Sakari Määttä

Milano rovente (Gang War in Milan, 1973)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Umberto Lenzin rikoselokuvista ensimmäisenä valmistui Gang War in Milan, jonka pääosaan hän valitsi lähinnä spagurooleistaan tunnetun Antonio Sabaton sekä mm. lukuisissa muissa eurocrime-elokuvissa näytelleen Philippe Leroyn.

Sisilialaissyntyinen Salvatore "Toto" Cangemi (Antonio Sabato) on Italian muotipääkaupunki Milanon isoviiksisin parittaja. Yhdessä lähimmän ystävänsä Lino Carruzzin (Antonio Casagrande) kanssa hän hoitelee pimppausbisnesten ohella vihannesten ja hedelmien tukkukauppaa eläen makeaa elämää. Kaikki on hyvin kunnes ranskalainen, kansainväliseen huumediilaukseen erikoistunut Roger "Le capitaine" Daverty (Philippe Leroy) vaatii yhteistyötä tarkoituksenaan käyttää Toton prostituoituja huumeidensa levittämiseen.

Ranskalaisen kovanaaman ehdotus on selkeä: Joko Toto suostuu yhteistyöhön tai sitten itkee ja suostuu. Toto ystävineen päättää kuitenkin valita kolmannen vaihtoehdon ja laittaa kovan kovaa vasten. Pienten, vaikkakin veristen välienselvittelyjen jälkeen kaksikon kinastelu paisuu täysimittaiseksi "jengisodaksi", jonka panoksena on Milanon rikollisherruus. Jäädessään alakynteen Toto palkkaa sovittelijaksi Chicagolaista gangsterielämää ja "väkivaltaista diplomatiaa" ihannoivan Billy Baronen (Alessandro Sperli).

Gang War in Milanin käsikirjoitus etenee sujuvasti – pelaten kuitenkin itsensä pussiin elokuvan loppupuolella – ja eri osapuolten välienselvittelyn parissa viihtyy, vaikka nahistelun kuvaaminen sanalla "sota" tuntuukin liioitellun mahtipontiselta. Gang War in Milan ei pyytele anteeksi esittäessään molemmat päähenkilöt totaalisen moraalittomina ja itsekeskeisinä kusipäinä. Väkivaltaa riittää, mutta koostuessaan suurelta osin mm. prostituoitujen pahoinpitelystä tai muusta juonen kannalta jokseenkin epäolennaisesta se ei jaksa loputtomiin kiinnostaa. Varsinkin jos vertailukohteeksi otetaan vaikkapa Lenzin myöhempien elokuvien kyttäsankarien yliampuva ja überväkivaltainen no bullshit ‑tyyli.

Päähenkilöiden karisma ei myöskään riitä mihinkään ihmetekoihin roolisuoritusten jäädessä kauas genren kovimpien nimien Maurizio Merlin, Tomas Milianin tai Franco Neron määräämästä perustasosta. Tomas Milian olikin oiva valinta Lenzin seuraavan eurocrimen, loistavan Almost Humanin (Milano odia: la polizia non può sparare, 1974), pääosaan.

Gang War in Milan on kelpo eurocrime-debyytti, mutta tuskin kukaan vielä elokuvan valmistuessa olisi osannut aavistaa, että Umberto Lenzistä tulisi muutaman vuoden sisällä yksi kaikkien aikojen kovimmista crime-ohjaajista.

Tatu Piispanen

Milano odia: la polizia non può sparare (Almost Human, 1974)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Keskinkertaisen Gang War in Milanin (Milano rovente, 1973) jälkeen Umberto Lenziltä valmistui tarkkanäköinen ja varsin vakavasti otettava Milano odia: la polizia non può sparare eli Almost Human (osuvampi alkuperäisnimi kääntyy pizzaitalialla suunnilleen muotoon "vihan Milano: poliisi ei saa ampua"), josta alkoi kuusi elokuvaa kestänyt yhteistyö kuubalaissyntyisen, moninaisissa muistettavissa spagettiwestern-rooleissa jo kunnostautuneen näyttelijä Tomas Milianin kanssa, ja joka lukeutuu kiistatta sekä Lenzin että Milianin ansiokkaimpiin saavutuksiin.

Elokuva kertoo kammottavan kidnappaustarinan, jossa viheliäinen roistokolmikko ajautuu koko ajan äärimmäisempiin tekoihin yrittäessään kiristää varakasta liikemiespohattaa sieppaamalla tämän nuoren tyttären. Heti aluksi tutustumme Giulio Sacchiin (Tomas Milian), joka on värvätty hyvin organisoidun ammattirikolliskoplan keikkakuskiksi. Kadulle odottamaan jätetty hermoileva Sacchi onnistuu kuitenkin saman tien töpeksimään ja herättämään partioivan poliisin huomion muiden ollessa vielä sisällä pankkia ryöstämässä. Raukkamainen ja äkkipikainen Giulio ei keksi tilanteesta muuta ulospääsyä kuin kyselevän kytän ampumisen.

Suunnittelemattoman hätäisen pakomatkan päätteeksi jengi körmyttää Sacchin perusteellisesti palkkioksi tämän vaarallisen harkitsemattomasta tempauksesta. Sacchi toimii seuraavaksi kuten kuka tahansa kiusattu tekisi: liittoutuu sellaisten kaverien kanssa, joita voi itse pompotella. Nuori, kokemattomampi Carmine (Ray Lovelock) ja hieman toiminnassa kouliintuneempi Vittorio (Gino Santercole) lähtevät mukaan "varmaan keikkaan", jonka Giulio vakuuttaa olevan riskitön kunhan kaappaajilta vain löytyy kanttia surmata kidnapattu tyttö setelilaukut lunastettuaan.

Giulio Sacchi muodostuu pian yhdeksi koko eurooppalaisen rikoselokuvan unohtumattomimmista hahmoista. Tomas Milian puhaltaa viskiä ryystävään ja pillereitä popsivaan psykopaattilimanuljaskaan eloa monen klassikkostatuksen lunastaneen pahisroolin edestä. Ihmishengen arvoa syljeksien halveksivasta Sacchista huuruaa kaikkialle ympärilleen painostavaa henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhkaa. Hän ei ole pelkästään hullu, vaan myös älykäs: pelkäävien kanssarikollisten ja todisteiden puutteen kanssa kamppailevan poliisin manipuloiminen sujuu kuin luonnostaan (elokuvan epäuskottavin juttu tosin on se, ettei taparikollisen perikuva Sacchilla muka ole rikosrekisteriä – saattaa toki olla niinkin, että kelmi vaihtaa aika ajoin kaupunkia ja henkilöllisyyttään).

Kuitenkin Giulio Sacchi on varsin inhimillinen luomus. Erääseenkin murhaan Sacchi psyykkaa itsensä vaatien uhrilta ensin rehellistä mielipidettä itsestään: vasta kuultuaan olevansa yhteiskunnan pohjimmaista saastaa hän painaa kiehahtaneena liipaisimesta. Tuntuisi absurdilta väittää, että Sacchin pöyristyttävän itsekkään käyttäytymisen ymmärtää saati sitten hyväksyy, mutta ainakin Almost Human tarjoaa hänen alennustilalleen riittävästi selityksiä.

Sacchin kokema turhautuminen systeemiin ja unelma makeasta elämästä on varmasti ollut läheinen aihe aikalaisille italialaiskatsojille, joista suurin osa lukeutui epäilemättä kansakunnan vähäosaisempaan väestöön, jolla meni 70‑luvun alussa hälyttävän huonosti. Samalla tosielämän jännittynyt poliittinen ilmapiiri, joka johti mielenosoituksiin, väkivallantekoihin sekä esimerkiksi kommunistisen aseellisen järjestön Punaisen prikaatin suorittamiin kidnappauksiin ja sabotaasi-iskuihin, teki taatusti Almost Humanista perin ravistelevaa katsottavaa, sillä se ei suinkaan keskity tyydyttämään oikeudentajuista yleisöä Lenzin myöhempien polizieschien tapaan roistopaskojen kalloja murskaavan poliisitoiminnan muodossa tarjotulla katharsiksella, vaan pysyttelee tiiviisti konnien kintereillä kuvaamassa kidnappaustragedian yhä mustenevaa kariutumista.

