Juho Malanin

...E tu vivrai nel terrore! L'aldilà (The Beyond, 1981)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci

Italialaisen Lucio Fulcin The Beyond edustaa vanhaa käsityömäistä kauhua edelleen vetoavalla tavalla. Yksinkertaisessa tarinassa Yhdysvaltojen New Orleansissa vanha hotellirakennus periytyy newyorkilaiselle nuorelle Lizalle (lapsenkasvoinen Catriona MacColl), joka saapuu landelle tarkastamaan tätä seuraavaa toimeentulonlähdettään. Hotelli on ränsistynyt ja sen kellarikerroksen lattia on veden peitossa. Lisäksi hotellin alueella alkaa tapahtua hälyttäviä onnettomuuksia. Ennen tätä kaikkea on vielä esitetty lohduttoman julma takaumajakso 1920‑luvulta, jolloin pahaenteisesti tutun näköisen rakennuksen huoneistossa suoritettiin rituaalinomainen ristiinnaulitseminen ja murha.

Hiljaisesti syöpyvästä pääkallosta siirrytään harmonisempaan kuvaan liekeistä, joiden päälle alkutekstit ilmestyvät. Taustalla soi Fabio Frizzin ainutkertainen musiikki, joka Fulcin parhaimmissa elokuvissa on todellakin jättänyt itsensä kauhuelokuvan historiaan. Italokauhulle edes osittain sydämensä menettänyt katsoja saa jo The Beyondin alkutekstijaksosta melkoisen sävärin, oli se sitten kauemmaksi tai lähemmäksi kantavaa nostalgiaa tai vain uudelleen löydettyä musiikin ja kuvan yhteistä ilmaisua. The Beyondin kaksi vahvaa ja kaunista soundtrack-pääteemaa kuullaan myös tässä liekehtivässä alkutekstijaksossa. Toisen Fulcin vakionäyttelijän, David Warbeckin, esittämä tohtori McCabe saapuu pian hotellille auttamaan putoamis-onnettomuuden uhria, kun elokuvan varsinainen juoni nykypäivässä alkaa. Liza ja McCabe huomaavat tilanteen omituiset ja uhkaavat piirteet.

Yksinkertainen tarina ei ole este onnistuneelle elokuvalliselle maailmalle ja voimakkaalle tunnelmalle, joka on myös keskeisin piirre tälle elokuvalle ja ehkä antoisin näkökulma sen katsomiselle. Elokuva muistuttaa demonista ja synkkää maalausta tai loputtoman avaraa kuollutta maisemaa. Tunnelmasta voi nauttia ilman selittäviä Helvetti-nimityksiäkin ja ne huomioidenkin elokuva tarjoaa erilaisen Helvetin kuin monissa muissa aihetta sivunneissa elokuvissa. Antikristusten tai pentagrammisymbolien sijasta Fulcin Helvetistä saapuvat unimaisen pahaenteiset zombit, jotka tällä kertaa eivät taida olla lihankaan perässä (toisin kuin esim. legendaarisessa voodoo-tarinassa Zombi 2 eli Zombie Flesh-Eaters, 1979), vaan elävien kuolleiden tarkoituksena lienee pelkästään uusien ihmisten kadottaminen tuonpuoleiseen autiuteen. Lihansyöjäzombien tavoin nämäkään eivät pysähdy kuin osumasta päähän.

Lohduttomaan tunnelmaan tuo tervetullutta outoutta ja persoonallisuutta hyvin irrationaaliset yksityiskohdat, joiden demonista sisältöä voi katsoja itse arvuutella tarkemmin. Ruumishuoneen komeron katolla lasinen kulho alkaa horjua itsestään kaataen syövyttävää, vettä muistuttavaa, nestesisältöään maahan tajuttomana kaatuneen naisen kasvoille ikävin seurauksin. Myöhemmin tuulenpuuska särkee suuren ikkunaruudun, jonka sirpaleet lentävät vasten onnettoman sairaalatyöntekijän kasvoja. Nämä ovat erikoisia ja makaabereja hetkiä ja saavat Fulcin elokuvan muistuttamaan myös itse Mario Bavan hienoja kauhuelokuvia. Elokuvan loppuratkaisun totaalinen lohduttomuus vetoaa edelleen vallitsevana tunnelmana ja bavamaisena maailmojen muuntumisena, ei niinkään itsetarkoituksellisena rankistelulopetuksena tai ennalta-arvattavana kikkana.

