan alle. Father's Dayssa fokus pysyy vahvasti itse tarinassa, mitä nyt eräässä välissä nähdään kanavan muuta ohjelmistoa, nimittäin Star Raiders ‑niminen avaruuskökkösirkus. Puskista tuleva ja mihinkään liittymätön avaruuskohtaus on tietysti vanha mutta hauska kikka, tuttu jo Monty Python's Life of Brianista (1979).
Astron-6 on viiden vhs‑estetiikan nimeen vannovan kanadalaisen yhteinen tuotantofirma, joka on Father's Dayn lisäksi saanut aikaan toisenkin railakkaasti yliampuvan kasariroskapastissin, scifiaction Manborgin (2011). Father's Day syntyi samalla tapaa kuin esim. Machete (2010), eli se oli aluksi pelkkä feikkitraileri, jossa Troma näki potentiaalia ja antoi Astron-6 porukalle 10 000 dollaria pitkää elokuvaa varten. Tätä vaatimatonta budjettia on vaikea uskoa todeksi, etenkin kun Adam Brooksin ja stop-motion ‑hirvityksiä väsäävän Steven Kostanskin sadistiset efektit riittivät saamaan elokuvan täyskieltoon Australiassa. Facebookissa tekijät kertovat taistelustaan sikäläistä sensuuria vastaan: "When they said they wanted us to remove the cock-biting, we didn't think they meant ALL the cock-biting."
Toisin kuin toinen Troman levittämä vimmainen indiesplatter The Taint (2012), Father's Day näyttää suurimman osan ajasta oikealta elokuvalta timmin editoinnin ja laadukkaiden kuvauksen, valaistuksen ja efektien johdosta. Lisäksi se kuulostaa hyvältä: monitoimimies Jeremy Gillespien säveltämät syntikkateemat tarttuvat helposti päähän ja sopivat tunkkaiseen tunnelmaan.
Tekijämiesten tasa-arvoisuus on varmaankin syynä Father's Dayn omituiseen vaiheiluun haudanvakavan Maniac (1980) ‑tyylisen slasherin ja kreisin stoner-komedian välillä, mutta yhdistelmä on silti voittajamateriaalia: Father's Day on napannut mm. parhaan elokuvan palkinnon Toronto After Dark Festivalilta ja se muistuttaa kovasti toista kiiteltyä Kanadan kauhistusta, Hobo with a Shotgunia (2011). Vaikea sanoa kumpi on lopulta parempi, mutta Father's Day ainakin jättää iljettävämmän ja saastaisemman jälkimaun.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Father's Day Massacre à la Fête des Pères
El día del padre
La fête des pères
Ohjaaja
Adam Brooks
Jeremy Gillespie
Matthew Kennedy
Steven Kostanski
Conor Sweeney
Käsikirjoittaja
Adam Brooks
Matthew Kennedy
Jeremy Gillespie
Conor Sweeney
Steven Kostanski
producers
Adam Brooks
Michael Herz
Lloyd Kaufman
Matt Manjourides
Näyttelijät
Adam Brooks
Matthew Kennedy
Conor Sweeney
Amy Groening
Garrett Hnatiuk
Brent Neale
Kevin Anderson
Meredith Sweeney
Zsuzsi
Lloyd Kaufman
Mackenzie Murdock
Billy Sadoo
Falcon Van Der Baek
Kyle Young
Murray Davidson
Ted Kennedy
Wilmar Chopyk
William O'Donnell
Gary Johnston
Rob McLaughlin
Michael Schmidt
Jeremy Gillespie
Jason McDonald
Kaiden Dupuis
Kaelan Wong
Dylan Gyles
Jynx Vandersteen
Andrea Felldin
Talya Kornachuk
Braeley Sanderson
Säveltäjä
Jeremy Gillespie