Kansainvälisen levityksen takaavana kiintiöjenkkinä mukaan otettu Henry Silva jäljittää Sacchia naama kivetettynä peruslukemille, mikä on aivan oikea ratkaisu, sillä Milianin kanssa olisi ollut aivan turha lähteä kilpailemaan. Muutamassa kohtauksen varastamisessa sen sijaan onnistuu kaunis poika Ray Lovelock, tässä yhdessä varhaisimmista puherooleistaan (sittemmin mm. The Living Dead at Manchester Morgue, 1974; Kylmät tyypit, kuumat raudat, 1976). Lovelock oli ja on edelleen Milianin hyvä ystävä, ja itse asiassa järjesti tämän luettavaksi Almost Humanin käsikirjoituksen sekä liittyi miehen bändiin kuvausten aikoihin.

Kaiken kaikkiaan Almost Human on sangen moitteettomasti tehtyä elokuvaa. Ernosto Gastaldin epätavallisen älykkään käsikirjoituksen ja Milianin fantastisen roolityön lisäksi Umberto Lenzi ansioituu tehokkaiden kohtausten ja nihkeän tunnelman rakentajana (Lenzi onkin useassa yhteydessä maininnut pitävänsä Almost Humania parhaana elokuvanaan). Tapahtumaympäristöjen valinnat roskien täyttämistä sisäpihoista roistojen turvapaikkana toimivaan ränsistyneeseen proomunhylkyyn sekä Ennio Morriconen musiikit (jotka eivät tosin aivan pärjää säveltäjäneron Cittá violenta ja Revolver ‑soundtrackeille) ovat niin ikään italialaista genre-osaamista edustavimmillaan.

Lopuksi on vielä aivan pakko lainata tässäkin nuoressa gorehoundissa aikoinaan jonkinlaista intoa herättäneen, sittemmin täysin aivokuolleeksi todetun Chas Balunin Deep Red Horror Handbook ‑kirjan (Fantaco Enterprises 1989) Almost Human ‑arvostelua, joka on eräs yössä olemisen surkuhupaisimmista kirjallisista esimerkeistä (opuksessaan Balun antaa elokuvalle puoli pistettä neljästä ja "gore-scorettaa" sen 1/10): "Yllättävän lepsu trilleri Umberto Lenziltä [...] voisi pyöriä päiväsaikaan televisiossa leikkaamattomana".

Vaikka yksityiskohtainen veritekojen jälkiseuraamuksilla mässäily jätetäänkin näyttämättä, on Almost Human suunnilleen täydellinen lepsuuden elokuvallinen vastakohta. Nihilistisestä synkkyydestä ja kaikenlaisen keventävän materiaalin välttelemisestä huolimatta Lenzi ja Milian onnistuvat joka tapauksessa tekemään hiostavasta väkivallankierteestään suorastaan järkyttävän viihdyttävän katsomiskokemuksen. Italialainen rikosnilkkeily ei tästä parane.

Tatu Piispanen

L'uomo della strada fa giustizia (Manhunt in the City, 1975)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Ei kestänyt kauaa, kunnes italocrime tarttui tosissaan vigilante-teemaan, jossa tavallinen tallaaja saa tarpeekseen ja alkaa omatoimisesti hakea oikeutta kokemalleen vääryydelle; olivathan saapasmaan suurkaupungeissa vallitsevat olosuhteet aihepiirille kypsät kansalaisten pelätessä rikollisuutta ja terrori-iskuja sekä poliitikkojen sössiessä tilannetta yhä huonompaan suuntaan. Umberto Lenzi erikoistui huippuvuosinaan fasistisen brutaaliin poliisiväkivaltaan, mutta ennen näitä poliziotteschi-genren merkkiteoksia syntyi epätoivoisen veronmaksajan vigilantismi-spurttia kuvaava Manhunt in the City, jonka sisältöä kuvaa jälleen paremmin alkuperäinen italialainen nimi: L'uomo della strada fa giustizia – "kadunmies jakaa oikeutta".

Aihe on siis tismalleen sama kuin edellisenä vuonna ilmestyneissä Michael Winnerin Väkivallan vihollisessa (Death Wish, 1974) ja Enzo G. Castellarin Street Law'ssa (Il cittadino si ribella, 1974). Tavanomaista perhe-elämää viettävän milanolaisen rakennusinsinööri David Vannucchin (Henry Silva) työpäivä keskeytyy järkyttävällä tavalla kun hän saa puhelun vaimoltaan Veralta (Luciana Paluzzi): heidän pieni tyttärensä Clara (Susanna Melandri) on ammuttu röyhkeän timanttiryöstön yhteydessä. Murhasta vastaava gangsteri kiedotaan vielä ylimääräiseen saastakerrokseen esittelemällä tämä naamioituneena sokeaksi mieheksi, jonka reipas ja iloinen Clara auttaa ylittämään ruuhkaisen kadun.

Kuten kuvioon kuuluu, murheen murtamat vanhemmat eivät saa lohtua virkavallalta, jonka tutkimukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Katkera David palkkaa ensin yksityisetsivä Salvatore Manninon (Claudio Nicastro) edistämään tapausta, mutta Manninon sohaistessa oikeaa muurahaispesää yhteistyö päättyy molempien kannalta varsin ikävästi. Poliisin, lapsensa murhanneen rikollisjengin ja satunnaisen katuväkivallan puristuksessa lohduttoman Davidin ei auta kuin liata omat kätensä. Johtolankanaan kuolevan tyttärensä viimeisenä sanana vaikertama "skorpioni" hän ryhtyy säälimättömään ajojahtiin.

Tyylillisesti Manhunt in the City jatkaa jämerästi Almost Humanin (Milano odia: la polizia non può sparare, 1974) linjoilla: kyseessä on ennemmin tummasävyinen trilleri kuin tulevien vuosien kyttäklassikoiden kaltainen toimintaelokuva. Lenzin ohjaus ei näyttäydy vielä hiotuimmillaan, mutta kostoretken tunnelman tiivistämisessä ei oteta yhtäkään harha-askelta. Teos ei myöskään tyydy yhtä yksioikoiseen maailmankatsomukseen kuin Lenzin tunnetuimmat poliziotteschit: rikollisia omin päin rankaisevan siviilien vigilante-ryhmän houkutellessa Davidia joukkoihinsa, joutuu hänenkin hyvitystä janoava oikeudentajunsa todella koetukselle.

Kynnyskysymykseksi elokuvasta nauttimiselle saattaa joillekin nousta pääosan Henry Silva; toisille tämä taas on ehdotonta plussaa. Kestoyrmeä kivikasvo on kuin luotu näyttelemään vittumaisia konnia, kuten hän tehokkaasti demonstroi mm. kuten Fernando Di Leon The Bossissa (Il boss, 1973) ja Lenzin ohjauksista erityisesti elokuvassa Free Hand for a Tough Cop (Il trucido e lo sbirro, 1976). Manhunt in the Cityn Davidin tulkitseminen on vaatinut kuitenkin hieman laajemman tunneskaalan ilmentämistä ilosta murheeseen, epätoivosta kostonhimoon ja hämmennykseen. Mielipide siitä kuinka hän tästä suoriutuu, on hyvin pitkälti katsojan Silva-rakkauden varassa.

Toisaalta mies ei – etenkään alkupuolen onnellisen perhe-elämän kuvauksessa – vaikuta lainkaan luontevalta, ja hänen uhkaava perusolemuksensa ei yksinkertaisesti oikein istu tuiki tavalliseksi arkkitehti-isäksi hahmotellun Davidin osaan. Mutta kuitenkin tämä ristiriita sisältää alusta lähtien jotain kiehtovaa; Silvan jäyhä suoritus on omalla tavallaan erinomainen ja varmasti ainakin hänen muistettavampia esityksiään. Street Law'ssa vastaavan roolin antaumuksella yliampuvaan Franco Neroon verrattuna Silvan kapinoiva kansalainen vetää helposti pidemmän korren.

Epäilemättä Manhunt in the Cityn vähäinen maine on seurausta sen kehnosta saatavuudesta, sillä Lenzin rikoselokuvista se sijoittuu kovimpaan kärkikolmikkoon. Käsikirjoitus ei liikoja poikkea vakiintuneesta vigilante-kaavasta, mutta kuitenkin sen verran, että käänteet pitävät jännityksen ja painostavan ilmapiirin jatkuvasti yllä. Vaikka kuvauksena mielen järkkymisestä ja moraalikäsitysten väkivaltaisesta muokkautumisesta uuteen uskoon teos ei ole ensimmäisen Väkivallan vihollisen tasoa, katarttiseen haulikkofinaaliin eskaloituva kostotrilleri on sarallaan ytimekkäintä, mitä Italialla on tarjota.

