Markus Sorsa

Tempi di guerra (Operaatio Balkanilla, 1987)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Majuri Dietrich: "Fii mazt ztop zem taking uz frrrrrom behind"

Niinpä. Mitäpä jää katsojalle käteen siitä kun ohjaajalegenda Umberto Lenzi kävi 1987 matkalla Jugoslaviassa filmiryhmän kera? Eipä juuri mitään, Wartime on loistelias esimerkki siitä, miten huonoa Italialainen genre-elokuva huonoimmillaan on. Koska se sijoittuu Toiseen Maailmansotaan, on asetelma valmiiksi pureskeltu ja kaikille tuttu: nahkatakkiset jenkkisankarit hyppäävät laskuvarjoilla natsien selustaan auttamaan sankarillisia ja kirkasotsaisia jugoslaavipartisaaneja sissisodankäynnissä samalla kun blondatut sinisilmäiset gestapomiehet nauttivat järjestäessään joukkoteloituksia kylien toreilla kostoksi edellisestä. Tavoitteena on kaapata natsien laskuun työskentelevä ruotsalainen professori ja saattaa hänet länteen tekemään samaa hommaa hyvien puolelle. Kaikki tämä näytetään, koska kaikki tämä kuuluukin näyttää. Yksikään henkilöhahmo ei kerää yhtään lihaa luidensa päälle. Kaikki ovat täysin ristiriidattomia, partisaanit ja jenkit hyviä, natsit läpeensä pahoja. Lopputuloksessa on katsojalle ylipäänsä tolkkua vain koska hän osaa tulkita tapahtumia muiden sotaleffojen pohjalta.

Wartime on masentavan huono. Lenzi käyttää surutta jonkun unohdetun (Jugoslavialaisen?) sotaleffan taistelukohtauksia leikaten rakeisen vanhan materiaalin väliin uutta, missä päähenkilöt välillä laukaisevat sarjan toisen elokuvan henkilöitä kohti. Fabio Frizzin musiikit ovat sekoitus John Carpenterin perussettiä ja Alan Parsons Projectia, mikä sinällään ei varmasti ole huono kombinaatio, muttei oikein sovi perioodisotaleffaan. Kaiken kruunaa näytteleminen, joka on erityisesti todella heikon dubbauksen ansiosta melkein siedettävää – koska se on niin huonoa – vaikka kyllä siihenkin turtuu. Itse asiassa lopputulos on hyvinkin lähellä Top Secretia. Ainoa positiivinen tapaus koko leffassa on yksi aidosti näyttävä junanräjäytystehoste.

Wartime on puhdasverinen sota-action: se käyttää sotaa puhtaasti tekosyynä näyttää toimintaa pitäytyen kommentoimasta itse sotaa muulla kuin aivan banaaleimmalla tasolla. Se tukeutuu kulttuurissamme vakiintuneeseen käsitykseen toisen maailmansodan asetelmasta, ei tuo siihen mitään uutta näkökulmaa vaan ennemminkin käyttää härskisti hyväkseen ihmiskunnan suurinta traumaa samalla oikaisten käsikirjoituksessaan melkein kaikessa, koska sotatoimintaleffojen vakiintuneet kaavat sen sallivat ja oikeastaan siihen jopa velvoittavat.

Perusgenreistä sotaelokuva on kai se, mistä italiaanot ovat vähiten saaneet irti: western ja krimi toimivat italialaisissa käsissä, koska niissä löydettiin toimiva suhde alkuperäisten amerikkalaisten genrekonventioiden ja italialaisen paikallisvärin ja mentaliteetin välillä. Italosotaleffat ovat vain suoria toisintoja banaaleimmista amerikkalaisista hehkutusleffoista ilman mitään omaa inputtia. Senpä takia ne jäävät niin mitäänsanomattomiksi ja vaatimattomiksi. Jos ei saada ympättyä mukaan mitään omaa särmää, miksi edes kannattaa lähteä kilpailemaan alalla jenkkien kanssa? En tiedä. Enkä ole sen viisaampi Wartimen katsottuanikaan.