Mikko Koivisto

Yakuza Weapon (2011)

Ohjaaja:

• Tak Sakaguchi
• Yūdai Yamaguchi

elokuva arvostelu

"Yakuza ei ydinpommia pelkää!"

Taku tappaa taas. Uuden aallon japanilainen action-sekoilu kurottaa kohti juuriaan 11 vuoden maailmankiertueen jälkeen. Ryuhei Kitamuran Versus (2000) potkaisi trendin liikkeelle, mutta kuten nokkelat ovat todenneet, Kitamura ei ole saanut sittemmin aikaiseksi mitään vertailukelpoista. Jengin muut jäsenet – käsikirjoittaja Yudai Yamaguchi, toimintaohjaaja Yuji Shimomura ja rähinärollo Tak(u) Sakaguchi – sen sijaa ovat täällä taas. Menikö kunnia aikoinaan väärälle miehelle?

Hyvä teoria, valitettavasti Yakuza Weapon ei vain ole hyvä elokuva. Ei, vaikka Ken Ishikawan mangaan (1996) pohjaava soppa saattaakin olla koko Sushi-katalogin sekopäisin tuote. Elokuvan kahteen pekkaan ohjanneet Tak Sakaguchi ja Yudai Yamaguchi pyrkivät omien sanojensa mukaan ylittämään Versusin – unohtamatta lähdemateriaalin Battles Without Honor and Humanity ‑parodioita, joita varten Sakaguchi treenasi Hiroshima-aksenttinsa iskukuntoon. Tyylitaju vaikuttaa kuitenkin hukkuneen matkan varrella.

Shozo Iwaki (Sakaguchi) haluaa tulla maailman kovimmaksi yakuzaksi. Tehtävä on helppo, sillä hän on jo maailman kovin yakuza. Mutta aina on parantamisen varaa – etenkin, kun viidakkosodasta palatessaan Iwaki näkee isänsä (kurttuinen filmilegenda Akaji Maro) vallan murtuneen ja petollisten paskiaisten ottaneen korttelit haltuunsa. Nyt hän on maailman vittuuntunein yakuza – ja vielä hurjempi sen jälkeen, kun kerrostalossa asuva pervo (Shingo Tsurumi) on ampunut häntä bazookalla. Remonttikuntoon menneelle Iwakille asennetaan raketinheitin polveen ja gatling-tykki käteen.

Yakuza Weapon on entuudestaankin isoegoisena tunnetun Sakaguchin maneerien multihuipentuma. Iwaki hakkaa jengiä ja polttaa tupakkaa, yleensä samaan aikaan. Metsätaistelussa hän sulautuu ovelasti maastoon – ei piiloutuakseen viholliselta, vaan näyttääkseen coolimmallata noustessaan risukasasta. Vuorosanat huudetaan ja valtaosa dialogista koostuu vastaantulijoille ladotuista loukkauksista, joissa ei ole mitään järkeä. Shozo Iwaki on Tak Sakaguchi.

"Olen maailman paras miekkamies." – Tak Sakaguchi
"Hän on idiootti." – Yudai Yamaguchi

Jutun juju on siis harvinaisen selvä – Iwaki rähinöi tiensä läpi toimintakomedian, jonka lähes jokainen kohtaus on lyöty antaumuksella läskiksi. Välillä irtoaa päitä, toisinaan räjähtää taloja ja muutamaan kertaan taivaalta (kirjaimellisesti) tipahtaa jotain niin älytöntä, ettei touhulle voi olla heltymättä. Vitsi venyy kuitenkin aivan liian pitkäksi, eikä väliin kammettu tylsä kosto‑ ja veljesdraama ota toimiakseen. Paikoin kohtauksesta toiseen siirrytään vertaansa vailla olevalla luonnottomuudella. Tietokonetehosteiden rasittava ylikäyttö kaikessa mahdollisessa veriroiskeista aseiden suuliekkeihin masentaa mieltä kaikkein tehokkaimmin.

Sushi Typhoon ‑tuotantojenkin joukossa halvalta näyttävä Yakuza Weapon muistuttaa, että kyse on periaatteessa teatterikierrokselle lasketusta videotuotannosta. Kuvallinen anti on ankeata ja runsaskäyttöinen cgi on koko tuotantopuljun vaatimattominta. Yamaguchin luotsaamat Deadball ja Yakuza Weapon antavatkin surullista viitettä hyvin startanneen Japani-splatterin vajoamisesta yhä syvemmälle cgi:n suohon. Se on kurjaa, sillä kukaan todellinen halpisfani ei taatusti lämpene rajattomat mahdollisuudet omaavalle bittisekoiluille. Ei se ole aitoa, konkreettista luovuutta.

Pientä valoa sähläykseen tuovat Sakaguchin ja Shimomuran laatimat toimintakoreografiat. Yhdellä otoksella kuvattu vajaan viiden minuutin tappelukohtaus on komea saavutus tunnin harjoittelulla (Tom Yum Goongin vastaavaan meni useampi kuukausi). Jakso saatiin purkkiin toisella yrittämällä, joskin Takun niska murtui jo otoksen alussa! Sakaguchi on muutenkin parhaassa iskussa harrastaessaan miehelle tyypillistä, turhia kaunistelematonta turpaanvetoa. Sushi-vakio Cay Izumi piipahtaa toisessa neronleimauksessa alastomana aseena – valitettavasti kulttisuosikiksi kinuava jakso vain hukkuu cgi:n sekaan. Sama vika vaivaa Takun raketti‑ ja gatling-hippoja, jotka digitaalisuudessaan muuttuvat lähinnä tylsiksi.

Takun turnausmaratooni nostaa entistä vahvemmin esiin kysymystä: missä menee vaudeville-kekseliäisyyden ja teennäisen perseilyn raja? Linjanveto ei ole aivan helppoa. Esimerkiksi Yoshihiro Nishimura (Helldriver, 2010) venyttää yleisön pinnaa tahallaan ja paikoin epäonnistuneesti, mutta mies on aidosti kajahtanut ja tekee elokuvia suurella sydämellä. Yamaguchi, joka on aiemmin saanut aikaiseksi mm. ihan mielenkiintoista splatterpunkia (Meatball Machine, 2005), on sushitehtaalla vajonnut jengin pohjimmaiselle tasolle. Yliyrittävä ja omaa koomisuuttaan tarpeettomasti alleviivaava Yakuza Weapon löytänee suurimman suosion lajityyppiä ymmärtämättömien amatöörien parissa, jotka pahoittaisivat mielensä aidon genreviihteen parissa.

Digille räkäisty toimintakomedia ei ole aivan turha, mutta Takun hauska kukkoilu ja muutama menevä toimintaosuus eivät riitä 105‑minuuttisen elokuvan tarpeisiin. Yamaguchi ja Sakaguchi ovat mukavia miehiä, mutta cgi‑spedeily ja vähemmän fiksuja katsojia palveleva "vitsin selittäminen" puhuvat ikävää kieltä Guchi-duon lajityyppiymmärryksen puutteesta. Kokonaisuus on Sushi Typhoonin (tähänastisen) seitsemän elokuvan tuotantosatsin heikoin.