Tatu Piispanen

Il giustiziere sfida la città (Syndicate Sadists, 1975)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Il giustiziere sfida la cittán ("teloittaja haastaa kaupungin") amerikkalainen dvd‑julkaisu yrittää hämätä: nimellä Syndicate Sadists ei ole paljoa tekemistä elokuvan kanssa, ja yhdistettynä mainos-sloganiin "From Umberto Lenzi, the director of Eaten Alive" sillä halutaan luoda myyvää mielikuvaa sadistisesta kidutuskuvastosta, jota kanteen piirretty kuva liekinheittimellä paljasrintaista naista ja viiksekästä miestä kuumentavasta hikoilevasta kaljupäästä mukailee. Todellisuudessa tällaista kohtausta ei löydy koko elokuvasta, eikä Syndicate Sadistsin väkivalta ole yksittäistä raakaa naisen mukilointia lukuun ottamatta genren normitasoa sadistisempaa.

Syndicate Sadists pantiin idulle Tomas Milianin aloitteesta, joka halusi näyttää rikoselokuvayleisölle itsestään toisen puolen Almost Humanin (Milano odia: la polizia non può sparare, 1974) mielipuolisen Giulio Sacchin jälkeen ja joka oli innostunut Yhdysvaltain matkallaan lukemastaan David Morrellin First Blood ‑pokkarista (1972, suom. Ajojahti). Käsikirjoittaja Vincenzo Manninolta (mm. High Crime, 1973; Violent Rome, 1975) tilattiin kertomus Rambo-nimisestä moottoripyöräilijästä ja entisestä poliisista, joka ajaa Milanoon kahden kilpailevan gangsterijengin tontille Kourallinen dollareita (1964) ‑tyyliin. Toiminnan motivaatioksi muodostuu henkilökohtainen kosto ja oman käden oikeus hieman Manhunt in the Cityn (L'uomo della strada fa giustizia, 1975) henkeen, tosin ilman sen kummempia takaisinmaksun oikeutuksen pohdintoja.

Milianin Rambo on mainio hyväsydäminen badass ja selvä edeltäjä seuraavan vuoden Bruno Corbuccin ohjaaman megahitin Jepari ryysyissä (Squadra antiscippo, 1976) Nico Giraldille, joka päätyi esiintymään yhteensä kahdessatoista elokuvassa. Rambollakin on ryysyinen olemus: farkut, nahkarotsi, hassu hattu (välillä punaisen pipon korvaa kudottu mummomainen lätsä) ja risuinen parta. Sauhuttelu ja purukumin jauhaminen sujuu tyylikkäästi, kuten myös karate-harrastajien mukilointi ja terävien kommenttien murjaisut. Huolimatta siitä, että Rambo näyttää vältelleen suihkua useamman päivän (hieman sairaalloista olomuotoa korostaa meikkaus, jossa Milianin naama on puuteroitu kalpeaksi) naiset lankeavat hänen edessään. Pikkupojille (ja tietysti myös allekirjoittaneelle) Rambo on sankarillinen esikuva ja tosimiehen malli. Lisäksi Rambossa on mukana Clint Eastwoodin "Mies vailla nimeä" ‑hahmon yksinäisen ratsastajan mystisyyttä sekä rankkojen olosuhteiden aikaansaamaa, huomattavasti Giraldia syvällisempää vakavuutta.

Rambo siis palaa kotikulmilleen Milanoon, jossa hänen veljensä, hyväntuulinen perheenisä Pino (Mario Piave) yrittää houkutella häntä alkamaan kanssaan vartio‑ ja suojelubisneksiin. Ramboa eivät lisätienestit kiinnosta, mutta kun Pino murhataan tämän jäljittäessä kidnapattua poikaa (Alessandro Cocco), Rambo ottaa asiakseen sekä pojan palauttamisen että koston. Pian selviää, että teon takana on paikallisen alamaailman uusi nousukas Conti (Luciano Catenacci). Rambo ei kuitenkaan hyökkää suoraan Contin mittavaksi kasvanutta organisaatiota vastaan, vaan on aluksi liittoutuvinaan vanhan vihollisensa, Joseph Cottenin esittämän heikkokuntoisen mafiapomon kanssa.

Elokuvan alkuperäisessä nimessä mukana olevasta kaupungista (cittá) huolimatta Syndicate Sadists ei tunnu kovin urbaanilta. Almost Humaniin tai Violent Naplesiin (Napoli violenta, 1976) verrattuna se on suorastaan maalainen: iso osa toiminnasta tapahtuu jossain syrjäseudulla ja komea viimeinen ammuskelu hylätyn talon pihalla pellon laidalla. Meininkiä piisaa riittävästi. Pelkkä otos Rambosta kiitämässä pyöränsä kyydissä Franco Micalizzin musiikin vauhdittamana innostaa enemmän kuin juuri mikään mitä suurimmalla osalla nykyajan toimintaelokuvista on tarjota. Tämän lisäksi nähdään biljardihallinujakka, takaa-ajoa ja jännittävää paukuttelua.

Syndicate Sadists ei ole aivan Lenzin parhaimmistoa, mutta näpsäkkä ja viihdyttävä toimintatrilleri joka tapauksessa. Milian on verrattoman reteä lapsirakkaana kovis-Rambona ja luo veijarimaisen biker-cowboy-rentun pitäen naamansa lähes peruslukemilla. Hän, hyvät sivuosat ja Lenzin jäntevä, perseilemättä perille vievä ohjaus takaavat, ettei väkivallattomienkaan kohtausten aikana tulee tylsää.

Sakari Määttä

Roma a mano armata (Rome Armed to the Teeth, 1976)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

"The System. It has murdered two kids because it has too much humanity."

Umberto Lenzin maailmassa 1970‑luvun Italia oli täynnä korruptiota ja hallitsematonta rikollisuutta, eivätkä poliisit mahtaneet mitään syövän lailla laajentuvalle järjestäytyneelle rikollisuudelle. Maurizio Merli ja Tomas Milian nousivat vakionaamoiksi Lenzin poliziescoihin ja rikoselokuviin. Tyypillisesti elokuvien pääosassa nähtiin kovaotteinen poliisi, joka ei kaihtanut keinoja karsiessaan kaupunkien katuja rikollisista. Vuonna 1976 valmistunut toiminnantäyteinen Rome Armed to the Teeth ei ollut poikkeus. Merli omaksui komisario Leonardo Tanzin roolin, ja tyylipuhtaasti tarjoiltu oman käden oikeus oli edelleen valttia.

Rooma on rikollisia täynnä ja Leonardo Tanzi tuntuu olevan ainoa poliisi, jonka keinot toimivat. Hänen suurin ongelmansa on kuitenkin se, että kaikki rikolliset saavat häneltä saman kohtelun, oli kyse sitten näpistelijöistä, raiskaajista tai pankkiryöstäjistä. Tanzin rikospsykologi-tyttöystävä Anna (Maria Rosaria Omaggio) ajattelee rikollisista hieman päinvastaisella tavalla toivoen optimistisesti, että asiat voidaan korjata muutoinkin kuin väkivallalla. Elokuvan hengen mukainen tapahtumakulku on seuraava: joukko nuorisorikollisia pidätetään, jonka seurauksena heitä kuulustellaan. Muutaman tunnin kuluttua samat rikolliset ovat jälleen vapaalla jalalla jatkamassa siitä mihin jäivät sen ansiosta, että yhteiskunta antaa heille uuden mahdollisuuden. Myöhemmin he löytyvät kuolleina.

Tanzi iskee päätään seinään yrittäessään napata rikollismaailman isoja kaloja ja lopulta hänen esimiehensä Ruini (Arthur Kennedy) kyllästyy katsomaan vierestä hänen otteitaan. Tanzi alennetaan toimistotöihin epäkorrektien kuulustelumetodiensa takia ja samaan aikaan kaupungin yli pyyhkäisee laajamittainen rikosaalto, jonka pahinta kastia edustaa kyttyräselkäinen Vincenzo Moretto (Tomas Milian). Tanzi jatkaa rikollisten jahtaamista vapaa-ajallaan omintakeisella tyylillään. Vasta kun hän omin käsin estää pankkiryöstöyrityksen, ja pelastaa panttivangit, hän saa virkamerkkinsä takaisin ja vapaammat kädet kaupungin puhdistamiseen. Tekemistä riittääkin, kun Moretton kostonjanon lisäksi päänvaivaa aiheuttaa pahoinpitelyjä ja raiskauksia harrastava nuorisojoukko sekä nuoria naisia huumeiden avulla prostituutioon pakottava Tony Parenzo, jota vakuuttavasti tulkitsee Ivan Rassimov (The Strange Vice of Mrs. Wardh, 1971).

