Mikko Koivisto

Cold Fish (2010)

Ohjaaja:

• Sion Sono

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sion Sono

Eeppisen perversioviidakko Love Exposuren (2008) jälkeen Sion Sono teki sen mitä kukaan ei häneltä odottanut: ohjasi miehen itsensäkin vihaamaa lajityyppiä edustaneen sairaaladraaman Be Sure to Share (2009). Nyt on vuorossa paluu rosoisempaan elokuvantekoon, rahoittajana uuden aallon kulttiroskapaja Sushi Typhoon, jonka aiemmat tuotannot ovat Alien vs. Ninja (2010) sekä Mutant Girls Squad (2010).

Tositarinoita usein vapaalla kädellä käsikirjoituksiksi muokkaava Sono sekä hänen tämänkertainen kynäilypartnerinsa Yoshiki Takahashi (joka on myös Sushi Typhoonin graafinen suunnittelija) ovat hakeneet innoituksensa vuoden 1993 tositapauksesta. Eksoottista koirakenneliä pyörittäneen pariskunnan talousvaikeudet johtivat rikossarjaan, joka jätti jälkeensä neljä ruumista sekä useita selvittämättä jääneitä katoamistapauksia. Vuonna 2001 oikeus langetti kuolemantuomiot murhiin syylliseksi todetulle Gen Sekinelle sekä ruumiiden paloitteluun ja mahdollisesti myös tappoihin osallistuneelle Hiroko Kasamalle.

Sonon väkivahva elokuva lainaa päähenkilönsä tosielämästä, mutta tarinan taustat, yksityiskohdat sekä lopetus on kirjoitettu uusiksi. Koirakaupan tilalla on nyt eksoottinen akvaarioliike. Päähenkilö Shamoto (Mitsuru Fukikoshi) on nysvömäinen kalakauppias, jonka tytär kapinoi jatkuvasti isänsä uutta vaimoa vastaan. Tyttären jääminen kiinni myymälävarkaudesta johtaa perheen sattuman kautta toisen kalaekspertin, herra Muratan (Denden) vaikutuspiiriin. Ongelmatyttären omien siipiensä alle ottava ja vieraisiin naisiinkin menevä Murata tuntuu pikku hiljaa omivan Shamoton koko perheen. Japanilaisen kulttuurin kahta äärilaitaa edustavien Muratan (vimmattu showmies ja johtajapersoona) ja Shamoton (honne-tatemae ‑ajattelun mukaisesti todelliset tunteensa salassa pitävä työmies) kohtaamisessa tunteet alkavat pian kuumeta.

Japanilaiseen yhteiskuntaan syvälle juurtuneessa statushierarkiassa ja joukosta eroavan yksilön tukahduttamisessa voi nähdä yhtäläisyyksiä länsimaalaisiin uskonnollisiin instituutioihin. Love Exposuressa Sono käytti kirkkoa esimerkkinä institutionaalisesta auktoriteetista, joka perinteineen toisinaan ylenkatsoo yksilöä ja maalaisjärkeä. Cold Fishissä viittaukset ovat hienovaraisempia, mutta murhatöiden alkaessa tuttu kristillinen kuvasto alkaa jälleen tunkeutua kuviin.

Uskonnollisia rinnastuksia voi havaita niin ikään Muratan ja Shamoton välisessä vinksahtaneessa isä‑poika ‑suhteessa. Jos Sono olisi kristitty, olisi hänen elokuvansa helppo tulkita kollektiiviseksi tilitykseksi isien rakentaman kirkon synneistä. Nykyisellään kritiikki lienee kohdistettu yleismaailmallisemmin Japanissakin vaikuttaviin ajatusmalleihin. Kristinuskoon viittaavia esimerkkejä ei silti ole aivan tuulesta temmattu. Esimerkiksi Muratan ylläpitämä asuntola hänen kaupassaan työskeneteleville ongelmanuorille on viittaus Japanissa vaikuttaneeseen pahamaineiseen Jeesuksen arkki ‑kulttiin, jonka 1980‑luvulla uutisoitiin "haalivan" riveihinsä elämässään eksyneitä japanilaisia.

