Antti Tohka

Kill Bill: Vol. 1 (2003)

Ohjaaja:

• Quentin Tarantino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon uutukaista on odotettu pelonsekaisten tunteiden vallassa. Jatkuvasti siirtynyt ensi-iltapäivä ja elokuvan jakaminen suhteellisen ainutlaatuisesti kahteen osaan ainakin osoittivat, ettei mitään puolihuolimatonta ollut luvassa. Tarantino on aikaisemmilla töillänsä osoittanut olevansa niin itseään täynnä oleva ohjaaja, että miehen matka Aasiaan tuotti allekirjoittaneen mieleen kauhukuvan Mat**x-tyylisestä aurinkolasi-nahkaviitta-vaijeriflaidis ‑hirvityksestä. Olisiko vuosien high life ‑elämäntyyli tehnyt tehtävänsä aiemminkin tyylitaituruuden ja apinoinnin nuoralla kävelleelle ohjaajanerolle ja tiputtanut hänet takaisin Hollywood-sirkuksen estradille, pellepuvussa.

Elokuvan alkutaistelu ei hyvää luvannut, perus kungfu-mättöä, tarantinomaisella "tiukkaa dialogia ja kuuleja sutjautuksia" ‑liirumlaarulla höystettynä. Kylmä hiki alkoi nousta otsalle, voi vitun pelle, pitikö mennä mokaamaan. Onneksi heti tämän jälkeen näin jo moukarin lähestyvän. Viuviu-viu!!! Danger-danger!!! Näin sitä mennään, tyylitaju oli sittenkin tallella, ei syytä huoleen. Valkokankaan värjäytyessä verenpunaiseksi endorfiini alkoi erittyä aivoihini. Tämä on sitä väkivaltaa, joka antaa väkivallalle hyvän nimen. Sieraimet laajentuvat, verenmaku täyttää suun. Shogun Assassin (1980), Fudoh: The New Generation (1996), Golgo 13, Ninja, a Band of Assassins (1962), Lady Snowblood (1973), ne ovat kaikki läsnä, aasialaisen väkivaltaestetiikan upeimmat saavutukset. Ne on nähty ja nyt ne ovat tässä teknisesti ylivertaisesti toteutettuna. Kun Sonny Chiba (hahmon nimi Hanzo!) ojentaa Uma Thurmanille samuraimiekan, katsojalle tulee vain niin hyvä mieli. Nyt irtoavat raajat, nyt lentää veri, on aika soittaa sinfoniaa.

Mitä leffassa tapahtuu? Ei juuri mitään juonellisesti kiinnostavaa, ollaan kostoretkellä, tapetaan ihmisiä. Hyvä juttu, keskitytään olennaiseen. Tyylipuhdas toteutus, todella ainutkertaisen mahtavia taistelukohtauksia, rosvogalleria kuin parhaasta sarjakuvasta ikinä. Läpät? No onhan niitä, ei mitään Pulp Fictionin (1994) tasoa, mutta ei ole hävettävääkään. Kannattiko elokuva jakaa kahteen osaan? Ei. Adrenaliini taso pysyy koko ajan niin korkealla, että toinen mokoma olisi mennyt leikiten, nyt ahdistaa odotus. Ja kyllä tämä jää kesken. Muitakin puutteita on, mutta olisi täysin äpärää ja typerää olla antamatta elokuvalle viittä tähteä. Väkivaltafantasia on tuotu komeasti 2000‑luvulle.