Milian on roolissaan täysin omassa elementissä kusipäisenä ja egoistisena nilkkinä, joka herättää samanaikaisesti inhon, sympatian ja pelon tunteita omalla ennalta arvaamattomalla käytöksellään ja selästä törröttävällä kyttyrällään. Samankaltaisessa roolissa Milian nähtiin jo aiemmin Lenzin ohjauksessa elokuvassa Almost Human (Milano odia: la polizia non può sparare, 1974) kyttyräselän jäädessä vain hiukan jälkeen aiemman roolin vimmaisuudesta. Kuulun käsikirjoittajan Dardano Sacchettin (tunnettu parhaiten Lucio Fulcin ja Lamberto Bavan useisiin elokuviin tekemistään käsikirjoituksista) luoma kyttyräselkäinen hahmo palasi takaisin (kylläkin eri sukunimellä!) myöhemmin elokuvassa Brothers Till We Die (La banda del gobbo, 1977), jonka jälkeen Lenzin ja Milianin elokuvalliset tiet erkanivat.

Umberto Lenzi on kovassa vedossa ja kuljettaa elokuvaa eteenpäin vauhdilla kokeneen kuvaajan, useiden muidenkin genreohjaajien kanssa työskennelleen Federico Zannin avustuksella. Svengaavasta ja ärhäkkäästä scoresta vastaa Franco Micalizzi. Erityisen mukavalla tavalla säväyttää tietty viileä tunnusmusiikki, jota soitetaan usein Tanzin ilmaantuessa paikalle tai jopa hänen kävellessään poliisiaseman käytävällä.

Rome Armed to the Teeth edusti Lenzille paluuta rikoselokuvan huipulle hieman vaisumpien tapausten Manhunt in the City (L'uomo della strada fa giustizia, 1975) ja Syndicate Sadists (Il giustiziere sfida la città, 1975) jälkeen. Rome Armed to the Teethin suuren suosion johdosta Leonardo Tanzin seikkailut saivatkin nopeasti jatkoa hänen palatessaan valkokankaille jo seuraavana vuonna elokuvassa The Cynic, the Rat & the Fist (Il cinico, l'infame, il violento). Sitä ennen Lenzi ehti kuitenkin ohjata Merliä komisario Bettin roolissa parhaassa crime-elokuvassaan Violent Naples (Napoli violenta, 1976), joka oli jatko‑osa Merlin crime-uran aloittaneelle, Marino Girolamin ohjaamalle elokuvalle Violent Rome (Roma violenta, 1975).

Tatu Piispanen

Il trucido e lo sbirro (Free Hand for a Tough Cop, 1976)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Umberto Lenzin kehittyminen crime-elokuvien ohjaajana tapahtui nopeasti. Syndicate Sadists (Il giustiziere sfida la città, 1975) lisäsi hieman vauhtia kahden ensimmäisen rikostrillerin tummiin tunnelmiin ja pian Rome Armed to the Teeth (Roma a mano armata, 1976) sysäsi Lenzi-tyylin kertoheitolla vielä muutaman asteen vimmaisimmille uomille. Kaavan voi sanoa löytyneen ja otteen täydellistyneen Rome Armed to the Teethin aikoihin, sillä Lenzin seuraavat neljä vuosina 1976 ja 1977 valmistunutta elokuvaa ovat kaikki hyvin pitkälti samasta muotista ja tuntuvat tapahtuvan samassa värikkäässä mutta erittäin väkivaltaisessa eurocrime-universumissa.

Free Hand for a Tough Cop piiskaa menoa vielä edeltäjäänsä hektisemmäksi – jopa siinä määrin, että se on tavallaan ultimaattinen Lenzi-crime, vaikkei suinkaan paras. Juoni ei ole mitenkään huomattavan hatara, mutta sen seuraaminen unohtuu nopeasti jatkuvien ammuskelujen, väijytysten ja kaahailun taakse. Elokuva on todennäköisesti Lenzin toimintapitoisin, eikä se sisällä kovin montaa minuuttia, jolloin kenelläkään ei olisi asetta kädessä tai muuten vain meno päällä. Mikäli mitään suoraan tarinaan liittyvää actionia ei saada kehitetyksi, niin väliin leikataan mm. tiiliskivipahoinpitelyllä toteutettava ryöstö. Tutuiksi käyneet näyttelijät ja kuvauspaikat Almost Humanin (Milano odia: la polizia non può sparare, 1974) venepiilosta Manhunt in the Cityn (L'uomo della strada fa giustizia, 1975) maalaismökkiin korostavat vaikutelmaa eräänlaisesta tyypillisten genretilanteiden greatest hits ‑kokoelmasta.

Teoksessa on myös pilkettä silmäkulmassa enemmän kuin Lenziltä oli totuttu odottaa. Tämä konkretisoituu heti aloitusjaksossa, jossa krediitit heijastetaan spagettiwestern-ratsastuskohtauksen päälle. Kyse on toki elokuvasta, jota elokuvassa katsotaan. Pian Free Hand for a Tough Cop paljastaakin varsinaisen jokerikorttinsa eli vankilassa länkkäriä katsovan Monnezzan, joka tunnetaan paremmin lempinimellä Roskapönttö.

Roskapönttö on valitettavasti teoksen räikeä kauneusvirhe kahdesta syystä: Tomas Milianin kikkaraperuukin ja silmämeikkien ansiosta. Itse suoritus ei oikeastaan ole ollenkaan niin ylilyöty kuin mitä hahmon ulkomuodon perusteella voisi olettaa ja monet koomisiksi tarkoitetuista tempuista ovat ihan viihdyttävää Milian-esitystä – mutta se vitun peruukki! Ja kuten vain arvata saattaa, italialaisyleisö suorastaan rakastui Monnezzaan ja hahmo palasi valkokankaalle vielä kahdesti – elokuvissa Destruction Force (La banda del trucido, 1977) ja Brothers Till We Die (La banda del gobbo, 1977) – ennen kuin Milianin toinen huumoriluomus Nico Giraldi kehittyi Roskapöntön kaltaiseksi meikatuksi kikkarapääksi omassa megasuositussa elokuvasarjassaan.

Free Hand for a Tough Copin tapahtumakulku etenee jotenkin näin: suoraselkäinen mutta kovaotteinen poliisikomisario Antonio Sarti (Claudio Cassinelli) käy omin lupinensa hakemassa Roskapöntön kenties elokuvahistorian kehnoimmin vartioidusta vankilasta. Sarti tarvitsee isosuisen ilmiantajapikkurikollisen apua löytääkseen kidnapatun, diabetesta sairastavan pikkutytön (Susanna Melandri), joka olisi pikaisesti toimittava asialliseen hoitoon. Tytön kaappauksesta vastaa häikäilemätön gangsteri Brescianelli (Henry Silva suorastaan hilpeyttä herättävän tylyssä vedossa), jolle ei tuota mitään omatunnon tuskia päästää lapsi tarpeen vaatiessa hengestään. Pian Sarti ja Roskapönttö yhdistävät voimansa konnakaksikko Il Cinicon (Robert Hundar) ja Il Calabresen (Biagio Pelligra) kanssa, jotka ovat niin ikään Brascianellin perässä omista syistään. Loppuaika kuluu lähinnä tytön olinpaikkaa selvittäessä väkivaltajaksosta seuraavaan siirtyen.

Rikollisten kanssa toimiva Sarti ei ole samanlainen äärifasistinen superkyttä kuin Maurizio Merlin klassikkohahmot, mutta täyttää hyvin tehtävänsä hyperaktiivisen Roskapöntön kuivana aisaparina. Tutkintametodit ovat tehokkaita ja poliittinen korrektius pysyy jatkuvasti turvallisen matkan päässä elokuvan tapahtumista mm. kun Sarti määrää Il Cinicon vahtimaan erään talon emäntää ja himokas konna totta kai raiskaa tämän (kuvan ulkopuolella) touhukkaan komisarion tutkiessa asuntoa.

