Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


The Taint (The Taint – saastuneiden armoilla, 2011)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4.5/5

Ohjaus: Drew Bolduc, Dan Nelson

The Taint on ehkäpä se kaikkein badtastein kaikista Bad Tasten (1987) jälkeläisistä. Todisteet elokuvan asiallisuudesta käyvät ilmi jo tarkastelemalla roolihahmoja lopputeksteistä: "Caveman Misogynist", "Exploding Balls Misogynist", "Slow‑mo Boob Girl", "Suave Daddy", "Nazi Lieutenant"... Roskasplatterkomediasensaation takana ovat Drew Bolduc ja Dan Nelson ‑nimiset jäbät, jotka haalivat kokoon kasan tuttuja ja tekivät The Taintin talkoovoimin 6000 dollarilla (!) Richmondissa, Virginiassa. Myöhemmin trashin kunkku Troma osti maailmanlaajuiset levitysoikeudet.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Miestenlääke cockzantium saastuttaa ("taint") jenkkikaupungin vesijakelun. Aine tekee sen mitä pitääkin, eli kasvattaa penistä, mutta sivuoireena kaikki sille altistuneet miehet muuttuvat hetkessä misogynistisiksi psykopaateiksi, jotka juoksevat laumoina kyrvät ulkona roikkuen naisten perässä ja yleensä murskaavat näiltä kallot kivillä – jos uhri on onnekas. Saastuneiden viha naisia kohtaan on niin totaalinen, etteivät he edes raiskaa uhrejaan, ainoastaan pyrkivät repimään vaatteet pois ja tappavat samalla mälliä floiskautellen. Joskus nähdään kyllä penetraatiotakin – nimittäin pään läpi. Tätä apokalypsia todistavat flegmaattinen skeittari Phil O'Ginny (ohjaaja Bolduc) ja survivalisti poikatyttö nimeltä Misandra. Saastumiselta säilyneitä miehiä on muitakin, mutta heitä ei kiinnosta naisten pelastaminen ja taistelu tappajalaumoja vastaan. Heillä on aivan toisenlainen agenda: "You see Phil, there is no society anymore. Gang rape is ok now!" Paljon ei ole enää tehtävissä kun maailma on misogynistien vallassa ja naisten määrä vähenee hetki hetkeltä, mutta ennen kuin lopputekstit rullaavat on aikamoinen määrä mulkkuja räjäytelty ja ammuttu. Kirjaimellisesti.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Erikoisefektit ovat shokeeraavan tehokkaita Dan Nelsonin nerokkaan editoinnin ansiosta. Esim. auton oven väliin jäävä näyttelijän pää vaihdetaan digitaalisella kompositiolla saumattomasti erikseen kuvattuun proteesiefektiin ja lopputulos on aina kertakaikkisen häijy. Bolducin mukaan suurimpia vaikutteita leffalle oli Story of Ricky (1991), jonka mitään kavahtamattomat goretehosteet tosiaan muistuvat mieleen The Taintin lukuisista päänmurskauksista. Green screeniä ei ole käytetty lainkaan, mikä onkin hienoa, sillä sen heikko laatu on usein suurin kompastuskivi amatöörituotantojen efektipuolella. Nelsonin menetelmä on työläs, mutta jälki on parasta mitä voi toivoa: siinä yhdistyvät vanhan liiton fyysisyys ja nykytekniikan mahdollistama kuumottavan tarkka ajoitus.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Yleismeno on anarkistista ja muistuttaa Bad Tasten lisäksi Andreas Schnaasin Violent Shit ‑sarjaa, mutta oikeastaan kaikki on The Taintissa Schnaasin roskaläjiä parempaa, etenkin huumori. Läpät ja friikahtavat hahmot yltävät jopa kotimaisen Trash-videon parhaiden luomusten (Juhlajätkät) tasolle. Etenkin Ludas-nimisen naamioituneen kostajan vakavalla naamalla lausumat huolitellun dramaattiset monologit ovat hysteerisiä. Nykyajan kontribuutiota dialogiin kuullaan esim. kohtauksessa jossa rannalla piknikkiä viettävä pariskunta hekumoi romanttisina: "We are so in love""Fuck anybody who's not in love like we are!""Must be fags!""Total fucking queers!" Jos tällainen huumori aiheuttaa allergiaa, The Taint on luultavasti kuolettava annos. Muita luulisi naurattavan, etenkin cockzantiumia rahoittava aasialainen on kuin suoraan jostain parhaimman pään South Park ‑jaksosta. Sushi Typhoon ‑tyyliset japanisplatterit ovat melko lähellä The Taintin tapaa yhdistää huonoiluhuumori, ääribrutaalit efektit ja oudot hahmot ja käänteet, mutta japseihin verrattuna virginialaisten elokuva on yllättävän koherentti eikä karkaa liian kauas sekoilun syövereihin.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Parasta leffassa on pääosa, eli Drew Bolduc itse. Kraka kaulassa lampsiva ja tilanteen mukaan aurinkolasejaan vaihtava Phil on outo yhdistelmä kummallisen näköistä hyypiötä ja coolin välinpitämätöntä überhipsteriä. Kaikki elokuvassa kanavoi 80‑lukua. Taiteellinen ote käy ilmi jo The Taintin harvinaisen hienosta julisteesta, joka "KILL WOMEN" teksteineen tosin päätyi sensuurin kynsiin leffateatterikierroksella. Tuote on viimeistelty levittämällä sitä dvd:n, Blu‑rayn ja digitaalisten latausten lisäksi yksilöllisesti maalatuilla värikkäillä vhs‑kaseteilla. Bolducin säveltämä musiikki flirttailee chiptune-trendin kanssa, mutta kuulostaa silti lähinnä aidolta 80‑luvun syntikkasaundilta. Niin, ja se on erinomaisen toimivaa, joskin eräs Jerry Goldsmithin Total Recall ‑teemaa (1990) apinoiva/tributoiva biisi joukossa kummastuttaa.