Paul Joyce
Kuvaaja
Adam Brooks
Levittäjä / Jakelija
Astron-6
Troma Entertainment
Maa
Kanada
USA
Genre
Toiminta
Komedia
Kauhu
Kategoria
Homoseksuaalisuus
Okkultismi
Sarjamurha
Sikailu ja perseily
Slasher
Splatter
Stop motion
Troma
Julkaistu: 2013-05-13T09:24:21+03:00
Mikko Koivisto
Sengoku: Bloody Agent (2013)
Ohjaaja:
Naoki Takeda
elokuva arvostelu
arvosana 1.5/5
Ohjaus: Naoki Takeda
Naoki Takeda on Bruce Lee ‑fanaatikko, joka oli vuosikymmen sitten mukana tuottamassa Bruce Lee in G.O.D. ‑elokuvaa (2000). Kunnianhimoinen projekti editoi alkuperäisen Game of Death ‑materiaalin Leen suunnitelmien mukaisesti ja höysti tarinaa haastatteluilla ja uusilla kohtauksilla. Myöhemmin Takeda siirtyi itse ohjaajaksi luoden harvoihin korviin kantautunutta nimeä taistelulajielokuvien tekijänä. Tuore toimintatykitys Sengoku Bloody Agent todistaa silti, ettei Takeda ymmärrä lajityyppiä.
Kungfu vastaan miekka. Tuliase vastaan tuliase. Tonfa vastaan veitsi. Kiinalainen miekka vastaan samuraimiekka. Sengoku Bloody Agentin lähtökohta on lievästi samankaltainen kuin samoihin aikoihin julkaistussa Bushido Manissa (2013), joka niin ikään latoo mahdollisimman monta eri taistelutyyliä samaan elokuvaan. Ero on kuitenkin selvä: siinä missä Bushido Manin sankaria esitti raskaan sarjan taistelulajiharrastaja Mitsuki Koga, on Sengoku Bloody Agentin tähti bikinikuvistaan muistettava valokuvamalli Ayumi Kinoshita.
Sengoku Bloody Agentissä Kinoshita johtaa nelihenkistä taistelijaryhmää, jonka jäsenet ovat erinäisten lapsuustraumojen johdosta vannoneet taistelevansa ilkeitä yakuzoita vastaan. Iskuryhmä laittaa kapuloita ammattirikollisten rattaisiin ilman, että koskaan selviää millä perusteella kukin konna on valittu kohteeksi. Paikoin vuorossa on agenttihenkistä tiedonkeruuta, mutta iskuryhmän kärsivällisyys loppuu aina kesken ja vuosien soluttautumisprosessi katkaistaan suoralla toiminnalla.
Elokuvan tarinassa on yhtä vähän järkeä kuin Kinoshitan ja kahden muun idolinpoikasen palkkaamisessa päärooleihin. Hahmosta tai tarinan käänteistä on turha etsiä mielenkiintoa. Kaikesta paistaa läpi televisioelokuvamainen kankeus, mitä loppuratkaisu entisestään vahvistaa. Kokonaisuus muistuttaa halvalla tehtyä ja huonommin kirjoitettua Alias-televisiosarjan jaksoa.
Kinoshitan puolustukseksi on todettava, ettei hän ole aivan pahin mahdollinen valinta pääroolin. Ikääntyvällä 30‑vuotiaalla mallilla on takanaan useampi television tokusatsu-sarja, mikä toimii käyntikorttina halpoihin toimintatuotoksiin. Katu-uskottavuudesta ei silti ole tietoakaan. Harvat ilon aiheet löytyvätkin sivurooleista, joissa nähdään muutama aito taistelulajiosaaja sekä yakuzaelokuvien luotettu b‑näyttelijä Yoshiyuki Yamaguchi (Bushido Man). Ohjaaja Takeda kuvaa toimintaa sortumatta vaijereihin tai sekavaan leikkaukseen, mutta se ei auta toteutuksen ollessa ponnetonta.
