Mikko Koivisto

Anatomia Extinction (1995)

Ohjaaja:

• Yoshihiro Nishimura

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura

Harvoin nähty ja valmistumisensa aikaan tyystin vaille kansainvälistä huomiota jäänyt Anatomia Extinction on nimi, joka sai hienoista nostetta vuonna 2008 toimittajien udellessa Yoshihiro Nishimuralta tämän uutuuselokuvan Tokyo Gore Police taustoista. Pohjalla vaikutti Nishimuran varhaistyö Anatomia Extinction, jonka ohjaaja oli kuvittanut uusiksi suuremmalla budjetilla The Machine Girlin (2008) menestyksen avattua ovet uuden aallon japanilaiselle gore-elokuvalle. Alkuperäistyö on lyhyempi ja erikoisefekteiltään rajoittuneempi, mutta ei lainkaan huonompi elokuva.

Lukuisia Tokyo Gore Policesta tuttuja elementtejä hyödyntävässä, mutta hieman hajanaisemmassa ja tarinaltaan melko selkeästi poikkeavassa elokuvassa eletään väestönkasvun ylikuumentamassa Japanissa. Poliisivoimat on yksityistetty, ihmiset ovat kaikki toisilleen muukalaisia ja television uutisankkuri levittää ilosanomaa kaupungissa tapahtuneista veritöistä. Jo entuudestaan ahdistavan synkillä Tokion kaduilla liikkuu lisäksi salaperäisiä insinöörejä, joilla on oma arpansa maan laskuun lähteneeseen väkilukuun.

Parempaa tietämystä vailla olevan katsojan olisi helppo laittaa rahansa likoon pieleen menevän olettamuksen puolesta: Anatomia Extinction on Shinya Tsukamoton kadotettu ohjaustyö. Nuori Nishimura on sisäistänyt Tsukamoton tyylin niin vahvasti, ettei voida enää puhua halvasta kopioinnista vaan esikuvansa elokuvallisen hengen aidosta ymmärtämisestä. Tetsuomainen energisyys tunkee läpi kamera-ajoista, monet tapahtumapaikat ovat tuttuja Tsukamoton elokuvista, ja alaviistosta nähtävät kuvat Tokion pilvenpiirtäjistä ovat kuin suoraan Tokyo Fististä (1995). Näin siitäkin huolimatta, että Anatomia Extinction sai itse asiassa ensi-iltansa jo ennen Tokyo Fistiä.

Anatomia Extinctionin pääjuonena toimiva pukumiehen body horroriksi muuttuva kujanjuoksu Tokion autioissa metrotunneleissa on selkeä kauhuelokuvamuunnelma Tetsuosta (1989). Soppaan sekoittuu monen muunkin sci‑fi- ja kauhuelokuvan aineksia animeklassikko Akirasta (1988) David Cronenbergin töihin ja huvittavaan Roger Corman ‑tribuuttiin. Yllättävän sujuvasti elokuvaansa kohtauksesta toiseen kuljettava Nishimura on kuitenkin ripotellut tarinaan myös niin paljon omia yksityiskohtiaan, ettei missään vaiheessa tee mieli syyttää häntä esikuviensa ryöstöviljelystä. Poliisien ja insinöörien välisen jännitteen lopulta eskaloituessa aseelliseksi ja ruumiilliseksi yhteenotoksi ollaan jo turvallisesti Nishimuran omilla vesillä.

Osittain budjettirajoitteista johtuen gorevyörytys ei yllä ohjaajan myöhempien töiden tasolle, mutta ehkäpä juuri tämän ansiosta Anatomia Extinction on aidosti tunnelmallinen ja pelottava kauhuelokuva. Nishimuran maskeeraustehosteita kyllä löytyy riittämiin, mutta yksityiskohdat hukkuvat monesti pimeähköön kuvaan. Anatomia Extinction on tästäkin huolimatta kuvallisesti varsin toimiva. Etenkin värejä ja valaistusta käytetään onnistuneesti. Hullun virne leviää loppupuolella hahmojen suupielille, mutta suurempi yliampuminen ja huumori jätetään väliin. Yksiulotteisiin henkilöhahmoihin ei tule kiinnittäneeksi huomiota, sillä ennen kaikkea elokuva pyrkii imaisemaan katsojan itsensä mukaan synkkään maailmaansa.

Kokonaisuutta leimaa positiivisella tavalla vahva ja nostalginenkin tunne 1990‑luvun kadotetusta underground-helmestä, jonka olisi ehdottomasti kuulunut tehdä ohjaajastaan välitön genretähti. Nishimura huomioitiinkin Japanissa Yubari International Fantastic Film Festivalin tuomariston palkinnolla. Se, että Nishimuran ohjaajanura ei siitäkään huolimatta ottanut tuulta alleen ennen Tokyo Gore Policea on yksi japanilaisen genre-elokuvan valitettavia menetyksiä.