Ohjaajan aiemmista töistä tutut elementit eivät rajoitu pelkkiin kristillisiin symboleihin. Vaikka Sono onkin rikostarinansa kanssa itselleen jokseenkin uusilla vesillä, tyylimerkkimäiset pilkahdukset paistavat läpi joka kulmasta. Rummuilla paukuttava introjakso on kuin suoraan Love Exposuresta ja tarinan keskiöön nouseva kuvaus perheen hajoamisesta on lukuisissa Sonon elokuvissa nähty vakioteema. Silti Cold Fish eroaa hengeltään ohjaajansa muusta tuotannosta ennen kaikkea tunnelmansa johdosta. Sonon tyypillisesti melko vapaasti leijailevista elokuvista poiketen Cold Fish selvästi pyrkii kertomaan ennalta määritetyn tapahtumaketjun.

Tyylin ja sisällön tasapainottaminen – seikka, jolla ei tosin oikeasti ole paljoakaan tekemistä hyvän elokuvanteon kanssa – ei ehkäpä ole Sonon vahvuuksia, mutta useimmiten hän saa soppansa yllättävän harmonisiksi kaikista ylilyönneistä huolimatta. Cold Fish taiteilee hieman rajoilla, vaikka se ei sahaakaan äärilaitojen välillä ohjaajan monien muiden töiden tapaan. Näyttelijät piiskataan paikoin melkoisen aggressiiviseen ilmaisuun, ja etenkin Muratan roolia vetävä Denden hosuu siihen malliin, että loistavuuden ja lievän rasittavuuden ero kutistuu pieneksi. Puolivälissä mukaan kurvaavat myös yakuzat, joiden meluisa läsnäolo tosin on täysin perusteltavissa, sillä tosielämänkin Sekine hääräsi samanlaisten hämäräveikkojen kanssa.

Ohjaajan monien muiden elokuvien tapaan Cold Fish on pitkähkö (144 min), mutta ei turhaan venytetty. Pop‑elementeistään huolimatta päähenkilönsä nahkoihin vakuuttavasti pureutuva elokuva menettäisi kokonaisuuden kannalta oleellisia elementtejä, jos tarinaa tiivistettäisiin pelkkiin kohokohtiin. Maustetta tuovaa pintailottelua löytyy silti aina mustasta huumorista Yoshihiro Nishimuran verikekkerilavastuksiin sekä Shamoton vaimoa esittävään Megumi Kagurazakaan. Entinen gravure-idoli laittoi aiemmalle uralleen loppulaskennan suostumalla alastonkuviin, mutta uutta leipää on alkanut löytyä elokuva-alalta. Sono osaa fiksuna miehenä toki ottaa ilon irti tähtensä urakäänteestä ja sen tuomista mahdollisuuksista suihkukohtauksiin.

Cold Fish on viime vuosien keskiverto-Sonoa vähemmän viihteellinen, mutta pienistä karkeuksistaan huolimatta läpikotaisin otteessaan pitävä sarjamurhaajaelokuva. Sushi Typhoonin tuotannoksi se on suhteellisen epäroisi ja perinteisemmilläkin laatumittareilla erittäin pätevä – ei ihme, että elokuva on studion muista elokuvista poiketen päässyt myös ulkomailla teatterilevitykseen. Cold Fishin myötä rikoselokuvista innostunut Sono raapaisi seuraavaksi kasaan niin ikään tositapahtumiin perustuvan Guilty of Romancen (2011). Tekijät asettivat runsaasti paljasta pintaa ja graafista väkivaltaa lupailevalle elokuvalle oma‑aloitteisen R18-luokituksen jo siinä vaiheessa, kun teos taisi olla vielä leikkauspöydällä.