Yhden asian suhteen Sengoku Bloody Agent onnistuu mallikkaasti: hauska lopputekstijakso jättää hymyn kasvoille. Sinne asti on kuitenkin turha kärsiä ennen kuin elokuvaan lisätään pikakelaus-optio. Toimintaelokuvia teatteriympäristössä karsastavassa nyky-Japanissa Sengoku Bloody Agent on varma lippuluukku-floppi, mutta jatkoa saattaa seurata kotivideoformaatissa, jos vuokratallenne osoittautuu menestykseksi. Videovuokraamoissa näin huonot toimintaelokuvat menestyvät paremmin.
Teoksen tiedot:
Ohjaaja
Naoki Takeda
Käsikirjoittaja
Shin Tachibana
Naoki Takeda
producers
Taizō Fukumaki
Hiromi Suzuki
Tadashi Takahashi
Näyttelijät
Yukihiko Kamiya
Ayumi Kinoshita
Yūto Nakano
Masaki Nishimori
Rie Nishiwaki
Genichiro Oshita
Eiji Okada
Eisuke Sasai
Rei Toda
Yoshiyuki Yamaguchi
choreographers
Fu Takato
Säveltäjä
Yasushi Aita
Kuvaaja
Tetsurō Imai
Levittäjä / Jakelija
Ouendan
Solid Feature (SF)
Maa
Japani
Genre
Toiminta
Kategoria
Kamppailulajit
Yakuza
Julkaistu: 2013-05-13T09:23:28+03:00
Mikko Koivisto
Bushido Man (2013)
Ohjaaja:
Takanori Tsujimoto
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Takanori Tsujimoto
Japanissa ei ole pitkään aikaan tehty yhtä miehekkään lähtökohdan omaavaa kamppailulajielokuvaa kuin Bushido Man. Seitsemän taistelijaa, seitsemän yhteenottoa. 88 minuutin kestoon ei mahdu mitään ylimääräistä. Roolitus on erinomainen: Mitsuki Koga (Evil Ninja, 2010), Masanori Mimoto (Alien vs. Ninja, 2010), Kensuke Sonomura (Hard Revenge Milly, 2008), Kazuki Tsujimoto (Hard Revenge Milly: Bloody Battle, 2009) ja niin edelleen. Pelkkiä martial arts ‑näyttelijöitä, stuntmiehiä ja yakuzaelokuvien kehäraakkeja joka roolissa. Japanilaista toimintaelokuvaa 80‑luvulta lähtien terrorisoineita teini-idoleita ei näy missään!
Väkivaltaohjaaja Takanori Tsujimoto on vakiinnuttanut nimensä alansa lupaavimpana kykynä. Hänen varhaiset lyhytelokuvansa eivät vielä olleet kaksisia, mutta muutaman vuoden takainen Hard Revenge Milly: Bloody Battle pitää pintansa 2000‑luvun toistaiseksi tiukimpana japanilaisena toimintaelokuvana. Pitkään tuotannossa ollut Bushido Man toi veden kielelle jo ennakkomainonnallaan. Kogan vastustajat paljastettiin hahmokohtaisilla teaser-julisteilla, joita julkaistiin yksi kerrallaan puolen vuoden ajan.
Tsujimotolle ominaisia raakuuksia on Bushido Manissä karsittu toimintakoreografian tieltä. Jutun konsepti on löyhä variaatio Shaw Brothers ‑elokuvasta Heroes of the East (1978). Mitsuki Kogan esittämä taistelija vaeltaa ympäri Japania tarkoituksenaan lyödä eri itsepuolustuslajien mestarit. Jokaisessa kamppailussa hänen on omittava uusi taistelutyyli tai ase. Vastustajina nähdään kungfu-mestari, keppitaistelija, veitsiekspertti, nunchaku-spesialisti, sokea samurai, revolverimies sekä erikoisaseella varustautunut nainen. Ymmärtääkseen vastustajan sielua sankari suuntaa aina ensimmäisenä ravintolaan perehtymään tämän ruokavalioon.