kuvituskuva i
kuvituskuva j

Naisvihan lisäksi elokuva ammentaa arkielämän kauhuista kuten koululiikuntatraumoista ja henkariaborteista. Tekijöiden rakkaus John Watersin tuotantoon näkyy vahvasti näissä hieman vakavammissa jaksoissa. Kaiken lättäyksen takana piilottelee Bolducin havainto siitä, kuinka patriarkaattisen yhteiskunnan tuottamat kauhuelokuvat ovat salakavalasti tehneet naisiin kohdistuvasta väkivallasta normaalia peruskuvastoa. Kieroutuneita unia näkevä Phil itsekin joutuu pohtimaan onko sisimmässään sittenkin misogynisti.

kuvituskuva k
kuvituskuva l
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun ylä­reunasta tai klikkaamalla kuvaa)

Selvästi näkee, että nyt on ollut rima korkealla ja Bolducin ja Nelsonin tavoitteena on ollut tehdä aikaa kestävä trash-klassikko. Yleensä itsetarkoituksellinen kulttistatuksen tavoittelu iskee tekijöitä sormille, mutta The Taintin ydin on puhdas ja vilpitön; se on täysosuma, joka kestää useita katsomiskertoja. Mutantit, weirdot ja hylkiöt, iloitkaa uudesta messiaselokuvastanne.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Father's Day (2011)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Adam Brooks, Jeremy Gillespie, Matthew Kennedy, Steven Kostanski, Conor Sweeney

Slasherien kulta-aikana 80‑luvulla tuotettiin omat kauhuelokuvat kaikille tärkeimmille juhlapäiville: April Fool's Day (1986), My Bloody Valentine (1981), Mother's Day (1980) jne, mutta eräs jäi puuttumaan: isänpäivä. Vuonna 2011 trash-pulju Troma onneksi korjasi tämän epäkohdan.

Father's Day on äärimmäisen rujoa katseltavaa. Vaikka tyylilaji yrittääkin olla komedia, ei ensimmäiseen varttiin mahdu juuri lainkaan vitsejä, mutta sitäkin enemmän nekrofiliaa, kannibalismia, raiskausta ja yrjöttävää gorea. Myöhemmin elokuvan tematiikka syvenee ja mukaan tulee lisää dramaturgisia elementtejä kuten insestiä, autostuntteja, tissejä, hallusinogeenejä ja itsemurhia.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Tromavillessä kuohuu. 120‑kiloiselta Unix-ylläpitäjältä näyttävä sarjamurhaaja Chris Fuchman (tästä lähtien kirjoitettu "Fuckman", kuten se elokuvassakin lausutaan) raiskaa ja murhaa isiä. Fuckman on paljon enemmän kuin tavan sarjamurhaaja; hän on jonkinlainen demoni, ja joka sukupolvelle syntyy uusi Fuckman jatkamaan pirullisia raiskaustoimia. Tätä uhkaa pysäyttämään lähtee liikkeelle erikoinen kolmikko: Twink, nuori angstinen homo, jonka isän Fuckman murhasi. Isä Sullivan, hyväntuulinen pappi, joka välillä kuitenkin unohtaa kirkonoppinsa ja päästelee suustaan likaisista likaisimpia sanoja. Ahab, silmälappua käyttävä yksinäinen susi, joka on aiemminkin ottanut yhteen Fuckmanin kanssa, mutta sittemmin vetäytynyt "satuttamisbisneksestä".