Edellinen pätee elokuvaan yleisestikin: The Beyond toimii kiehtovammalla tavalla kuin monet nykyajan kovan luokan kauhuelokuvat, jollaisia Fulcinkin tiukalla tahdilla valmistuneet veriset kauhuelokuvat 1980‑luvun alussa olivat. Niitä mainostettiin ja niistä peloteltiin samantyylisillä ylisanoilla ja mielenterveysvaroituksilla kuin nykyajan äärigore-elokuvia Yhdysvalloista ja Euroopasta, esimerkiksi Ranskasta. Parhaimmat vanhat italokauhut eivät tunnu niin kovaäänisen vauhkoilta kuin vaikkapa Haute tension (2003), Inside (À l'intérieur, 2007) tai Saw'n (2004) jatko-osat. Toki nämä uudemmat edustavat "realistisempaa" silvontaa kuin vanhat italialaiset, usein voimakkaita fantasiaelementtejä (zombit, tuonpuoleisuudet, demonit) sisältävät kauhuelokuvat, mutta kummatkin ovat selkeästi aikansa "kovinta osastoa" kauhuyleisön mielenkiinnon herättämiseen tähdäten. Ja jokainen valmistunut uusi festarisensaatio pyrkii nokittamaan edeltäjänsä.

Toisin sanoen The Beyondissa, Mario Bavan kauhuelokuvissa tai esimerkiksi Ruggero Deodaton Cannibal Holocaustissa (1980) lähestytään elokuvantekoa astetta esteettisemmästä päästä, olkoonkin että nämä vanhat italot sisältävät nimenomaan monenlaista julmuutta ja verenvuodatusta. Ero uudempiin elokuviin on vain siinä, että uudet kauhuelokuvat tuntuvat usein pilaavan kokonaisvaltaisen potentiaalinsa pyrkimällä tolkuttomaan, kovaääniseen raakuuteen, shokeeraukseen ja näyttävään väkivaltaan, jolloin tunnelma ainakin "klassisesti" ajateltuna kärsii, kokonaisuuden tasapaino kärjistyy tiettyyn suuntaan ja vaikutelma muuttuu katsojasta riippuen koomiseksi, raivostuttavaksi, turhauttavaksi tai entistä kiinnostavammaksi. Ristiriita syntyykin siis vasta silloin, jos on todennut elokuvan alun perusteella sillä olleen potentiaalia ns. esteettisemmän tunnelman, jopa kunnianhimoisemman kerronnan osalta. Ja koska parhaissa vanhoissa italokauhuissa (erityisesti Cannibal Holocaustissa) on veren, väkivallan ja muiden kiisteltyjen elementtien lisäksi runsaasti muutakin annettavaa yhtä huolellisesti toteutettuna, niissä itse julmuudet – zombiet raastamassa ihmisiä palasiksi, hanskamurhaaja viiltämässä ihmisiä, kannibaalit valmistamassa tunkeilijoita ateriaksi – eivät huuda itseään niin irvokkaasti esille; aivan kuin näiden kohtausten ja kuvien olemassaololla ei olisi yhtä suurta merkitystä elokuvan säilymisen kannalta kuin nykyään voi aistia. Tuntuu myös huvittavalta ajatella millaisia ovat äärikauhuelokuvat 28 vuoden kuluttua – aika joka nyt on kulunut The Beyondin valmistumisesta.

Fulcin räikeät fantasia-kauhukohtaukset ovat tietenkin häpeämättömän mässäileviä, jopa pitkitettyjä ja aina laskelmoituja, mutta ne uppoavat maalauksen maailmaan luontevammin kuin usein nykyään. Esimerkiksi The Beyondin alun hätkähdyttävä kasvojen sulaminen tai niljakkaan ja tukkeutuneen kylpyammeen pohjalta löytyvä zombi ovat enemmän kauhua kuin nokitus-sirkusta. Osa The Beyondin efekteistä näyttää tietysti epäuskottavilta, mutta silti kokonaisuus pysyy vimmaisella tavalla harmonisena ja vetoavana. Käsin maskeeratut ja puvustetut zombit ovat Fulcilla aina yhtä vaikuttavia, vaihdellen Zombie Flesh-Eatersin multaisista luurangoista The Beyondin tuoreempiin raatoihin, jotka heräävät ruumishuoneella. Tämä kaikki yhdistettynä Fabio Frizzin musiikkiin toimii Fulcin tietyissä elokuvissa samalla tavalla kuin Dario Argenton, Claudio Simonettin ja Goblinin yhteistöissä (Suspiria, 1977; Tenebre, 1982).

Laajan filmografian tehnyt Fulci teki paljon turhaa ja paskaa liukuhihnaelokuvaa etenkin uransa loppuvaiheessa, mutta ohjaajan parhaimmat elokuvat edustavat edelleen antoisalla tavalla genreään, oli kyseessä sitten kauhu tai giallomysteeri. Vaikka Fulci joutui työskentelemään Italian kaltaisen kiireellisen elokuvatuotannon puitteissa, onnistui hänen silti tehdä persoonallisia kokonaisuuksia ja kestäviä tunnelmia. The Beyond, monien muiden genren teosten tavoin aikoinaan rankinta mahdollista kauhua ja tylytystä edustanut hallittu kauhuelokuva lumoaa kuluneista ja "kehittyneistä" vuosikymmenistä huolimatta.