Vaikka Free Hand of a Tough Cop on poikkeuksellisen viihdyttävä ja energisesti etenevä eurocrime, se jää tapahtuma‑ ja henkilörikkautensa johdosta hieman hajanaiseksi. Kun Lenzi sai seuraavaksi filmattavakseen Vincenzo Manninon tiukemman fokuksen säilyttävän käsikirjoituksen ja yksinäinen susi ‑henkiseen pääosaan elämänsä voimissa puhisevan Merlin, oli tuloksena genren iskevimpiin tykityksiin lukeutuva suurteos Violent Naples (Napoli violenta, 1976). Eikä sille mahda mitään: alusta loppuun muikean menovaihteen säilyttävä Free Hand for a Tough Cop jää tasan yhden kikkaraperuukin päähän erinomaisuudesta.

Sakari Määttä

Napoli violenta (Violent Naples, 1976)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

"I'm sorry, inspector. The poor guy never knew what hit him. That's the way it is when you get in the way of a machine gun. You don't even hear the noise of the shooting."

Kuvittele olevasi rikollinen 1970‑luvun Napolissa. Murtaudut kadunvarteen parkkeerattuun autoon rutiininomaisesti sillä välin, kun ystäväsi katsoo, ettei kukaan näe. Kuin tyhjästä paikalle ilmaantuu mies pitkässä takissaan viikset väristen ja sinisilmäinen katse täynnä raivoa. Hän tarttuu kaveriasi niskasta ja lyö hänen päänsä muutamaan kertaan auton konepeltiin siirtyen sitten käsittelemään sinua. "Senkin kusipää. Tekisi mieli pieksää sinut!", hän toteaa... ja pieksää sinut. Pakeneminen tai vastustaminen on turhaa, kun Napolin poliisivoimien uusin vahvistus, komisario Betti, toteuttaa itseään. Rikos ei kannata.

Violent Naples alkaa siitä, mihin tarina jäi Marino Girolamin Violent Romen (Roma violenta, 1975) lopussa vuotta aiemmin. Komisario Betti (Maurizio Merli) saapuu Roomasta Napoliin joutuen melkein välittömästi tappoyrityksen kohteeksi paikallisten kovanaamojen toimesta. Bettin maine kovaotteisena ja lahjomattomana kyttänä on kiirinyt pitkälle. Napoli on täysin vailla moraalia toimivien rikollisten hallitsema kaupunki, mutta ei hätää, yhden miehen armeija on täällä.

Violent Naples aloittaa siis vauhdikkaasti eikä anna katsojalleen hengähdystaukoa Bettin saadessa vastaansa toinen toistaan kovempia yhteiskunnan mätäpaiseita. Quasimodo (roolissa vakuuttava luonnenäyttelijä Luciano Rossi) ystävineen pahoinpitelee ja kidnappaa rikkaan miehen vaimon lunnasrahojen toivossa heidän hääpäivänään. Pankkiryöstöjä harrasteleva herrasmies Franco Casagrande (Elio Zamuto) aiheuttaa päänvaivaa, koska hänellä on ryöstöjen aikaan aina täydellinen alibi. Violent Naplesin pääjuonessa on kuitenkin kysymys jopa poikkeuksellisen brutaalein menetelmin suojelurahoja keräävästä rikollisliigasta, jota mafioso "Il Commandante" (Barry Sullivan) hallitsee. Lain molemmilla puolilla tasapainottelevan korruptoituneen bisnesmiehen Francesco Capuanon roolissa nähdään John Saxon.

Eräässä sivujuonessa Betti ystävystyy nuoren pojan kanssa, jonka autokorjaamoa pitävä isä ei suostu maksamaan suojelurahoja aluetta hallitseville gangstereille. Nämä hahmot ovatkin niitä harvoja, joita joka puolelle ulottuva rikollisuus tai sen vaikutukset eivät vielä kosketa. Juonen edetessä tähän tulee muutos, jonka vaikutus on nähtävillä erityisesti elokuvan viime hetkillä, kun Betti miettii lopettavansa poliisiuransa kokonaan.

Violent Naples on Fernando Di Leon mestariteoksen Milano kaliberi 9 (Milano calibro 9, 1972) ohella 1970‑luvun parasta italialaista rikoselokuvaa ja samalla myös paras Umberto Lenzin ohjaama elokuva (riippuen toki hieman katsojan mieltymyksistä). Se oli vasta toinen Lenzin ja Merlin välinen yhteistyö, mutta silti sisällöltään todellista yliampuvalla toiminnalla täytettyä Merli-riemujuhlaa.

Käsikirjoittaja Vincenzo Mannino (Syndicate Sadists, 1975) ymmärsi hyvin mitä katsojat elokuvalta odottivat ja käytti tekstissä jo aiemmin hyväksi koettuja keinoja. Juoni oikaistiin mahdollisimman suoraviivaiseksi ja turhat draamaosuudet karsittiin minimiin. Käsikirjoitukseen jäi toki tietynlaisia draamapitoisempia yksityiskohtia, mutta niiden pariin ei elokuvassa jääty viipyilemään vaan pienenkin suvannon uhatessa siirryttiin isommalle vaihteelle. Vaikka Violent Naples oli peruspiirteiltään samassa sarjassa usean muun saman ajan italocrimen kanssa, niin käsikirjoituksen sujuvuus (ja erityisesti pääjuonen sekoittaminen sujuvasti useiden sivujuonten joukkoon) sekä hyvä kohtausten jaksottaminen alusta loppuun nosti sen muiden yläpuolelle. Oman kortensa kekoon kantoi myös Franco Micalizzi, jonka erinomainen ja tavallista laajempi score reagoi nopeasti elokuvan nopeasti vaihtuviin tunnetiloihin.

Lenzi ohjasi elokuvan tuttuun tyyliinsä siirtyen nopeasti kohtauksesta toiseen säilyttäen samalla tarvittavan kerronnallisen intensiteetin. Myös kuvaaja Fausto Zuccoli tiesi jo kokemuksensa puolesta tarkalleen, mitä tarvittiin. Mukana on myös todella vakuuttava takaa-ajokohtaus, mutta tällä kertaa se käydäänkin moottoripyörällä ja pikemminkin aikaa vastaan kuin tavalliseen poliisi-ajaa-takaa-rosvoa ‑tyyliin. Napolin ruuhkaisia katuja pitkin puikkelehtivat kamera-ajot ovat suorastaan upeaa katsottavaa.

Elokuva ei missään tapauksessa olisi niin hyvä ilman Maurizio Merlin yliampuvan vimmaista roolisuoritusta. Violent Naples on Merlin uran kohokohta, ja tässä elokuvassa hän viimeistään varmisti paikkansa yhtenä Italian suurimmista toimintatähdistä. Italian 1970‑luvun mm. rikollisuudesta, työttömyydestä ja terrorismista kärsivän yhteiskunnan ihmiset tarvitsivat sankareita, jotka näyttäisivät tien pois ahdingosta. Merli otti roolinsa (kuten hänellä oli tapana näyttelijänä muutenkin) tosissaan ja eläytyi kohtauksiin koko tunteella, eikä siis kovinkaan hienovaraisesti. Tämä johti joissakin tapauksissa jopa siihen, että muut näyttelijät saivat oikeasti kokea miltä tuntuu asettua hänen iskujensa tielle.

Jetro Suni

Il cinico, l'infame, il violento (The Cynic, the Rat & the Fist, 1977)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

The Cynic, the Rat & the Fist on jatkoa Rome Armed to the Teethille (Roma a mano armata, 1976), joskaan yhtymäkohtia "ensimmäiseen osaan" ei juuri Maurizio Merlin roolihahmoa lukuun ottamatta ole. Kyseessä on kaikin puolin hyvin perinteinen ja vauhdikas italocrime, jossa mm. diilataan timantteja, vedetään turpiin, lauotaan golf-palloja lähietäisyydeltä päin näköä, heitellään happoa naamalle, katkotaan jalkoja ja vedetään turpiin vielä toisen jos kolmannenkin kerran.

Rome Armed to the Teethin koitoksista rasittunut Tanzi (Merli) on nyt jättänyt komisarion hommat ja ryhtynyt kirjailijaksi. Lepoa ja rauhaa ei Tanzille kuitenkaan ole luvassa tämän saadessa vaivoikseen mm. sadistisen rikollispomo Frank di Maggion (John Saxon) ja Chinaman-lempinimeä kantavan kriminaalin (Tomas Milian).