2000‑luvun Japanissa on äärimmäisen vaikeaa tehdä puhdasveristä toimintaelokuvaa. Lajityypille ei yksinkertaisesti löydy kysyntää. Bushido Manissä Tsujimoto on joutunut leikkaamaan budjetin minimiin. Vaatimattomalle digifilmille kuvattu elokuva ei näytä kaksiselta. Ongelma unohtuu kuitenkin muun sisällön ollessa puhdasta 1980‑luvun Hongkong-mielipuolimättöä. Jo elokuvan avaava kungfu-taistelu, jossa Koga kohtaa elokuvan toimintakoreografi Kensuke Sonomuran, edustaa aivan parasta hand‑to‑hand ‑taistelua mitä japanilaisessa elokuvassa on nähty.
Yhteenottojen määrään on panostettu. Vajaan 90‑minuutin kestosta yli puolet kuluu taistelun merkeissä. Loppuajan Koga vaeltaa ympäri Japania etsimässä vastustajia ja napostelemassa heidän suosikkiruokiaan. Hauska konsepti tuo kaavamaiseen elokuvaan pilkahduksen omaperäisyyttä. Ideasta olisi tosin saanut enemmänkin irti, jos kohtauksia olisi kuvattu vielä muutama lisää. Turhankin nopeasti etenevä tarina jättää lievää hätiköinnin tunnetta, vaikka kuvauspäiviä olikin käytössä enemmän kuin monissa muissa saman kokoluokan genre-elokuvissa, ja tuotanto venähti selvästi yli alkuperäisen aikataulun.
Bushidon filosofiaa avataan paitsi vanhan mestarin (Yoshiyuki Yamaguchi) portailla, myös toiminnan tiimellyksessä. Taistelijoiden liki itsestään selvät viisaudet sekä usein kunnialliset otteet taistelussa lämmittävät vanhakantaisuudessaan sydäntä, vaikka ovatkin tiedostetun hölmöjä. Jokaisen ottelun jälkeen sankari kasvaa taistelijana ja oppii vastustajansa vahvuuksista.
Loppua kohden elokuva hieman eksyy polultaan. Nokkeliksi tarkoitetut näyttelijöiden metafyysiset letkaukset ja Yokohamassa kohdattava palkkionmetsästäjä Marc Walcow onnistuvat pahimmillaan aiheuttamaan myötähäpeän tunnetta. Myös taistelujen tiukkuus sekä toiminnan mättöpitoisuus ovat lievästi laskusuhdanteisia tuliaseiden saadessa liikaa huomiota. Loppumatsi nousee silti sekopäisyydessään sellaisiin lukemiin, ettei alun vakuuttavampaa kamppailuhenkeä muista edes kaivata.
Epätasaisuutensa vuoksi Bushido Man jättää hieman kitkerän jälkimaun. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä, etteikö kyseessä olisi kunnioitettavin yritys japanilaisen martial arts ‑elokuvan saralla miesmuistiin. Aikana, jolloin bikinimallit ja poptähdet hallitsevat japanilaista toimintaelokuvaa, ottaa Bushido Manin kaltaisen mielisairaan toiminta‑ ja martial arts ‑tykityksen vastaan avokäsin. Japanin tähänastinen mättökuningas Tak Sakaguchi saa kaivaa takataskustaan uudet jekut, sillä Koga vie ja kovaa.
Lisäys: Tak Sakaguchi ilmoittikin jäävänsä eläkkeelle jo ennen kuin arvostelu ehdittiin julkaista.
