Tony Reponen

Deliria (Mielisairaalan massamurhaaja, 1987)

Ohjaaja:

• Michele Soavi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michele Soavi

Stage Frightissa on kaikki ensiluokkaisen italokauhuelokuvan lähtökohdat; Argenton oppipoika Michele Soavi ohjaa, Joe D'Amato tuottaa ja George Eastman vastaa käsikirjoituksesta. Yksinkertainen tarina kertoo The Night Owl ‑kauhumusikaalia harjoittelevasta teatteriryhmästä, joka jää loukkuun teatterirakennukseen pöllönaamioisen murhaajan armoille. Perusasetelma sinänsä on lupaava, ja mahdollisuudet oikeasti jännittävälle whodunit-paranoiapläjäykselle ovat olemassa.

Tekniseltä toteutukseltaan Stage Fright on moitteeton ja ohjaajansa selvää tyylitajua osoittava; useita hyviä kamera-ajoja, musiikki on tunnelmaan sopivaa (joskin paikoin HYVIN samanlaista kuin esim. Demonsissa) ja tehosteet ovat verisiä ja vakuuttavia. Erityisesti poralla vatsan läpi ja käsi poikki moottorisahalla ‑kohtaukset tyydyttävät vaativatkin gorehoundit. Kun vielä näyttelijätyö on kelvollista, voisi luulla että kaikki on hyvin. Stage Frightin pudottavat kuitenkin keskinkertaisten laajaan kastiin sen muutamat ärsyttävät kauneusvirheet tarinapuolella.

Ensimmäinen valituksen kohde on elokuvan tapa paljastaa murhaaja jo heti alussa (luulisi, että Soavi jos kuka Argenton oppilaana olisi ottanut mallia innoittajansa töistä tässä suhteessa). Jos paljastukselta olisi vältytty, suuren osan elokuvan pituudesta muodostava kissa ja hiiri ‑leikki ei tuntuisi niin puuduttavalta. Jos katsojalle olisi annettu edes pieni mahdollisuus arvailla ja epäillä murhaajan olevan joku keskeisistä hahmoista, olisi elokuva ollut paljon nautinnollisempi kokemus kuin tällaisenaan. Nyt koko murhaajan naamiointi tuntuu hieman päälleliimatulta muodollisuudelta. Varsinkin, kun lopussakaan ei naamion riisumisen lisäksi paljastu mitään uutta murhaajan psyykeen ja motiiveihin liittyen.

Toiseksi, elokuva vaatii katsojalta paikoin liiankin suurta logiikan hylkäämistä ja sulatuskykyä. Se, että koko teatterirakennuksesta ei löydy kuin kaksi varauloskäynniltä näyttävää poistumistietä (molemmat lukossa) pitää tietysti budjetin kurissa, mutta uskottavuus kärsii. Demonsissa (1985) vastaava loukkuun jääminen hoidettiin tyylikkäämmin, vedoten aiheen mukaisesti selvästi yliluonnollisiin selityksiin. Lisäksi joka paikkaan epäloogisesti ilmestyvä, kuolemaa ennakoiva musta kissa tuntuu parin ilmestymisen jälkeen itsetietoisen keinotekoiselta "tehokeinolta".

Heikkouksistaan huolimatta Stage Fright on kuitenkin varsin mukiinmenevää viihdettä, joka hakkaa liukuhihna-jenkkituotteet 10–0, ja ansaitsee tulla katsotuksi jo pelkästään hyvien tehosteiden, tyylitaitoa osoittavan ohjauksen ja musiikin vuoksi.