Sakari Määttä

Il cittadino si ribella (Street Law, 1974)

Ohjaaja:

• Enzo G. Castellari

elokuva arvostelu

Ohjaus: Enzo G. Castellari

Castellarilla oli vuonna 1973 käsikirjoitus valmiina amerikkalaistyylistä rikostoimintaelokuvaa varten, mutta pääosan esittäjä puuttui. Franco Nero oli tuolloin tärkein ikänsä puolesta rooliin sopiva näyttelijä Italiassa ja hän kiinnostuikin roolista huolimatta siitä, ettei hänen agenttinsa suosinut toimintaelokuvia. Castellarin ja Neron ensimmäisen yhteistyön tuloksena syntyi High Crime (La polizia incrimina la legge assolve, 1973). Elokuva oli niin suuri menestys, että seuraavina vuosina nähtiin monia samantyylisiä eurocrimeja, joiden päähenkilöt olivat usein enemmän tai vähemmän Franco Neron näköisiä (tunnetuimpana tietysti Maurizio Merli).

Legendaarinen tuottaja Mario Cecchi Gori voitti tarjouskilpailun Nerosta ja kuumaksi nimeksi nousseesta Castellarista. Heidän välinen yhteistyönsä pääsi siis jatkumaan jo seuraavana vuonna ja sen seurauksena valmistui vahva vigilanterymistely Street Law. Vigilantismi oli tuolloin suosittua muuallakin, sillä samana vuonna Michael Winner ohjasi Väkivallan vihollinen ‑sarjan ensimmäisen osan.

Elämä 1970‑luvun alkupuolen Italiassa oli usein turvatonta rikollisuuden ja terrorismin koskettaessa tavalla tai toisella melkein jokaista. Castellari halusi tuoda tämän asian esille heti elokuvansa alussa ja pysäyttävä alkutekstijakso on täynnä oikeiden uutisotsikoiden inspiroimia tapahtumia: ryöstöjä, pahoinpitelyjä, murhia ja kidnappauksia. Alku onnistuu luomaan elokuvalle synkän ja lohduttoman yleissävyn, joka säilyy loppuun saakka.

Carlo Antonelli (Franco Nero) on tavallinen Genovassa asuva kansalainen, joka sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Hänen tallettaessaan vaivalla ansaitsemiaan rahoja pankkiin ilmestyy kolmen väkivaltaisen ryöstäjän (Nazzareno Zamperla, Massimo Vanni ja Romano Puppo) aseistettu joukko. Yrittäessään pelastaa varojaan Antonelli saa ryöstäjiltä turpiinsa ja joutuu panttivangiksi pakomatkalle. Pakoautossa Antonellin kärsimykset jatkuvat, mutta ihmeen kaupalla hän selviää elävänä ryöstäjien onnistuessa pakenemaan poliisia vauhdikkaan, Genovan vilkasliikenteisillä kaduilla tapahtuvan takaa-ajon jälkeen. Tapahtumista huolimatta poliiseilta ja etenkään tapauksesta vastaavalta tutkijalta (Renzo Palmer) ei heru sympatiaa kaltoin kohdellulle Antonellille. Hänet on ryöstetty, hakattu ja kidnapattu eikä poliisi tee mitään. Tilanteen nöyrryttämän Antonellin usko lain voimaan murtuu ja jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: laki on otettava omiin käsiin. Kansalainen kapinoi!

Elokuvan alkupuolen toiminta laantuu ensimmäisen vartin jälkeen Antonellin jäljittäessä häntä pahoinpidellyttä ryöstäjäkolmikkoa Genovan alamaailman syövereissä. Hänen suhtautumisensa rikollisten jäljittämiseen on suorastaan pakkomielteistä eikä hän impulsiivisuutensa ja hieman naiivin ajattelutapansa takia tule kovinkaan usein ajatelleeksi omaa turvallisuuttaan. Tästä syystä Antonelli pieksetäänkin elokuvan aikana useaan eri otteeseen ja kaltoin kohtelu huipentuu kohtaukseen, jossa hän makaa kuralammikossa samalla kun häntä potkitaan ja hakataan.

Franco Neron näyttelytyöskentely on todella vahvaa ja hänen tunteensa välittyisivät varmasti katsojalle, vaikka elokuvaa katsoisi ilman ääntä. Myös useissa muissa Castellarin elokuvissa nähty Giancarlo Prete onnistuu roolissaan Antonellin apuna hääräävänä pikkurikollisena. Kolmannessa pääosassa Antonellin tyttöystävää näyttelee Bond-tyttönäkin kertaalleen nähty Barbara Bach, mutta hänen roolinsa jää puutteelliseksi lähinnä käsikirjoituksen takia. Sergio Solliman loistavan Revolverin (1973) kirjoittaneiden Massimo De Ritan ja Arduino Maiurin käsikirjoituksen puutteet ovat kuitenkin vain harvassa ja tarina etenee sujuvasti.

Castellarin ohjaus ja Carlo Carlinin kuvaus on tyylikästä Castellarin osoittaessa erityisvahvuutensa useissa väkivaltaisissa toimintakohtauksissa. Toimintakohtaukset hyötyvät suuresti myös siitä, että Franco Nero tekee itse omat stunttinsa. Näistä mieleenpainuvin on kohtaus, jossa Nero pakenee juosten vuoden 1966 Ford Mustangia joutuen auton teilaamaksi. Kuten Enzo G. Castellarin elokuvissa yleensäkin, musiikilla on todella tärkeä osa. Hänen hovisäveltäjiensä Guido & Maurizio De Angeliksen luoma sykkivä ääniraita ja aivan erityisesti "Goodbye My Friend" ‑kappale toimii erinomaisena taustamusiikkina epätoivoisen kansalaisen kapinoinnille.

Street Law on kertomus siitä mitä ihmiselle voi tapahtua banaalin elämän rutiinien väkivaltaisen ja nöyrryttävän keskeytymisen seurauksena. Samaa kaavaa noudattavat myös lukuisat rape & revenge ‑alagenreen kuuluvat elokuvat, mutta usein aivan erilaisessa ympäristössä. Franco Neron tulkitsema hahmo on kuin henkilökohtaisen kostovimman ruumiillistuma. Joku toinen voisi tyytyä poliisin selittelyihin ja olalle taputuksiin palaten kotiin jatkamaan tuttua lammasmaisen tyytyväistä elämää oravanpyörässä, mutta itseään kunnioittavalle periaatteiden miehelle Carlo Antonellille tämä ei sovi. Aluksi hän on hieman epävarma siitä onko lain ottaminen omiin käsiin moraalisesti liian kyseenalaista myöhemmin havahtuen tietoisuuteen, että on tehnyt oikean päätöksen.

Ilmestyttyään Street Law oli Italiassa katsotuimpien elokuvien listalla useiden kuukausien ajan eikä suotta, sillä elokuva on kokonaisuutena vahva, viihdyttävä ja ennen kaikkea erilainen verrattuna tavallisiin toimintaelokuviin. Castellari onnistuu realistisella otteella kuvaamaan miehen säälittävän ja hieman sekopäisenkin luhistumisen ja muuntautumisen uudeksi, oikeudenmukaisemmaksi olennoksi elokuvan 105‑minuuttisen keston aikana.