Teoksen tiedot:
Ohjaaja
Takanori Tsujimoto
Käsikirjoittaja
Takanori Tsujimoto
Sean Whitley
producers
Ema
Itaru Fujimoto
Yohei Haraguchi
Miku Kikuchi
Mickey Koga
Kensuke Sonomura
Takanori Tsujimoto
Näyttelijät
Mickey Koga
Yoshiyuki Yamaguchi
Masanori Mimoto
Kentarō Shimazu
Kazuki Tsujimoto
Ema
Kensuke Sonomura
Masaki Suzumura
Naohiro Kawamoto
Marc Walkow
Yasutaka Yūki
Takashi Tanimoto
Taiju Nemoto
Takanori Tsujimoto
Miki Mizuno
choreographers
Kensuke Sonomura
Säveltäjä
Hikaru Yoshida
Kuvaaja
Tetsuya Kudō
Levittäjä / Jakelija
Two Guns Film
Maa
Japani
Genre
Toiminta
Kategoria
Kamppailulajit
Julkaistu: 2013-05-13T09:25:15+03:00
Kalle Karinen
The Burning Buddha Man (2013)
Ohjaaja:
Ujicha
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Ujicha
Välillä saa nähdäkseen jotain Todella Kummallista, kuten tämän taideanimaationa toteutetun surrealistisen buddhistikauhutarinan. Se kertoo temppelissä nykyään asustelevasta Beniko-tytöstä, jonka vanhemmat ovat kuolleet oudosti – osia heidän ruumiistaan on kadonnut. Ensimmäiseksi saatu selitys ei ole tavanomaisimmasta päästä: murhaajien sijaan asialla on ilmeisesti ollut Seaddattha, ideologisten terroristien ryhmittymä, joka varastaa buddhapatsaita ympäri maailmaa suojellakseen niitä.
Mysteeri alkaa ratketa, kun erään patsaan sisältä löytyy elävä koira. Nimittäin kun veistos kaapataan jonkinlaisella teleportaatiolla, lähellä olevat elävät olennot saattavat siirtyä mukana ja fuusioitua patsaaseen. Koira oli onnekas; se sattui siirtymään patsaan sisäiseen tyhjään tilaan. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, ja useitakin ihmisiä saattaa sulautua yhteen patsaan kanssa muodostaen elävän friikin, joka tuo mieleen lähinnä hindulaiset jumalolennot sekä Hieronymus Boschin ja H.R. Gigerin painajaismaiset mutaatiovisiot. Beniko päätyy lopulta eräänlaiseen buddhalaiseen virtuaalitodellisuuteen, jossa aika kuluu 20 kertaa hitaammin kuin tässä tutummassa maailmassamme.
Näin happoisissa tunnelmissa etenee Burning Buddha Man. Eksentrisiä ovat myös sen tekijät, jotka saapuivat Yubariin maailmanensi-iltaan mm. laatikko päässä ja vaatteet täynnä outoja viestejä. Debyyttiohjaaja Ujicha hoiti myös kuvauksen ja miltei kaiken maalaustyön. Elokuvan tuottajana toimi Ujichan opettaja Kioton Saga-taideyliopistolla, professori Leo Anzai, joka luo uraa myös lelutehtailijana. Ujicha kertoo lempielokuvansa olevan Bad Taste (1987) ja nimeää suosikkimangataiteilijoikseen Kazuo Umezun ja Daijiro Morohoshin, jotka molemmat ovat tunnettuja groteskin kauhumysteerisarjakuvan pioneereja.