Meno on läpi elokuvan kiitettävän nopeatempoista vailla turhia suvantovaiheita ja Franco Micalizzin säveltämä ponnekas tunnusmelodia vauhdittaa menoa entisestään. Väkivaltaa on tarjolla runsaasti ja se on poikkeuksetta läpeensä sadistista ja kylmän rujoa riippumatta siitä harrastaako sitä Tanzi vai joku pahiksista. Tasa-arvointoilijat saanevat tyydytystä siitä, että turpasaunoja jaellaan hyvinkin tasapuolisesti sukupuoleen katsomatta.

Elokuvan juonta vaivaa lievä punaisen langan puute, mutta koko ajan sentään sattuu ja tapahtuu. Loppupuolella nähdään muusta sisällöstä kovin irralliselta tuntuva ja tökerön halvasti toteutettu heist-jakso, jossa tunkeudutaan tarkoin vartioituun kassaholviin läpi perinteisten punasäteisten laser-hälyttimien ja muiden esteiden. Kohtaus liittyy toki juoneen, mutta tuntuu silti olevan sisällytetty aivan väärään elokuvaan.

Iskevästä nimestään huolimatta The Cynic, the Rat & the Fistissä ei sen tarkemmin missään vaiheessa selvennetä kuka on elokuvan "kyynikko", kuka "pahamaineinen" ("rotta") ja onko "väkivaltainen" ("nyrkki") tosiaan vain yksi hahmoista – hahmot kun tuntuvat kaikki olevan luonteeltaan vähintään yhtä väkivaltaisia. Aiheen syvällisempi analysointi on kuitenkin turhaa, sillä Lenzi itsekin on todennut nimen olevan vain tribuutti Sergio Leonen lännenelokuvalle Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966).

The Cynic, the Rat & the Fist on hyvin perustavalaatuista Lenziä. Se jaksaa viihdyttää läpi koko puolentoista tunnin kestonsa, joskin ongelmana säilyy jo mainittu epätasaisuus ja haparoiva juoni.

Tatu Piispanen

La banda del gobbo (Brothers Till We Die, 1978)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Umberto Lenzin ja Tomas Milianin kuuden elokuvan mittainen yhteistyö tuli tiensä päähän Brothers Till We Diessa, jossa Milian päästettiin revittelemään kaksoisroolissa. Lenzi on haastatteluissa kertonut kuinka hankala näyttelijän kanssa oli työskennellä ja lopulta välit rikkoontuivat teoksessa, jossa he jakavat käsikirjoituskrediitin: Lenzi vastasi varsinaisesta kirjoittamisesta kun taas Milian – ilmeisesti myös ohjaajaa ärsyttäneesti – improvisoi käytännössä kaikki dialoginsa.

Elokuvalla on sinänsä epäkiitollinen asema olla miesten viimeinen kollaboraatio, sillä vaikka se ei ole täysi floppi, sen vertaaminen kummankin edeltäviin saavutuksiin laskee väistämättä sen arvoa: kaikki tämä on nähty paremmin toteutettuna jo aiemmin. Haluatko hyvän Milian-show'n? Katso Almost Human (Milano odia: la polizia non può sparare, 1974). Vai mieluummin tiukkaa Lenzi-toimintaa? Asian ajaa esimerkiksi Violent Naples (Napoli violenta, 1976). Entä vauhdikasta Lenzi-toimintaa mutta Milianin typerän peruukin kanssa? Katso ensin Free Hand for a Tough Cop (Il trucido e lo sbirro, 1976). Ja niin edelleen.

Brothers Till We Dien koukku on se, että Milian saattaa kaksoisveljinä yhteen kaksi jo aiemmin nähtyä hahmoaan, Italiassa supersuositun hulttion Monnezzan sekä kyttyräselkäisen taparikollisen Il Gobbon. Monnezza on afroperuukkinen, selittelevä säätäjä, joka esiintyi myös Lenzin Free Hand for a Tough Copissa ja Stelvio Massin Destruction Forcessa (La banda del trucido, 1977) Luc Merendan aisaparina. Il Gobbo puolestaan näyttäytyi julmempana inkarnaationa (ja eri sukunimellä) Lenzin Rome Armed to the Teethissä (Roma a mano armata, 1976).

Juju jää alisuorittamiseksi muutenkin kuin alkeellisten erikoistehosteiden (veljekset näkyvät edestäpäin samassa kuvassa yhdessä otoksessa) osalta. Kaksosten eroavaisuuksiin ja heidän väliseensä dynamiikkaan nojaavia tilanteita ei oikeastaan saada kehiteltyä lainkaan ja Milian, vaikkakin aina etevä, on pettymys. Gobbo tuntuu jarrutellulta versiolta Almost Humanin Giulio Sacchista ja Monnezzan peruukista ja meikeistä on hankala päästä yli vaikka hahmo saattaa italialaisen virnistely‑ ja käsienlevittelyhuumorin ihailijoiden mielestä ollakin ratkiriemukas. Kumpikaan luomuksista ei tavoita edes esimerkiksi sitä hävytöntä charmia, jollaista Milianin konna "Chinaman" The Cynic, the Rat & the Fistissä (Il cinico, l'infame, il violento, 1977) suorastaan hehkui.

Elokuvan hauskinta antia onkin seurata kuinka kyttyräselkäisyyttä vammaisuuden muotona ei ole nähty tarpeen käsitellä millään tavoin poliittisesti korrektisti. Kahden Milianin seassa muut näyttelijät ovat suosiolla statisteja: poliisin näkyvimpänä edustajana sinnikästä komisariota tulkitseva Pino Colizzi jää sirkuksessa pelkäksi valjuksi vara-Merliksi.

Mekastamisesta huolimatta aina kuitenkin johonkin viihdyttävyystasoon suorituksillaan pääsevän pääosien esittäjän sijaan Brothers Till We Dien isoin ongelma on luvattoman kehno käsikirjoitus. Juonen kulku on erittäin simppeli: Gobbo tulee selkään puukotetuksi suunnittelemallaan pankkikeikalla ja suunnittelee koston katalille kumppaneilleen. Näin tapahtuu, mutta elokuva jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen tapahtumin, joiden välistä punaista lankaa en saa edes enää palautettua mieleeni. Mitätön juoniaines aiheuttaa loppupuoliskon kelvollistenkin kohtausten aikana tunteen, että elokuva vain junnaa paikallaan vailla varsinaista suuntaa. Niin ikään väkivalta ja toiminta ylipäätään pidetään minimissä: muutamaa nyrkiniskua kummempaa brutaaliutta ei ole ruudulle luvassa. Hampaan poraus hieman järeämmällä kalustolla tosin alustetaan, mutta itse akti jää mielikuvituksen varaan.

Tyylillisesti Brothers Till We Die jatkaa Rome Armed to the Teethin ja The Cynic, the Rat & the Fistin linjalla, sijoittuen samaan sarjakuvamaisen värikkääseen vaihtoehto-Roomaan. Lenzin näppärästä ja tasaisin väliajoin jonkin komean kuvakomposition saavuttavasta ohjauksesta onkin kiittäminen, että elokuva pysyy niinkin seurattavana kuin mitä se kiinnostavan tarinan ja henkilöhahmojen puutteesta huolimatta on. Miellyttäville näkymille antaa audiopuolen tukea seitsemään Lenzi-crimeen soundtrackin säveltänyt Franco Micalizzi ponnekkaalla musiikillaan.

Mielenkiintoisesti niinä muutamina hetkinä kun teoksessa sivuutetaan jotain poliittisen sisällön tapaista, se ei ole oikeistolaista – päinvastoin. Invalidi Gobbo esitetään melko sympaattisesti yhteiskunnan hylkiönä, jolle ei ole annettu muuta mahdollisuutta kuin elättää itsensä rikoksin. Teeman käsittely jää kuitenkin pinnalliseksi huipentuen elokuvan mieleenpainuvimpaan kohtaukseen, jossa ökyluokan yökerhossa ivallisen pilkan kohteeksi joutuva kyttyräselkä kääntää stand up ‑esityksensä konekivääritulen saattelemana monologiksi vähäosaisten asemasta.

