Juha Pyykönen

No profanar el sueño de los muertos (The Living Dead at Manchester Morgue, 1974)

Ohjaaja:

• Jorge Grau

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jorge Grau

Ohjaaja Jorge Grau vastasi myöntävästi, kun häneltä kysyttiin pitikö hän Night of the Living Deadistä (1968). Vasta tämän jälkeen hänen eteensä ojennettiin The Living Dead at Manchester Morguen käsikirjoitus. Tekeillä olevan elokuvan vaikutteet olivat siis selvät, mutta tällä kertaa lopputulos nähtäisiin väreissä. Reilua vuotta aikaisemmin Grau oli ohjannut ensimmäisen kauhuelokuvansa Blood Ceremonyn (Ceremonia sangrienta, 1973), joka kertoi saman verensekaisen tarinan kreivitär Bathorystä kuin Hammerin toimesta samoihin aikoihin filmattu Countess Dracula (1971). Nämä kaksi teosta jäivät kuitenkin Graun uran ainoaksi vierailuksi puhtaaseen kauhuelokuvaan, mikä on valitettavaa, sillä pelkästään jo tämä muutaman vuoden kestänyt periodi oli selvä osoitus merkittävästä potentiaalista kyseisen genren saralla.

Aiemmin 60‑luvulla jopa espanjalaisen elokuvan suuren renesanssin osaksi liitetyn Graun omistautuminen työlleen näkyy myös The Living Dead at Manchester Morguessa. Todistuksena tästä toimii mainiosti jo heti alkutekstien aikana ja jälkeen nähtävä kohtaus, jossa elokuvan toinen päähenkilö George (Ray Lovelock) sulkee omistamansa antiikkikaupan ja lähtee ajamaan moottoripyörällään kohti maaseutua. Pitkä ajokohtaus ulos Manchesterista on kuvattu ja varsinkin editoitu mestarillisesti. Myös elokuvan muutenkin kauttaaltaan loistavan äänimaailman luonut Giuliano Sorgini on loihtinut kohtaukseen erittäin tarttuvan ja lennokkaan teeman, joka nostaa sen lähelle täydellisyyttä. Keskimäärin noin parin sekunnin mittaiset leikkaukset kuvaavat välähdyksenomaisesti kaupunkia ja sen asukkaita. Tehtaan piiput ja autot syytävät saasteita ilmaan, katujen varsissa lojuu kuolleita lintuja ja jätettä, ihmiset napsivat lääkkeitä ja huumeita jaksaakseen jokapäiväistä elämää. He istuvat ja seisovat busseissa tai niitä odottaen ilmeettöminä ja välinpitämättöminä kuin zombit, vaipuneina syvälle omaan ajatusmaailmaansa. Edes keskellä vilkkainta kaupungin keskustaa juokseva alaston nainen ei saa ketään irrottautumaan kuolettuneesta tilastaan. Kohtaus on Graulta oiva viittaus ja kannanotto modernin yhteiskunnan ajautumisesta tilaan, jossa meistä kaikista on tullut eläviä kuolleita.

Elokuvan naispääosaa esittää jumalaisen kaunis Cristina Galbó (What Have They Done To Solange?, 1972), jonka roolihahmo Edna kirjaimellisesti törmää Georgeen molempien ollessa tankkaamassa kulkuneuvojaan huoltoasemalla. Georgen moottoripyörän vaurioituessa ajokelvottomaksi heidän yhteinen ajomatkansa alkaa ja johtaa yhteensattumien kautta lopulta Ednan siskon ja tämän miehen luo. Jo ennen tätä pääparille alkaa selvitä, etteivät asiat lähiympäristössä olekaan aivan kunnossa, mikä aineellistuu hetken päästä varsin suoraan Night of the Living Deadin mieleen tuovassa kohtauksessa.

Elokuvan näyttelijätyö on kauttaaltaan vakuuttavaa ja ammattitaitoista. Pääosaparin lisäksi esille nousevat fasistista ja äärikonservatiivista poliisipäällikköä kuin rooliin luotuna esittävä Arthur Kennedy ja pää‑zombina vakuuttavasti ja makaaberisti tuijotteleva Fernando Hilbeck.

Pasifistiksi tunnustautuvan Graun antipatiat virkavaltaa kohtaan ovat esillä voimakkaina koko elokuvan ajan ja kulminoituvat verisenä konfliktina hippimäisen Georgen ja poliisipäällikön välille. Myös kehityksen mukanaan tuomat ekologiset ongelmat ovat huolestuttaneet elokuvan tekijöitä ja viittaukset väijyvään ekokatastrofiin ovat selvät. Elävien kuolleiden ylösnousemiseen yritetään hakea syitä samoilta juurilta ja se luo lisää uskottavuutta itse tarinaan. Erehtymätön Graukaan ei kuitenkaan ole, vaan sortuu muutamiin elokuvan realistisuutta syöviin virhearviointeihin. Yhtenä tällaisena mainittakoon kuolleen henkiinherätys asettamalla tämän silmäluomille veripisaroita.

Let Sleeping Corpses Lie, kuten elokuva on Atlantin tuolla puolen nimetty, aiheutti ilmestyessään kohua myös runsaan graafisen gorensa puolesta, eikä turhaan. Eräässä kohtauksessa zombit syöksyvät naisen kimppuun repien tältä paidan lisäksi myös tämän rinnan irti, siirtyen sen jälkeen taaemmas herkuttelemaan sillä. Myös silmämunat, suolet ja muut herkkupalat saavat kyytiä puhumattakaan Technicolor-väreissä pursuavasta verestä, jota lennätetään muun muassa luodinreikien ja kirveen viiltojen muodossa.

Myös elokuvan ääniefektit ja upea ääniraita lisäävät huomattavasti kohtausten karmivuutta. Efektit on toteutettu yhdistelemällä improvisoituja kosketinsoitinkuvioita Graun omaan raskaaseen hengitykseen ja valitusääniin. Inspiraation tähän Grau kertoo saaneensa isänsä kuolinvuoteella, kun jo kylmenemään alkanut ruumis oli päästänyt vastaavankaltaisen hengitysäänen siirrettäessä tyynyjen tukemasta istuma-asennosta viimeiselle makuulle.

The Living Dead at Manchester Morgue on ammattitaitoisesti tehty ja älykäs zombie-elokuva, joka kuuluu ehdottomasti genrensä parhaiden elokuvien joukkoon.