Sakari Määttä

Django Unchained (2012)

Ohjaaja:

• Quentin Tarantino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon uusia elokuvia odotetaan yleensä innokkaasti jo heti siitä lähtien, kun ensimmäiset huhut niiden tekemistä tulevat julki. Mestariohjaaja ei ole tähän mennessä onnistunut tekemään oikeastaan yhtään edes keskinkertaista elokuvaa, eikä niin tapahdu tälläkään kertaa. Django Unchained on miellyttävän provokatiivinen ja brutaali lännenelokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1858, noin kaksi vuotta ennen Yhdysvaltain sisällissodan syttymistä. Se on myös budjetiltaan tähän mennessä Tarantinon suurin tuotanto.

Intohimoisena eurooppalaisen genre-elokuvan ystävänä tunnettu Tarantino kierrättää Django Unchainedissa sieltä täältä vanhoista elokuvista poimittua yksittäisiä hetkiä, viitteitä tai hahmojen nimiä, tietysti kaikella kunnioituksella alkuperäisteoksia kohtaan. Suurimpia inspiraation lähteitä ovat Sergio Corbuccin ohjaamat italialaiset spagetti-länkkärit, kuten Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968). Toisaalta myös Richard Fleischerin väkevä Mandingo (1975) on toiminut selkeänä innoittajana.

Django Unchained on saanut nimensä Franco Neron tähdittämän spaguklassikko Djangon (1966) mukaan, mutta muuta yhteistä niillä ei juuri ole. Tarantinon Django Unchained on rujon ja kylmäävän kostotarinan sijaan pikemminkin kulttuurista ja rotupoliittista kommentaaria sisältävä draamapainotteinen seikkailuelokuva. Suurennuslasin alla ovat etelävaltiolainen aristokratia ja tummaihoisten yhteiskunnallinen asema.

Kaikkea ei tarvitse ottaa vakavasti aiheesta huolimatta ja tästä muistutuksena toimivat elokuvan useat komedialliset kohtaukset. Monella tasolla toimiva komedia on välillä dialogin alle piilotettua piikittelyä esimerkiksi amerikkalaista tekopyhyyttä kohtaan. Toisinaan se on suorasukaisempaa ja perinteisempää tilannekomiikkaa. Todella vakuuttavasti rakennetut väkivaltakohtaukset ja hahmojen välillä luonnollisesti soljuva dialogi ovat jälleen kerran juuri sitä, mitä Tarantinon fanit ovat tottuneet saamaan.

Jamie Foxx (Collateral, 2004) näyttelee Django-nimistä orjaa, joka on tottunut kovaan kohteluun ja kidutukseen. Hänet vapauttaa entinen hammaslääkäri, nykyinen palkkionmetsästäjä tohtori King Schultz (Christoph Waltz). He tekevät sopimuksen, jonka mukaan Django auttaa Schultzia tunnistamaan, löytämään ja tappamaan kolme lainsuojatonta. Vastapalveluksena Schultz auttaa Djangoa etsimään ja vapauttamaan vaimonsa Brünnhilde von Shaftin (Kerry Washington).

Djangon rooliin oli alun perin ehdolla kuusi näyttelijää, joiden joukossa olivat ainakin Will Smith ja Chris Tucker. Tarantino valitsi osaan Jamie Foxxin, joka ei säikähtänyt käsikirjoituksen sisältämiä kiistanalaisia teemoja tai rankkaa väkivaltaa. On hyvin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Smith olisi onnistunut roolissa yhtä hyvin kuin Foxx, vaikkei hänenkään suorituksensa täydellinen ole. Django Unchainedin tapauksessa pääroolissa on poikkeuksellisen vaikea loistaa, sillä erityisesti Christoph Waltz, Samuel L. Jackson ja Leonardo DiCaprio tekevät todella vakuuttavaa työtä.

Waltz nähdään jälleen kerran hänelle ominaisessa roolissa, eli verbaalisesti lahjakkaana älykkönä, joka on samaan aikaan moraaliton kusipää. Tämä ei sinänsä häiritse, sillä Waltz hoitaa osansa täydellä tarmolla, mutta hänen soisi näyttelevän välillä hiukan erilaisempiakin hahmoja. Näyttelijöistä ehkä suurimman pohjanoteerauksen tekee ohjaaja itse, joka ei kykene olemaan tunkeutumatta kameran etupuolelle tälläkään kertaa.

Django Unchainedin luoma vaihtoehtohistoria tuntuu absurdeista ominaisuuksistaan huolimatta hyvin todelliselta. Sama vaikutelma välittyi jo Kunniattomista paskiaisista (Inglourious Basterds, 2009), jossa Tarantino väänsi natsihistorian omaan muottiinsa. Teknisessä mielessä Django Unchained on lähes särötön mestariteos, jossa ilkeän väkivallan siivittämä eeppinen seikkailu yhdistyy aitoihin, arkaluontoisiin aiheisiin. Elokuvalla on kestoa 165 minuuttia ja se myös tuntuu hiukan ylipitkältä.

Tarantinon elokuvissa musiikki on aina ollut olennaisessa osassa ja hän on usein päättänyt tiettyjen kohtausten äänimaiseman jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Django Unchainedin ääniraidalla kuullaan vanhoja mestareita kuten Ennio Morriconea ja Luis Bacalovia, mutta mukaan on ahdettu myös muun muassa James Brownia ja jotain surkeaa rap‑musiikkia. Musiikit sekoittuvat nykypäivän retroiluun sujuvasti, mutta siitä huolimatta elokuvan score on huonoin mitä Tarantinon elokuvissa on koskaan kuultu.

Ohjaaja Spike Lee (Do the Right Thing, 1989) on jo ehtinyt leimaamaan Tarantinon Django Unchainedin epäkunnioittavaksi orjuudesta kärsineitä esi‑isiään kohtaan, näkemättä itse koko elokuvaa. Lee on aiemminkin ottanut kantaa Tarantinon teoksiin ja kritisoinut erityisesti Jackie Brownia (1997) neekeri-sanan viljelemisestä. Sana on luonnollisesti kovassa käytössä myös Django Unchainedissa, ymmärrettävistä syistä. On täysin selvää, että elokuva aiheuttaa kiivasta keskustelua sen esittämän orjakuvastonsa takia, mutta rasismista ei sen kohdalla missään tapauksessa ole kysymys. Tarantino ei ole kiinnostunut hienovaraisuudesta, vaan tekee juuri sellaisia elokuvia kuin itse haluaa. Tärkeintä on se, että niitä katsoessa viihtyy.