Loppupeleissä Brothers Till We Dieta ei pysty kehottamaan katsottavaksi kuin Lenzi-kompletisteille sekä niille, joiden mielestä Monnezzan aikaisemmat esiintymiset olivat kerrassaan hillitöntä hupia. Tekijätiimin taito estää teosta tuntumasta totaaliselta ajanhaaskaukselta, mutta jos sen katsominen ei erityisemmin harmita, niin eipä siitä juuri iloakaan irtoa.

Tatu Piispanen

Da Corleone a Brooklyn (Corleonesta Brooklyniin, 1979)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Umberto Lenzin elokuvassa Corleonesta Brooklyniin (JS TV Videon kotimainen vhs käyttää etukannessa ja selkämyksessä kirjoitusvirheistä nimeä Gorleone Brooklyn, takakannessa Corleone Brooklyn ja itse nauhalla järkevintä käännöstä Corleonesta Brooklyniin) otsikon mukaista matkaa taitetaan jatkuvassa hengenvaarassa Yhdysvaltoihin karanneen gangsterin hoitamiseksi telkien taakse. Lenzin viimeinen crime valmistui koko trendin ollessa jo hiipumassa ja se vaihtaa päähenkilöpoliisi Maurizio Merlin tyypillisen huurupäisen konnien retuutuksen vakavampaan ja synkempisävyiseen rikostentorjuntatehtävään.

New Yorkissa ja Sisiliassa tapahtuvien erillisten aloitusjaksojen jälkeen tilanne on pian tämä: New Yorkiin peitenimellä paennut ja siellä virkavallan silmätikuksi joutunut mafioso Michele Barressi (Mario Merola) on onnistunut välttelemään poliisirekistereitä ja on siksi selvillä vesillä, vaikka kaikki tuntuvat tietävän kuka hän oikeasti on. Ainoat luotettavasti Barresin tunnistamaan kykenevät henkilöt ovat sisilialainen pikkurikollinen Salvatore Scalia (nilkkiveteraani Biagio Pelligra) ja hänen siskonsa Liana (Sonia Viviani). Kun Barressi kuulee lehdistön virheellisesti uutisoivan Salvatoren kuolleeksi ammuskelussa Palermossa, hän järjestää tämän siskon murhan tunnistamattomuutensa takaamiseksi.

Salvatore Scalia ei kuitenkaan ole kuollut, vaan hän on sairaalahoidossa poliisin huomassa murhasta pidätettynä. Etevä kyttä Johnny Berni (Merli) on keksinyt pitää Scalian selviytymisen salassa ja saa näin valmiin todistajan Barressia vastaan siskoaan surevasta Salvatoresta. Barressin oikeudenkäynti pidetään muutaman päivän päästä New Yorkissa ja Bernin on saatava vietyä Scalia sinne ajoissa ja elossa tai Barressi pääsee vapaaksi. Mutkikas matka Corleonesta Brooklyniin alkaa. Bernin valttikortti ei kuitenkaan pysy pitkään salassa ja pian epätodennäköisen parivaljakon on väisteltävä mafian hyökkäyksiä tosissaan. Lisäksi Scalia itse näkisi Barressin paljon mieluummin saavan luodin otsaansa kuin vasikoisi oikeudessa...

Selkeimmin Lenzin asennemuutos totisempaan suuntaan näkyy komisario Bernin hahmossa, joka ei ole samanlainen voittamaton ja kaikkia kovisteleva rämäpää kuin Maurizio Merlin aiemmat kytät (joille murhaajarikollisen kanssa ystävystyminen ei olisi tullut kuuloonkaan). Berni on valittamatta kituva ja työvelvollisuuksiensa rikkoma mies, jonka elämistä vain rikollisten jahtaamiselle kuvataan paljon traagisemmin painotuksin kuin esimerkiksi Bettin tai Tanzin. Ex‑vaimo (Laura Belli, Almost Humanin kidnapattu), hajonnut perhe ja yksityiselämän uhraaminen työlle ovat ehkä helpoin tie poliisin kärsimysten käsittelyyn, ja Lenzin käsittelyssä nämä kohtalon ilmentymät jäävät varsin pinnallisiksi. Merli suoriutuu hieman monitahoisemman jeparin esittämisestä kelvollisesti. Varmuuden vuoksi hänen silmiinsä on sutaistu mustaa kajalia synkemmän tuijotuksen aikaansaamiseksi.

New Yorkiin siirryttäessä vakavampi vire leviää Bernistä myös ympäristöön. Kaupunki kuvataan paikkana, jossa Sisiliassa kovana palana pidetty Berni ja mahtavat mafiapomotkin ovat pimeiden katujen ja satunnaisen väkivallan voitettavissa. Samalla muutama uudelle mantereelle emigroitumisesta muistuttava kohtaus onnistuu herättämään merkityksellisiä tuntemuksia. Lumiset kuvat New Yorkin takapihoilta sekä pimeät kadut keltaisine takseineen ja hämyisine elokuvateattereineen (Fiona on Fire ja Barbara Broadcast ‑double feature, nam!) muodostavat mielenkiintoisen parin tyypilliseen crime-tyyliin kuvatuille Palermolle ja Roomalle. Huonona puolena Lenzin tuotantoryhmä on joutunut filmaamaan Nykissä epäilyksettä perin hätäisesti, sillä kuvaksen tyylikkyydestä on silminnähtävästi tingitty. Lopetus on kunnon toimintaa kaipaaville taattu pettymys mutta vie reissun valitulle hengelle uskolliseen päätökseen.

Corleonesta Brooklyniin on mukavan tunnelmallinen viimeinen veto italocrime-taituri Lenziltä, joka on selvästi halunnut tuoda elokuvaan täysillä päristelyn sijaan hieman alakuloisempaa väriä. Lenzi on itse sanonut rakastavansa teosta ehkä kaikista elokuvistaan eniten ja tiedostaen tehneen sen poliziesco-genren joutsenlauluksi. (Poliisielokuvia tuli Italiasta toki tämän jälkeen vielä joitakin, Merliltäkin yksi: Stelvio Massin ohjaama The Rebel, 1980.) Todistajansuojelukliseet, Franco Micalizzin epätyypillisen halvalta kuulostava musiikki ja Lenzin tyylin astetta ankeampi ilmentyminen painavat kuitenkin raskaahkon trillerin miehen rikoselokuvien keskinkertaista lähentelevämpään puoliskoon.

Tatu Piispanen

Cop Target (1990)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Umberto Lenzi päätti kultakauden crime-ohjaajan uransa 1970‑luvulla kunniakkaasti Corleone Brooklyniin (Da Corleone a Brooklyn, 1979), mutta 1990‑luvun alussa häneltä valmistui vielä muutama teos, jotka jotakuinkin täyttävät rikoselokuvan kriteerit.

Black Cobra 4: Detective Malone (1990) mainitaan monessa yhteydessä Lenzin ohjaamaksi pseudonyymin "Bob Collins" suojissa. Lenzi itse kuitenkin kiistää osallistuneensa elokuvan tekoon millään tavoin, ja kiroaa tuntemattomaksi jääneen italialaisen leikkaajan, joka kehtasi yhdistellä ensimmäisen Black Cobran (Cobra nero, 1987) Fred Williamson ‑kohtauksia mm. Lenzin Toiseen maailmasotaan sijoittuvasta Bridge to Hellistä (Un ponte per l'inferno, 1986) lainattuihin pätkiin ja markkinoida lopputulosta uutena teoksena. Kyseessä on siis kelvoton Godfrey Ho ‑koulukunnan sekasikiörahastus, jonka ilmeisesti joku Lenzin elokuvasta varastetut klipit tunnistanut on järkeillyt maestron ohjaamaksi.

Cop Target sitä vastoin on ihan ehtaa Lenziä. Komean 70‑luvun jälkeen takana olivat seuraavan vuosikymmenen pahamaineiset kannibaalielokuvat sekä epätasaisia kokeiluja monessa ajankohtaisessa italolajityypissä, kuten barbaarit (Warrior – terässoturi, 1983), sota (mm. Wartime – operaatio Balkanilla, 1987) ja kummitustalot (La casa 3 – Ghosthouse, 1988). Genre-elokuvanteon romahdettua Italiassa lähes totaalisesti Lenzi pääsi kuvaamaan Yhdysvaltoihin, mutta tuotannot olivat nopeasti kyhättyjä, kunnianhimottomia halpiksia. Ohjaaja esiintyi piilonimillä (tässä "Humphrey Humbert") paitsi saadakseen videoiden vuokraajat luulemaan tekijöitä jenkeiksi, myös siksi, ettei ollut erityisen ylpeä elokuvistaan.