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Trion kemiat pelittävät mainiosti yhteen ja tunkkaisen sairaan alun jälkeen mukaan hiipii yhä enemmän hit‑and‑miss ‑huumoria, jonka osumatarkkuus on noin 80%. Parhaat läpät naurattavat kuitenkin suuresti: selvästi joillakin viidestä (!) ohjaaja-käsikirjoittajasta on erinomainen ajoituksen taju vitsien suhteen. Tämä ja näyttelijöiden saumaton yhteispeli selittyvät sillä, että pääosiin ovat lähteneet ohjaajakaverukset itse: Ahab = Adam Brooks, Twink = Conor Sweeney, Sullivan = Matthew Kennedy, joista kaksi viimeistä ovat aiemmin esiintyneet koomikkoduona.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Elokuvan heikoimmat hetket koetaan fantasian puolelle menevässä lopussa. Silloin mukaan kuvaan tulee Troman pomo Lloyd Kaufman, joka on pikkuosassa lähes jokaisessa yhtiön leffassa. Kaufmanin heikosti näyttelemä tärkeähkö rooli ei tällä kertaa oikein istu elokuvan tyyliin, koska tuollainen pakollinen muistutus siitä että "tämä on vain elokuvaa" rikkoo hyvää intensiivistä meininkiä, jonka tuoreet naamat ovat onnistuneet filmille taikomaan. Näppärämmin toimivat leffaan ujutetut viittaukset esimerkiksi Martyrsiin (2008), jonka raakuuden Fuckman-kohtaukset ilmeisesti pyrkivät ylittämään, sekä Return of the Jediin (1983) – Jabban palatsi on toiminut esikuvana Troman helvetille!

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Father's Dayn kehyksenä on kuvitteellisen Astron-6 halpiskaapelikanavan sisältö. Myöhäisyön ohjelmistosta löytyy kauhua, scifiä ja seksiä. Kuvaan on lisätty häiriöitä ja skraiduja ja värit on säädetty muistuttamaan vanhaa tv‑matskua, muttei häiritsevässä määrin. Hieman vastaavaa nähtiin vuoden 1987 loistavassa törkykomediassa Amazon Women on the Moon, jossa illan pääelokuva unohdettiin kanavasurffailun ja sketsitulvan alle. Father's Dayssa fokus pysyy vahvasti itse tarinassa, mitä nyt eräässä välissä nähdään kanavan muuta ohjelmistoa, nimittäin Star Raiders ‑niminen avaruuskökkösirkus. Puskista tuleva ja mihinkään liittymätön avaruuskohtaus on tietysti vanha mutta hauska kikka, tuttu jo Monty Python's Life of Brianista (1979).

kuvituskuva i
kuvituskuva j

Astron-6 on viiden vhs‑estetiikan nimeen vannovan kanadalaisen yhteinen tuotantofirma, joka on Father's Dayn lisäksi saanut aikaan toisenkin railakkaasti yliampuvan kasariroskapastissin, scifiaction Manborgin (2011). Father's Day syntyi samalla tapaa kuin esim. Machete (2010), eli se oli aluksi pelkkä feikkitraileri, jossa Troma näki potentiaalia ja antoi Astron-6 porukalle 10 000 dollaria pitkää elokuvaa varten. Tätä vaatimatonta budjettia on vaikea uskoa todeksi, etenkin kun Adam Brooksin ja stop-motion ‑hirvityksiä väsäävän Steven Kostanskin sadistiset efektit riittivät saamaan elokuvan täyskieltoon Australiassa. Facebookissa tekijät kertovat taistelustaan sikäläistä sensuuria vastaan: "When they said they wanted us to remove the cock-biting, we didn't think they meant ALL the cock-biting."

kuvituskuva k
kuvituskuva l

Toisin kuin toinen Troman levittämä vimmainen indiesplatter The Taint (2012), Father's Day näyttää suurimman osan ajasta oikealta elokuvalta timmin editoinnin ja laadukkaiden kuvauksen, valaistuksen ja efektien johdosta. Lisäksi se kuulostaa hyvältä: monitoimimies Jeremy Gillespien säveltämät syntikkateemat tarttuvat helposti päähän ja sopivat tunkkaiseen tunnelmaan.

