Juho Malanin

Il coltello di ghiaccio (Knife of Ice, 1972)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Italialainen genre-ohjaaja Umberto Lenzi kunnostautui 1960–1980-luvuilla monella maansa värikkään elokuvatuotannon osa‑alueella. Lukuisten genrejen elokuvia tehneen ohjaajan mainittavimpiin töihin kuuluvat ainakin vuoden 1966 loistelias ja hauska Kriminal-sarjakuvan filmatisointi Kriminal, joka muistuttaa kiehtovassa, jännittävässä ja äärimmäisen kauniissa pinnassaan Mario Bavan elokuvaa Diabolik (1968), joka myös toi sarjakuvan elokuvakankaalle. 1970‑luvulla Lenzi aloitti pahamaineisen kannibaalielokuvien sarjan elokuvallaan Il paese del sesso selvaggio (Man from Deep River, 1972), ja vuonna 1976 valmistui italialaisen polizia-elokuvan räjähtävimpiin kuuluva teos Napoli violenta, jossa Lenzi pääsi myös toteuttamaan hengästyttäviä toimintajaksoja ja osoittamaan kykyään kertoa tarina hyvin rytmitettynä. Luonnollisesti myös Lenzi otti osaa 1960‑luvun loppupuolella syntyneeseen giallo-aaltoon tehokkailla elokuvilla kuten Sette orchidee macchiate di rosso (Seven Blood-Stained Orchids, 1972) ja Spasmo (1974), joiden seuraan Lenzin ja Luis G. De Blainin kirjoittama Knife of Ice myös kunniakkaasti sopii.

Elokuva alkaa verisen härkätaistelun villitsemän areenan massassa. Härän lähestyvästä teurastuksesta villiintyneen yleisön joukossa näemme nopeasti leikattuja välähdyksiä pelästyneen naisen kasvoista. Nuori ja kaunis nainen Martha (amerikkalainen Carrol Baker) elää Espanjassa setänsä luona. Martha on teini-ikäisestä lähtien ollut mykkä erittäin traumaattisen onnettomuuden johdosta, ja kyseisessä vanhempansa menettäneessä onnettomuudessa syntyi Marthalle myös kammo junia ja rautateitä kohtaan. Serkku Jenny (Ida Galli) saapuu myös perheensä luo idylliseen Espanjaan, mutta pian alkavat murhat. Giallo-elokuvien yleisin kompastuskivi lienee liian hankala ja monimutkainen juoni, joka kaiken lisäksi esittää useat hahmonsa liian nopeasti ja huonoin perustein, mikä sekoittaa katsojan päätä entisestään. Alusta lähtien on selvää, että Lenzi on keskittynyt elokuvassaan mahdollisimmaan selkeään ja rauhalliseen henkilöhahmojensa esittämiseen siten, että katsoja oppii tuntemaan heidän suhteitaan nopeasti, jolloin jää aikaa myös itse rakennettavan mysteerin, joka siis käytännössä toimii synonyymina sanalle giallo, seuraamiseen ja sen keskelle ajautumiseen.

Lenzin giallo sijoittuu siis Espanjaan, jonka herkän idylliset maisemat välittyvät hyvin jännitysnäytelmän keskeltä. Alkujakson rautatieasemalla Lenzi hyödyntää myös tehokkaita kuvakulmia ja koko laajaa kuva-alaa tehostamaan Marthan traumaa ja kammoa juniin liittyen. Ensimmäisen murhan käynnistäessä henkilöiden tietoisuuden lähellä piilevästä vaarasta alkaa tuttu ja rauhallinen kaupunki sykkiä uhkaa ja pelkoa. Murhaajan epäilty suhde saatananpalvontaan ja mustaan magiaan löydettyjen symbolien perusteella tuo luonnollisesti välittömästi lisää mystiikkaa ja tunnelmaa giallo-tarinaan, joissa harvemmin näitä elementtejä on nähty. Tämän ansiosta elokuvan komeimpiin kuuluva jakso, Marthan eksyminen paksun sumun vallassa oleville kaduille ilman ihmisiä, muistuttaakin jopa Mario Bavan mestariteoksen Lisa and the Devil (1973) vastaavaa kohtausta elokuvan alussa. Murhaajan henkilöllisyyden selvitessä erittäin uskonnollisessa ympäristössä paljastuu myös Lenzin halukkuus kritisoida kirkon pinnallista moraalia suhteessa suuresti epäiltyyn saatananpalvojaan.

Myös härkätaistelusta Lenzi saa onneksi muutakin irti kuin vain yleisön vuoksi toteutetun pitkitetyn eläimen surmaamisen ja sen filmaamisen (toisin kuin tulevissa kannibaalishokeissaan.) On ilmeistä, että sanaton Martha kokee suurta vastenmielisyyttä ei pelkästään tapahtumaa kohtaan vaan myös nähdessään seuralaisensa lähes fyysisen kiinnostuksen ja kiihotuksen verisen epäreilun taistelun ja näyn edessä. Ansiokkainta elokuvassa on kuitenkin se yksi tärkeimmistä: tarinan eteneminen ja turhien kohtien jättäminen pois. Elokuva etenee heti alkuesittelyjen ja miljöölle saapumisen jälkeen varmalla leikkauksella, jännittävien ja hieman rauhoittavien jaksojen rytmittäessä ja voimistaessa juonen kulkua ja täten katsojan mielenkiintoa. Itse murhiakaan ei ole kuin muutama, ja mysteeri on silti voimakas, arvaamaton ja yliluonnollisten elementtiensä ansiosta myös positiivisesti epätavallinen. Lenzin kyvyt toimintaohjaajana esimerkiksi tulevassa Napoli violentassa näkyvät myös oivallisesti näkökulmakuvaustakin hyödyntävässä polkupyöräjaksossa halki hiljaisen metsän, jännityksen tiivistyessä hyvin hillitysti. Baker tekee kiitettävän roolityön mykkänä Marthana, joka kommunikoi muiden ihmisten kanssa kasvoillaan, silmillään ja käsillään. Marthan ilmeet ja silmät ovat todisteita taidoista, jotka Bakerilla on ja Lenzin kyvyistä saattaa ne kameran edessä esiin. Myös muut näyttelijät ovat rauhallisuudessaan vakuuttavia.

Ohjaajan myöhäisempi tuotanto on monen muun aikalaisensa (kuten Lucio Fulci) tavoin useiden epäonnistumisten ja elottomien projektien syövyttämä. Esimerkiksi elokuvista Paura nel buio (Hitcher in the Dark, 1989) ja Demoni 3 (Black Demons, 1991) välittyy häiritsevällä tavalla ohjaajan täydellinen motivaationpuute persoonalliseen ilmaisuun sekä rutiini toteuttaa kaupalliset ja kansainväliseen levitykseen toivotut (mikä pätee toki myös varhaisempaan tuotantoon) tilaustyöt, jotka matelevat ja töksähtelevät etenemisessään amatöörimäisellä tavalla. Knife of Ice jättää myös hieman epäilyttävän käsityksen Lenzin tietoisesti tai tiedostamatta järjestämästä tosiasiasta, että kaikki murhatut ovat naisia, ja koko sukupuolta ei esitetä kovinkaan positiivisessa valossa. Kuitenkin italialaisen giallon lajityypissä Knife of Ice on ehdotonta kärkeä ja se toimikoon myös esimerkkinä ohjaajansa teknisistä kyvyistä sekä kerran eläneestä aidosta halusta imaista yleisö tarinan, mysteerin, jännityksen ja kysymysten valtaan.