Myöhemmän kauden Lenzin elokuvista jo laajemmin nähdyt Kuolema kahdella pyörällä (Welcome to Spring Break, 1988) ja Hitcher in the Dark (Paura nel buio, 1989) esittelivät tapahtumaympäristöinä Miamin sekä Virginia Beachin, ja myös Cop Target sijoittuu samoihin maisemiin. Tämä yhdistettynä amerikkalaisiin B‑näyttelijöihin ja kerralla purkkiin ‑mentaliteettiin takaavat sen, että lopullisessa teoksessa ei ole käytännössä jälkeäkään Lenzin poliziotteschien tyylipiirteistä.

Pelkästään "cop"-elokuvien kliseeklimpeistä kasattu juoni on niin ilmiselvä, että sen referoiminenkin uuvuttaa. Robert "The Exterminator" Ginty esittää Farley Woodia, viinaanmenevää piinkovaa kyttää, jonka rämäpäiset otteet ovat tehneet hänestä esimiehensä silmätikun. Farleyn uusi komennus vie hänet Miamista San Cristobaliin (oikeassa elämässä Santo Domingo), jossa tarkoitus on suojella todella ärsyttävää, määkivää naikkosta nimeltään Deborah Kent (Barbara Bingham), jonka edesmennyt aviomies taisteli paikallista huumekauppaa vastaan. Farley toki kusee hommat heti alkumetreillä ja Deborahin tytär kidnapataan. Kun tapauksen poliittinen tulenarkuus alkaa valjeta, haluaisivat pomomiehet vetää äkkipikaisen Farleyn pois pataa hämmentämästä. Tämä kuitenkin pysyy itsepintaisesti San Cristobalissa ja alkaa selvittää juttua omin voimin. Tytär on saatava takaisin, Deborah sänkyyn, huumekartelli murskattava ja salaliitto selvitettävä!

Tylsää, tylsää, tylsää; koko tuotantoryhmä on selvästi ollut ainoastaan duunissa ansaitsemassa palkkioitaan, ja työltä paikoitellen tuntuu myös elokuvan katsominen. Vähäiset toimintakohtaukset eivät ole millään tavalla merkittäviä vaan perusaneemista vuoron perään paukuttelua. Vielä kun Charles Napier hukataan täysin yksioikoisessa roolissa, teoksen viihdearvon kasvattaminen jää pyörimään yksin Gintyn hartioille. Miestä ei ole selvästi henkilöohjattu lainkaan, ja Farleyn lesoilevat kovan jätkän elkeet ja läpät tekevätkin Cop Targetista sentään siedettävän puolelle lokeroitavan elämyksen. Elokuvan huippuhetkeksi jää silti Farleyn kissanruokinta-automaatin esittely.

Tatu Piispanen

Hornsby e Rodriguez – sfida criminale (Mean Tricks, 1992)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Cop Targetin (1990) jälkeen Umberto Lenzi palasi vielä kertaalleen rikoselokuvan pariin uransa toiseksi viimeisellä teoksella Mean Tricks. Taattuun 90‑luvun italotyyliin kyseessä on haalea varjo ohjaajan menneistä saavutuksista, mutta jos ei muuta niin ainakin hieman pirteämpi esitys kuin totaalisen väsähtänyt Cop Target.

Kuten elokuvan alkuperäisnimestä voi päätellä, kyseessä on eräänlainen buddy-poliisielokuva. Alkoholisoitunut, vaimonsa huumesodissa menettänyt amerikkalainen ex‑FBI‑agentti Hornsby (Charles Napier) saapuu Etelä-Afrikkaan selvittämään entisen partnerinsa taakseen jättämiä sotkuja ja yhdistää pian voimansa nuoren etsivän Rodriguezin (Stefano Sabelli) kanssa jallittaakseen mystisen rikoskeisarin, joka tunnetaan nimellä Cobra. Juoni onnistuu sullomaan yhteen suurimman osan lajityypin kliseistä, mutta yllättää aina välillä positiivisesti minkäänlaista kriittistä tarkastelua kestämättömillä mutkien oikomisilla. Etenkin Cobran "häijyt temput" ovat melkoisen älyttömiä, mikäli niitä erehtyy lainkaan pohtimaan. Teoksen tempo jää aivan turhan verkkaiseksi, eivätkä välttävät toimintajaksot sisällä mitään omintakeista.

Kun Lenzin panos jää budjetin kahlitsemaksi rutiinisuoritukseksi, syy katsoa elokuva löytyy sentään pääosan Charles Napierista. Kookas ja jykeväleukainen Napier on kuin syntynyt stoalaisiin sotilas‑ ja poliisirooleihin, jollaisia valtavirtayleisö on päässyt näkemään mm. Uhrilampaissa (The Silence of the Lambs, 1991) ja Rambo – taistelija 2:ssa (Rambo: First Blood Part II, 1985). Hienostuneemman maun leffaharrastajille Napierin komein meriitti lienee kuitenkin paljaan peniksen heiluttelu Harrynä Russ Meyerin Cherry, Harry & Raquel!:issa (1970), joka oli ensimmäisiä peittelemätöntä miesalastomuutta näyttäneitä, hieman laajemmalle levitettyjä amerikkalaiselokuvia. Syntynyt kohu johti jopa siihen, että Variety jäljitti Napierin äidin tiedustellakseen tämän reaktiota paljasteluun ja Supervixensissä (1975) Napierin etumuksen peittikin jättimäinen tekokyrpä.

Karismaattisen körilään ulkomuoto tuntuu sopineen elokuvantekijöiden mielestä paremmin sivuosiin; Mean Tricks on esimerkiksi miehen ainoa täysverinen pääosa 80‑ ja 90‑luvun vaihteeseen sijoittuneella Italian vierailullaan, jonka muut hedelmät ovat Antonio Margheritin ohjaamat Hirviö syvyydestä (Alien degli abissi, 1989) ja Indio 2: kapina (Indio 2: La rivolta, 1991), Ruggero Deodaton Bodycount – shamaani (Camping del terrore, 1987), Lenzin Cop Target, Fabrizio De Angelisin Kunnian koitos (L'ultima partita, 1990) sekä Sergio Martinon Condor (Sulle tracce del condor, 1990). Suurempi ruutuaika on katsojien onni, sillä monenlaiseen toimintaan osallistuva ja kuivia vitsejä laukova Napier on ehdottomasti Mean Tricksin viihdyttävintä antia – etenkin kun vertailukohtana on vaisun Sabellin tulkitsema partneri Rodriguez.

Napierin lisäksi toinen mielenkiintoa ylläpitävä seikka elokuvassa on niin ikään näyttelijävalintojen ansiota, sillä mukana on varsin kelvollisesti naiskauneutta. Etenkin Iris Peynado (mm. Syvyyksien tappaja, 1984) Rodriguezin sihteerinä ahtaa muotonsa mukavan piukkoihin asusteisiin tekeytyessään prostituoiduksi ja pääseekin Hornsbyn pökittäväksi. Lopuista naamoista pitää vielä mainita aina ilahduttava David Warbeck (miespääosat mm. Fulcin The Beyondissa, 1981, ja Margheritin Viidakkoverilöylyssä, 1980) sekä David Brandon (Mielisairaalan massamurhaaja, 1987). B‑luokan roolitus on siis kunnossa, mutta kultakauden genrekalustosta pieneen rooliin on päässyt ainoastaan viiksekäs pikkupahis, kahdeksan Lenzi-crimen veteraani Riccardo Petrazzi.

Kyllästyminen uhkaa joka tapauksessa jatkuvasti Napierin leuanmitan päässä. Odotettavaa televisiomaista visuaalista latteutta ja paikoin typerryttävää juonivyyhdin purkua pahemmaksi ongelmaksi kehittyy pian Mean Tricksin suorastaan eeppinen 110 minuutin kesto. Sanomattakin lienee selvää, ettei Lenzillä ja kumppaneilla ole rahkeita täyttää pituutta millään mielekkäällä vaan kokemus tuntuu puoli tuntia liian pitkältä. Tiivistettynä: Charles Napier ‑fanit eivät tule pettymään, mutta Lenzin 70‑luvun klassikoiden vimman ja tiukan eurocrime-väkivallan ystävät kylläkin.