Tekijämiesten tasa-arvoisuus on varmaankin syynä Father's Dayn omituiseen vaiheiluun haudanvakavan Maniac (1980) ‑tyylisen slasherin ja kreisin stoner-komedian välillä, mutta yhdistelmä on silti voittajamateriaalia: Father's Day on napannut mm. parhaan elokuvan palkinnon Toronto After Dark Festivalilta ja se muistuttaa kovasti toista kiiteltyä Kanadan kauhistusta, Hobo with a Shotgunia (2011). Vaikea sanoa kumpi on lopulta parempi, mutta Father's Day ainakin jättää iljettävämmän ja saastaisemman jälkimaun.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Sengoku: Bloody Agent (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Naoki Takeda

Naoki Takeda on Bruce Lee ‑fanaatikko, joka oli vuosikymmen sitten mukana tuottamassa Bruce Lee in G.O.D. ‑elokuvaa (2000). Kunnianhimoinen projekti editoi alkuperäisen Game of Death ‑materiaalin Leen suunnitelmien mukaisesti ja höysti tarinaa haastatteluilla ja uusilla kohtauksilla. Myöhemmin Takeda siirtyi itse ohjaajaksi luoden harvoihin korviin kantautunutta nimeä taistelulajielokuvien tekijänä. Tuore toimintatykitys Sengoku Bloody Agent todistaa silti, ettei Takeda ymmärrä lajityyppiä.

Kungfu vastaan miekka. Tuliase vastaan tuliase. Tonfa vastaan veitsi. Kiinalainen miekka vastaan samuraimiekka. Sengoku Bloody Agentin lähtökohta on lievästi samankaltainen kuin samoihin aikoihin julkaistussa Bushido Manissa (2013), joka niin ikään latoo mahdollisimman monta eri taistelutyyliä samaan elokuvaan. Ero on kuitenkin selvä: siinä missä Bushido Manin sankaria esitti raskaan sarjan taistelulajiharrastaja Mitsuki Koga, on Sengoku Bloody Agentin tähti bikinikuvistaan muistettava valokuvamalli Ayumi Kinoshita.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Sengoku Bloody Agentissä Kinoshita johtaa nelihenkistä taistelijaryhmää, jonka jäsenet ovat erinäisten lapsuustraumojen johdosta vannoneet taistelevansa ilkeitä yakuzoita vastaan. Iskuryhmä laittaa kapuloita ammattirikollisten rattaisiin ilman, että koskaan selviää millä perusteella kukin konna on valittu kohteeksi. Paikoin vuorossa on agenttihenkistä tiedonkeruuta, mutta iskuryhmän kärsivällisyys loppuu aina kesken ja vuosien soluttautumisprosessi katkaistaan suoralla toiminnalla.

Elokuvan tarinassa on yhtä vähän järkeä kuin Kinoshitan ja kahden muun idolinpoikasen palkkaamisessa päärooleihin. Hahmosta tai tarinan käänteistä on turha etsiä mielenkiintoa. Kaikesta paistaa läpi televisioelokuvamainen kankeus, mitä loppuratkaisu entisestään vahvistaa. Kokonaisuus muistuttaa halvalla tehtyä ja huonommin kirjoitettua Alias-televisiosarjan jaksoa.

Kinoshitan puolustukseksi on todettava, ettei hän ole aivan pahin mahdollinen valinta pääroolin. Ikääntyvällä 30‑vuotiaalla mallilla on takanaan useampi television tokusatsu-sarja, mikä toimii käyntikorttina halpoihin toimintatuotoksiin. Katu-uskottavuudesta ei silti ole tietoakaan. Harvat ilon aiheet löytyvätkin sivurooleista, joissa nähdään muutama aito taistelulajiosaaja sekä yakuzaelokuvien luotettu b‑näyttelijä Yoshiyuki Yamaguchi (Bushido Man). Ohjaaja Takeda kuvaa toimintaa sortumatta vaijereihin tai sekavaan leikkaukseen, mutta se ei auta toteutuksen ollessa ponnetonta.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Yhden asian suhteen Sengoku Bloody Agent onnistuu mallikkaasti: hauska lopputekstijakso jättää hymyn kasvoille. Sinne asti on kuitenkin turha kärsiä ennen kuin elokuvaan lisätään pikakelaus-optio. Toimintaelokuvia teatteriympäristössä karsastavassa nyky-Japanissa Sengoku Bloody Agent on varma lippuluukku-floppi, mutta jatkoa saattaa seurata kotivideoformaatissa, jos vuokratallenne osoittautuu menestykseksi. Videovuokraamoissa näin huonot toimintaelokuvat menestyvät paremmin.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

choreographers

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Bushido Man (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Takanori Tsujimoto