Japanilaisten animaatioiden joukossa Ujichan luomus on poikkeava, koska filmin jokainen näkymä on käsin maalattu. Kuvassa on paperinukketyyliin useita liikkuvia irrallisia kerroksia. Tekijät itse kutsuvat tätä tekniikkaa nimellä "gekimation" (geki = draama, näytelmä), joka viittaa varhaiseen animaatiomenetelmään. Tekniikka toimii erinomaisesti ja paljastaa, kuinka pitkälle hyvä tarinankerronta riittää. Vieläkin pelkistetympi esimerkki tästä on olemassa: puolituntinen Man‑Eater Mountain (2010), jossa pelkillä staattisilla kuvilla ja kertojan äänellä saadaan aikaan pihdeissään pitävä ja huipentuva tarina. Aina ratkaisu ei tosin toimi, esimerkiksi Nagisa Oshiman Ninja bugei‑chossa (1967) kamera vaeltaa pitkin mangasarjakuvan ruutuja äänimaiseman tukemana. Ikävä kyllä se on äärimmäisen tylsää ja raivostuttavan hitaasti etenevää katseltavaa. Toisaalta tällainen käsityötaide on lähtökohtaisesti miellyttävämpää silmälle kuin steriili ja pian tylsäksi käyvä tietokonejälki animaatioissa kuten Renaissance (2006) ja Alois Nebel (2011).
Ujichan maalausjälki on ekspressionistista ja aiheet surrealististisia. Burning Buddha Manin psykedeliaa hipovista mutanteista ja ulottuvuuksista tulevat mieleen René Laloux'n ranskalaiset scifianimaatioklassikot La planète sauvage (1973) ja Gandahar (1988). Ilmeikkäät hahmot on ääninäytelty perinteisen Japani-standardin mukaan eli moitteettomasti. Ainoa myönnytys markkinavoimille koko teoksessa on suositun animeääninäyttelijä Yuka Iguchin ottaminen Benikon rooliin. Taide-elämyksen kruunaa huolella tuotettu musiikki. Se vaiheilee elektronisesta perinnemusiikkiin ja eteeriseen etnokuoroambienttiin. Nämä sävelet tekevät helposti pesän katsojan päähän kummallisten visuaalien seuraksi.
Aitoja näyttelijöitä (Yuka Iguchi ja Ryuki Kitaoka) nähdään elokuvan paketoivissa prologissa ja epilogissa. Burning Buddha Manin suurin anti on itse audiovisuaalinen trippi, mutta villistä juonesta erottuu myös monenlaisia opetuksia buddhismista ja buddhalaisesta kuvanveistosta. Taiteen säilyvyyden teemaa tukevat sekä juoni että retrohenkinen esitystapa. Vuonna 2013 on harvinaista enää nähdä näin rohkeasti aivan omia latujaan hiihteleviä teoksia – toivottavasti Ujicha saa lisää mahdollisuuksia filmatisoida ainutlaatuisia visioitaan.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Moeru butsuzō ningen
Ohjaaja
Ujicha
Käsikirjoittaja
Reo Anzai
Ujicha
Ken Nakazawa
producers
Takehiko Ito
Kazuto Morita
Näyttelijät
Nao Hanai
Chisako Hara
Moeka Haruhi
Shunsuke Hirai
Mitsuko Hoshi
Munemyōou Hozan
Yuka Iguchi
Reijirō Katō
Ryūki Kitaoka
Tomomi Nijii
Kazuyoshi Sakai
Labor Satō
Saori Takahashi
Minori Terada
Hiroshige Watanabe
Kuvaaja
Ujicha
Maa
Japani
Genre
Animaatio
Fantasia
Kauhu
Trilleri
Kategoria
Kokeellinen
Kumma Aasia
Mutantti
Surrealismi
Julkaistu: 2013-05-13T09:23:49+03:00
Mikko Koivisto
Snake of Violence (Osaka Badass, 2013)
Ohjaaja:
Takahiro Ishihara
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Takahiro Ishihara
Viime vuosina pinnalle noussut Takahiro Ishihara käsittelee elokuvissaan väkivaltaa ja ammattirikollisten kasvutarinoita. Lasten varttumista gangstereiksi kuvannut Violence P.M. keräsi huomiota Yubarin elokuvafestivaaleilla vuonna 2011. Seuraavana vuonna Osaka Violence palkittiin festivaalin parhaana elokuvana. Uutuus Snake of Violence (joka on sittemmin julkaistu Yhdysvalloissa typerällä uudella nimellä Osaka Badass) on entistä suurisuuntaisempi, mutta temaattisesti samoilla linjoilla jatkava yakuzaelokuva.