Japanissa ei ole pitkään aikaan tehty yhtä miehekkään lähtökohdan omaavaa kamppailulajielokuvaa kuin Bushido Man. Seitsemän taistelijaa, seitsemän yhteenottoa. 88 minuutin kestoon ei mahdu mitään ylimääräistä. Roolitus on erinomainen: Mitsuki Koga (Evil Ninja, 2010), Masanori Mimoto (Alien vs. Ninja, 2010), Kensuke Sonomura (Hard Revenge Milly, 2008), Kazuki Tsujimoto (Hard Revenge Milly: Bloody Battle, 2009) ja niin edelleen. Pelkkiä martial arts ‑näyttelijöitä, stuntmiehiä ja yakuzaelokuvien kehäraakkeja joka roolissa. Japanilaista toimintaelokuvaa 80‑luvulta lähtien terrorisoineita teini-idoleita ei näy missään!

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Väkivaltaohjaaja Takanori Tsujimoto on vakiinnuttanut nimensä alansa lupaavimpana kykynä. Hänen varhaiset lyhytelokuvansa eivät vielä olleet kaksisia, mutta muutaman vuoden takainen Hard Revenge Milly: Bloody Battle pitää pintansa 2000‑luvun toistaiseksi tiukimpana japanilaisena toimintaelokuvana. Pitkään tuotannossa ollut Bushido Man toi veden kielelle jo ennakkomainonnallaan. Kogan vastustajat paljastettiin hahmokohtaisilla teaser-julisteilla, joita julkaistiin yksi kerrallaan puolen vuoden ajan.

Tsujimotolle ominaisia raakuuksia on Bushido Manissä karsittu toimintakoreografian tieltä. Jutun konsepti on löyhä variaatio Shaw Brothers ‑elokuvasta Heroes of the East (1978). Mitsuki Kogan esittämä taistelija vaeltaa ympäri Japania tarkoituksenaan lyödä eri itsepuolustuslajien mestarit. Jokaisessa kamppailussa hänen on omittava uusi taistelutyyli tai ase. Vastustajina nähdään kungfu-mestari, keppitaistelija, veitsiekspertti, nunchaku-spesialisti, sokea samurai, revolverimies sekä erikoisaseella varustautunut nainen. Ymmärtääkseen vastustajan sielua sankari suuntaa aina ensimmäisenä ravintolaan perehtymään tämän ruokavalioon.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

2000‑luvun Japanissa on äärimmäisen vaikeaa tehdä puhdasveristä toimintaelokuvaa. Lajityypille ei yksinkertaisesti löydy kysyntää. Bushido Manissä Tsujimoto on joutunut leikkaamaan budjetin minimiin. Vaatimattomalle digifilmille kuvattu elokuva ei näytä kaksiselta. Ongelma unohtuu kuitenkin muun sisällön ollessa puhdasta 1980‑luvun Hongkong-mielipuolimättöä. Jo elokuvan avaava kungfu-taistelu, jossa Koga kohtaa elokuvan toimintakoreografi Kensuke Sonomuran, edustaa aivan parasta hand‑to‑hand ‑taistelua mitä japanilaisessa elokuvassa on nähty.

Yhteenottojen määrään on panostettu. Vajaan 90‑minuutin kestosta yli puolet kuluu taistelun merkeissä. Loppuajan Koga vaeltaa ympäri Japania etsimässä vastustajia ja napostelemassa heidän suosikkiruokiaan. Hauska konsepti tuo kaavamaiseen elokuvaan pilkahduksen omaperäisyyttä. Ideasta olisi tosin saanut enemmänkin irti, jos kohtauksia olisi kuvattu vielä muutama lisää. Turhankin nopeasti etenevä tarina jättää lievää hätiköinnin tunnetta, vaikka kuvauspäiviä olikin käytössä enemmän kuin monissa muissa saman kokoluokan genre-elokuvissa, ja tuotanto venähti selvästi yli alkuperäisen aikataulun.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Bushidon filosofiaa avataan paitsi vanhan mestarin (Yoshiyuki Yamaguchi) portailla, myös toiminnan tiimellyksessä. Taistelijoiden liki itsestään selvät viisaudet sekä usein kunnialliset otteet taistelussa lämmittävät vanhakantaisuudessaan sydäntä, vaikka ovatkin tiedostetun hölmöjä. Jokaisen ottelun jälkeen sankari kasvaa taistelijana ja oppii vastustajansa vahvuuksista.

Loppua kohden elokuva hieman eksyy polultaan. Nokkeliksi tarkoitetut näyttelijöiden metafyysiset letkaukset ja Yokohamassa kohdattava palkkionmetsästäjä Marc Walcow onnistuvat pahimmillaan aiheuttamaan myötähäpeän tunnetta. Myös taistelujen tiukkuus sekä toiminnan mättöpitoisuus ovat lievästi laskusuhdanteisia tuliaseiden saadessa liikaa huomiota. Loppumatsi nousee silti sekopäisyydessään sellaisiin lukemiin, ettei alun vakuuttavampaa kamppailuhenkeä muista edes kaivata.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Epätasaisuutensa vuoksi Bushido Man jättää hieman kitkerän jälkimaun. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä, etteikö kyseessä olisi kunnioitettavin yritys japanilaisen martial arts ‑elokuvan saralla miesmuistiin. Aikana, jolloin bikinimallit ja poptähdet hallitsevat japanilaista toimintaelokuvaa, ottaa Bushido Manin kaltaisen mielisairaan toiminta‑ ja martial arts ‑tykityksen vastaan avokäsin. Japanin tähänastinen mättökuningas Tak Sakaguchi saa kaivaa takataskustaan uudet jekut, sillä Koga vie ja kovaa.

Lisäys: Tak Sakaguchi ilmoittikin jäävänsä eläkkeelle jo ennen kuin arvostelu ehdittiin julkaista.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

choreographers

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Burning Buddha Man (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Ujicha

Välillä saa nähdäkseen jotain Todella Kummallista, kuten tämän taideanimaationa toteutetun surrealistisen buddhistikauhutarinan. Se kertoo temppelissä nykyään asustelevasta Beniko-tytöstä, jonka vanhemmat ovat kuolleet oudosti – osia heidän ruumiistaan on kadonnut. Ensimmäiseksi saatu selitys ei ole tavanomaisimmasta päästä: murhaajien sijaan asialla on ilmeisesti ollut Seaddattha, ideologisten terroristien ryhmittymä, joka varastaa buddhapatsaita ympäri maailmaa suojellakseen niitä.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Mysteeri alkaa ratketa, kun erään patsaan sisältä löytyy elävä koira. Nimittäin kun veistos kaapataan jonkinlaisella teleportaatiolla, lähellä olevat elävät olennot saattavat siirtyä mukana ja fuusioitua patsaaseen. Koira oli onnekas; se sattui siirtymään patsaan sisäiseen tyhjään tilaan. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, ja useitakin ihmisiä saattaa sulautua yhteen patsaan kanssa muodostaen elävän friikin, joka tuo mieleen lähinnä hindulaiset jumalolennot sekä Hieronymus Boschin ja H.R. Gigerin painajaismaiset mutaatiovisiot. Beniko päätyy lopulta eräänlaiseen buddhalaiseen virtuaalitodellisuuteen, jossa aika kuluu 20 kertaa hitaammin kuin tässä tutummassa maailmassamme.

Näin happoisissa tunnelmissa etenee Burning Buddha Man. Eksentrisiä ovat myös sen tekijät, jotka saapuivat Yubariin maailmanensi-iltaan mm. laatikko päässä ja vaatteet täynnä outoja viestejä. Debyyttiohjaaja Ujicha hoiti myös kuvauksen ja miltei kaiken maalaustyön. Elokuvan tuottajana toimi Ujichan opettaja Kioton Saga-taideyliopistolla, professori Leo Anzai, joka luo uraa myös lelutehtailijana. Ujicha kertoo lempielokuvansa olevan Bad Taste (1987) ja nimeää suosikkimangataiteilijoikseen Kazuo Umezun ja Daijiro Morohoshin, jotka molemmat ovat tunnettuja groteskin kauhumysteerisarjakuvan pioneereja.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Japanilaisten animaatioiden joukossa Ujichan luomus on poikkeava, koska filmin jokainen näkymä on käsin maalattu. Kuvassa on paperinukketyyliin useita liikkuvia irrallisia kerroksia. Tekijät itse kutsuvat tätä tekniikkaa nimellä "gekimation" (geki = draama, näytelmä), joka viittaa varhaiseen animaatiomenetelmään. Tekniikka toimii erinomaisesti ja paljastaa, kuinka pitkälle hyvä tarinankerronta riittää. Vieläkin pelkistetympi esimerkki tästä on olemassa: puolituntinen Man‑Eater Mountain (2010), jossa pelkillä staattisilla kuvilla ja kertojan äänellä saadaan aikaan pihdeissään pitävä ja huipentuva tarina. Aina ratkaisu ei tosin toimi, esimerkiksi Nagisa Oshiman Ninja bugei‑chossa (1967) kamera vaeltaa pitkin mangasarjakuvan ruutuja äänimaiseman tukemana. Ikävä kyllä se on äärimmäisen tylsää ja raivostuttavan hitaasti etenevää katseltavaa. Toisaalta tällainen käsityötaide on lähtökohtaisesti miellyttävämpää silmälle kuin steriili ja pian tylsäksi käyvä tietokonejälki animaatioissa kuten Renaissance (2006) ja Alois Nebel (2011).