Usein amatöörinäyttelijöitä käyttävä Ishihara on saanut Snake of Violencen pääosaan tunnetun toimintatähti Tak Sakaguchin (Yakuza Weapon, 2011). Tähtinäyttelijä saa kuitenkin odottaa vuoroaan Ishiharan aloittaessa tarinan hahmojen lapsuudesta. Kahden pojan ja yhden tytön raskasta nuoruutta kuvaava johdanto päättyy, kun orpokodin korruptoitunut johtaja myy arpeutuneen ja mykän Kenjin paikalliselle yakuzalle.
Vuosikymmeniä myöhemmin Kenji (Sakaguchi) on yakuzajärjestön armoton palkkatappaja. Tyylikkäästi pukeutuva ja vihollisia silmääkään räpäyttämättä tappava mies on itse viileyden perikuva. Lapsuudenystävät Atsushi (Takashi Nishina) ja Kanako (Tomoko Tahata) ovat perustaneet perheen ja elävät vaatimatonta elämää pelkurimaisen Atsushin kuuratessa yakuzaklaanin vessoja. Vanhojen tuttavien uusi kohtaaminen tapahtuu yakuzasodan eskaloituessa Osakan kaduilla.
Snake of Violence on epätasainen, mutta mielenkiinnon yllä pitävä sekoitus arkirealismia ja lopussa voiton vievää miehistä pullistelua. Ishihara malttaa mielensä pitkään, ja jopa Sakaguchi hillitsee maneereitaan. On virkistävää nähdä normaalisti kukkoileva Sakaguchi vakavassa ja täysin dialogittomassa roolissa, vaikka hahmo toki uhkuukin viileää kovaotteisuutta. Samaan aikaan toisaalla tapahtuva perhedraama pehmentää elokuvaa ja tuo kokonaisuuteen lisää uskottavuutta.
Maltti ei kuitenkaan riitä aivan loppuun saakka. Todella pitkällä otolla kuvattu murhakeikka sekä brutaali kaksintaistelu sekopäistä karatemiestä vastaan korjaavat potin. Jaksot ovat näyttäviä, mutta huonosti asiayhteyteen sopivia. Pahiksen yliammuttu julmuus on pahimmillaan koomista. Väkivaltaa ei ole määrällisesti kovin paljoa, mutta se on paikoin todella kipeän näköistä. Lyömäaseena käytetyn paksun puukepin katketessa vasten uhrin kasvoja ei voi olla hätkähtämättä – leikkausta tai trikkikuvaa ei näe.
Snake of Violence edustaa vuoroin vakuuttavaa, vuoroin pelkästään viihdyttävää uutta yakuzaelokuvaa. Vaikka sen ajoittaiset kerronnalliset kömpelyydet estävätkin elokuvaa nousemasta lajityypin ylempään luokkaan, on kokonaisuudessa jotain kiehtovaa. Ishiharaa kannattaa pitää silmällä tulevaisuudessakin. Ohjaajan tämänhetkisenä suunnitelmana on suunnata Snake of Violencen kanssa ulkomaalaisille festivaaleille hakemaan lisäpotkua uralleen sekä yhä kotivideojulkaisua odottavalle Osaka Violencelle.
Teoksen tiedot:
Osaka Badass
Elokuvan muut nimet
Ōsaka jadō
Osaka jadou
Ohjaaja
Takahiro Ishihara
Käsikirjoittaja
Takahiro Ishihara
producers
Takahiro Ishihara
Ayako Ishizu
Näyttelijät
Maya Fukuzawa
Rikiya Kaidō
Takashi Nishina
Tak Sakaguchi
Tomoko Tabata
Shōji Ōmiya
Arata Yamanaka
Lee Sung Lee
Taichi Suzuki
Tokitoshi Shiota
Kokoro Takami
Säveltäjä
Samon Imamura
Maa
Japani
Genre
Toiminta
Draama
Rikos
Kategoria
Järjestäytynyt rikollisuus
Yakuza
Julkaistu: 2013-05-13T09:25:04+03:00
Kalle Karinen
Abductee (2013)
Ohjaaja:
Yūdai Yamaguchi
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Yūdai Yamaguchi
Viisikymppinen mies herää pimeässä kontissa käärittynä muoviin. Hänen onnistuu rimpuilla irti ennen tukehtumista ja tajuta ettei tiedä lainkaan missä on ja miksi. Ranteeseen on ilmestynyt tatuointi "32D". Kännykkä on tallella, mutta hätäkeskukset eivät osaa auttaa miestä ja välillä kenttäkin katoaa. Kontti siirretään lopulta ilmeisesti laivaan, ja matka jatkuu kohti tuntematonta päämäärää.
Mies (Yoichi Nukumizu) ei kuitenkaan ole aivan yksin. Hän kommunikoi viereisten konttien asukkien kanssa, ja vangitut alkavat yhdessä muodostaa ymmärrystä siitä mitä on tapahtunut ja teorioita sille miksi näin on. Paljastuu että kaapattu on Atsushi Chiba ‑niminen sarjakuvataiteilija, ja toisissa konteissa on eri ikäisiä ja eri ammateissa toimivia ihmisiä, joille on vaikea löytää mitään yhdistävää tekijää. Toisaalta myös vainoharha alkaa nostaa päätään: Chiballe kerrotaan, että jotkut jopa epäilevät hänen olevan kaappauksen takana. Kontissa on myös jonkinlainen malmilohkare, jonka tarkoituksesta ei konttiin ole jätetty mitään vihjettä.
Abducteen alku vaikuttaa tylyltä ja tuo tyyliltään mieleen Brillante Mendozan minimalistisen kaappauskuvauksen Kinatay (2009). Onneksi tästä siirrytään eteenpäin ja suurin osa elokuvaa on Cuben (1997) kaltaista mysteerinratkomista lähinnä katsojan päässä. Luonnollisesti suurin vastuu tällaisen yhden huoneen tarinan onnistumisesta lepää miltei koko elokuvan keston ajan kuvassa näkyvällä Yoichi Nukumizulla. Hän on tyypillinen sivuosanäyttelijä, joka on sopivan unohdettava ja normaali, jotta samaistuminen hänen ahdinkoonsa sujuu helposti. Nukumizun hätääntynyt pälyily ja rooliin puhaltama tietty naiivius riittävät pitkälle.
Yudai Yamaguchin elokuvaksi Abductee on hyvinkin maltillinen. Hänen muu tuotantonsahan keskittyy mm. ihmisistä mechoja verilöylytarkoituksiin muokkaaviin pikkudemoneihin (Meatball Machine, 2005), raketeilla ammuskeleviin roistoihin (Yakuza Weapon, 2010) ja baseball-turpajuhliin (Deadball, 2011; Battlefield Baseball, 2003). Nyt kerronta on harkittua, ja uusia johtolankoja tiputellaan sopivin väliajoin, jotta katsojan aivot eivät pääse nuupahtamaan. Jos joku väittää arvaavansa loppuratkaisun, voi samaa tyyppiä huoletta pyytää arvaamaan lottonumerotkin. Abductee ottaa varsin yllättävän suunnan lopussa, mutta ehkäpä liian myöhään – tunnelman vaihdosta ei ehdi kunnolla sulatella ja tapahtumat tuntuvat etenevän kuin pikakelauksella. Mysteeri on intensiivinen viime metreille saakka, mutta lopputekstien jälkeen Abductee tuntuu tyhjältä, hieman kuin olisi katsonut ylimittaisen Lost-jakson.