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Ujichan maalausjälki on ekspressionistista ja aiheet surrealististisia. Burning Buddha Manin psykedeliaa hipovista mutanteista ja ulottuvuuksista tulevat mieleen René Laloux'n ranskalaiset scifianimaatioklassikot La planète sauvage (1973) ja Gandahar (1988). Ilmeikkäät hahmot on ääninäytelty perinteisen Japani-standardin mukaan eli moitteettomasti. Ainoa myönnytys markkinavoimille koko teoksessa on suositun animeääninäyttelijä Yuka Iguchin ottaminen Benikon rooliin. Taide-elämyksen kruunaa huolella tuotettu musiikki. Se vaiheilee elektronisesta perinnemusiikkiin ja eteeriseen etnokuoroambienttiin. Nämä sävelet tekevät helposti pesän katsojan päähän kummallisten visuaalien seuraksi.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Aitoja näyttelijöitä (Yuka Iguchi ja Ryuki Kitaoka) nähdään elokuvan paketoivissa prologissa ja epilogissa. Burning Buddha Manin suurin anti on itse audiovisuaalinen trippi, mutta villistä juonesta erottuu myös monenlaisia opetuksia buddhismista ja buddhalaisesta kuvanveistosta. Taiteen säilyvyyden teemaa tukevat sekä juoni että retrohenkinen esitystapa. Vuonna 2013 on harvinaista enää nähdä näin rohkeasti aivan omia latujaan hiihteleviä teoksia – toivottavasti Ujicha saa lisää mahdollisuuksia filmatisoida ainutlaatuisia visioitaan.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Snake of Violence (Osaka Badass, 2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Takahiro Ishihara

Viime vuosina pinnalle noussut Takahiro Ishihara käsittelee elokuvissaan väkivaltaa ja ammattirikollisten kasvutarinoita. Lasten varttumista gangstereiksi kuvannut Violence P.M. keräsi huomiota Yubarin elokuvafestivaaleilla vuonna 2011. Seuraavana vuonna Osaka Violence palkittiin festivaalin parhaana elokuvana. Uutuus Snake of Violence (joka on sittemmin julkaistu Yhdysvalloissa typerällä uudella nimellä Osaka Badass) on entistä suurisuuntaisempi, mutta temaattisesti samoilla linjoilla jatkava yakuzaelokuva.

Usein amatöörinäyttelijöitä käyttävä Ishihara on saanut Snake of Violencen pääosaan tunnetun toimintatähti Tak Sakaguchin (Yakuza Weapon, 2011). Tähtinäyttelijä saa kuitenkin odottaa vuoroaan Ishiharan aloittaessa tarinan hahmojen lapsuudesta. Kahden pojan ja yhden tytön raskasta nuoruutta kuvaava johdanto päättyy, kun orpokodin korruptoitunut johtaja myy arpeutuneen ja mykän Kenjin paikalliselle yakuzalle.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Vuosikymmeniä myöhemmin Kenji (Sakaguchi) on yakuzajärjestön armoton palkkatappaja. Tyylikkäästi pukeutuva ja vihollisia silmääkään räpäyttämättä tappava mies on itse viileyden perikuva. Lapsuudenystävät Atsushi (Takashi Nishina) ja Kanako (Tomoko Tahata) ovat perustaneet perheen ja elävät vaatimatonta elämää pelkurimaisen Atsushin kuuratessa yakuzaklaanin vessoja. Vanhojen tuttavien uusi kohtaaminen tapahtuu yakuzasodan eskaloituessa Osakan kaduilla.

Snake of Violence on epätasainen, mutta mielenkiinnon yllä pitävä sekoitus arkirealismia ja lopussa voiton vievää miehistä pullistelua. Ishihara malttaa mielensä pitkään, ja jopa Sakaguchi hillitsee maneereitaan. On virkistävää nähdä normaalisti kukkoileva Sakaguchi vakavassa ja täysin dialogittomassa roolissa, vaikka hahmo toki uhkuukin viileää kovaotteisuutta. Samaan aikaan toisaalla tapahtuva perhedraama pehmentää elokuvaa ja tuo kokonaisuuteen lisää uskottavuutta.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Maltti ei kuitenkaan riitä aivan loppuun saakka. Todella pitkällä otolla kuvattu murhakeikka sekä brutaali kaksintaistelu sekopäistä karatemiestä vastaan korjaavat potin. Jaksot ovat näyttäviä, mutta huonosti asiayhteyteen sopivia. Pahiksen yliammuttu julmuus on pahimmillaan koomista. Väkivaltaa ei ole määrällisesti kovin paljoa, mutta se on paikoin todella kipeän näköistä. Lyömäaseena käytetyn paksun puukepin katketessa vasten uhrin kasvoja ei voi olla hätkähtämättä – leikkausta tai trikkikuvaa ei näe.

Snake of Violence edustaa vuoroin vakuuttavaa, vuoroin pelkästään viihdyttävää uutta yakuzaelokuvaa. Vaikka sen ajoittaiset kerronnalliset kömpelyydet estävätkin elokuvaa nousemasta lajityypin ylempään luokkaan, on kokonaisuudessa jotain kiehtovaa. Ishiharaa kannattaa pitää silmällä tulevaisuudessakin. Ohjaajan tämänhetkisenä suunnitelmana on suunnata Snake of Violencen kanssa ulkomaalaisille festivaaleille hakemaan lisäpotkua uralleen sekä yhä kotivideojulkaisua odottavalle Osaka Violencelle.

Teoksen tiedot:

Osaka Badass

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Abductee (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Yūdai Yamaguchi

Viisikymppinen mies herää pimeässä kontissa käärittynä muoviin. Hänen onnistuu rimpuilla irti ennen tukehtumista ja tajuta ettei tiedä lainkaan missä on ja miksi. Ranteeseen on ilmestynyt tatuointi "32D". Kännykkä on tallella, mutta hätäkeskukset eivät osaa auttaa miestä ja välillä kenttäkin katoaa. Kontti siirretään lopulta ilmeisesti laivaan, ja matka jatkuu kohti tuntematonta päämäärää.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Mies (Yoichi Nukumizu) ei kuitenkaan ole aivan yksin. Hän kommunikoi viereisten konttien asukkien kanssa, ja vangitut alkavat yhdessä muodostaa ymmärrystä siitä mitä on tapahtunut ja teorioita sille miksi näin on. Paljastuu että kaapattu on Atsushi Chiba ‑niminen sarjakuvataiteilija, ja toisissa konteissa on eri ikäisiä ja eri ammateissa toimivia ihmisiä, joille on vaikea löytää mitään yhdistävää tekijää. Toisaalta myös vainoharha alkaa nostaa päätään: Chiballe kerrotaan, että jotkut jopa epäilevät hänen olevan kaappauksen takana. Kontissa on myös jonkinlainen malmilohkare, jonka tarkoituksesta ei konttiin ole jätetty mitään vihjettä.

Abducteen alku vaikuttaa tylyltä ja tuo tyyliltään mieleen Brillante Mendozan minimalistisen kaappauskuvauksen Kinatay (2009). Onneksi tästä siirrytään eteenpäin ja suurin osa elokuvaa on Cuben (1997) kaltaista mysteerinratkomista lähinnä katsojan päässä. Luonnollisesti suurin vastuu tällaisen yhden huoneen tarinan onnistumisesta lepää miltei koko elokuvan keston ajan kuvassa näkyvällä Yoichi Nukumizulla. Hän on tyypillinen sivuosanäyttelijä, joka on sopivan unohdettava ja normaali, jotta samaistuminen hänen ahdinkoonsa sujuu helposti. Nukumizun hätääntynyt pälyily ja rooliin puhaltama tietty naiivius riittävät pitkälle.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Yudai Yamaguchin elokuvaksi Abductee on hyvinkin maltillinen. Hänen muu tuotantonsahan keskittyy mm. ihmisistä mechoja verilöylytarkoituksiin muokkaaviin pikkudemoneihin (Meatball Machine, 2005), raketeilla ammuskeleviin roistoihin (Yakuza Weapon, 2010) ja baseball-turpajuhliin (Deadball, 2011; Battlefield Baseball, 2003). Nyt kerronta on harkittua, ja uusia johtolankoja tiputellaan sopivin väliajoin, jotta katsojan aivot eivät pääse nuupahtamaan. Jos joku väittää arvaavansa loppuratkaisun, voi samaa tyyppiä huoletta pyytää arvaamaan lottonumerotkin. Abductee ottaa varsin yllättävän suunnan lopussa, mutta ehkäpä liian myöhään – tunnelman vaihdosta ei ehdi kunnolla sulatella ja tapahtumat tuntuvat etenevän kuin pikakelauksella. Mysteeri on intensiivinen viime metreille saakka, mutta lopputekstien jälkeen Abductee tuntuu tyhjältä, hieman kuin olisi katsonut ylimittaisen Lost-jakson.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria