Tatu Piispanen

Il boss (Mafiapomo, 1973)

Ohjaaja:

• Fernando Di Leo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Di Leo

Fernando Di Leon Milano kaliberi 9 (Milano calibro 9, 1972) ja Ajojahti (La mala ordina, 1972) ovat italocrime-genren ylittämättömimpiä töitä, mikä lastaa Milieu-trilogian päättävän Mafiapomon niskaan aikamoisen taakan. Sen pohjana on vielä aiempia (juonellisesti toisiinsa liittymättömiä) osia suoremmin kirjallinen teos: amerikkalaisen Peter McCurtinin romaani Mafioso (New York: Belmont, 1970). Tapahtumapaikka on vaihtunut Italian sisämaasta Sisilian Palermoon, jossa rikos on nivoutunut politiikkaan ja suurempiin kuvioihin Milanon katuja syvemmin. Di Leo onnistuu kiitettävästi paikallisvärillä maalailussa, alamaailman toimintamekanismien kuvauksessa ja paukuttelujaksojen imevyyden luomisessa, mutta kokonaisuus ei tunnu yhtä mukaansa tempaavalta tai loppuun asti mietityltä kuin kahdessa aikaisemmassa mestariteoksessa.

Elokuvana Mafiapomo on vielä armottomampi kuin edeltäjänsä ja ehdottomasti trilogian kyynisin. Se seuraa mafiapomo Don Giuseppe Daniellon (Claudio Nicastro) kolmosmiehenä tylyä tiliä tekevän tappospesialisti Nick Lanzettan (Henry Silva) häikäilemätöntä nousua Palermon alamaailman sikariportaaseen. Hienossa introjaksossa Lanzetta esitellään eliminoimassa skandinaavista pornoa elokuvateatteriin katsomaan kokoontuneita kilpailevia gangstereita – raketinheittimellä! Tästä saa alkunsa Lanzettan kylmäpäinen juonitteluvyyhti, josta voittajana selvitäkseen hän ei epäile puukottaa selkään lähimpiäkään ystäviään ja jättää totta kai taakseen kasoittain rei'itettyjä ruumiita.

Mafiapomo joutui julkaisunsa kynnyksellä melkoiseen ryöpytykseen, sillä Di Leo liitti McCurtinin kirjan tapahtumiin ajankohtaisia tosielämän rikosverkostojen kuvausta, josta ei ollut julkisesti lupa juuri puhua. Erityisen kontroversiaaliksi muodostui elokuvan repliikki, jossa korruptoitunut komisario Torri (Gianni Garko) luettelee litanian oikeita mafiayhteyksistä epäiltyjen sisilialaisten kristillisdemokraattipoliitikkojen nimiä. Lopulta sutkaus saatiin kuitenkin pitää elokuvassa. Vielä isomman kohun aiheutti mafiayhteyksistään soimattu ministeri Gioia, joka munasi itsensä totaalisesti haastamalla tekijät oikeuteen siitä, että häntä olisi selkeästi käytetty esikuvana erääseen Mafiapomon hahmoon. Gioia luonnollisesti hävisi jutun, mutta Di Leo on kertonut pelänneensä vielä vuosia ensi-illan jälkeen jonkinlaista mafian kostoiskua.

Mafiapomon isoimmaksi ongelmaksi etenkin edeltäjiinsä vertautuen muotoutuu sen päähenkilö. Jatkuvasti mädäntyneen rotansikiön juuri nielaisseelta näyttävä Silva on toki elementissään uppotukista kirveellä veistettynä Lanzettana, mutta jäätävän laskelmoivan tappajan yksipuolisuus ei aiheuta lainkaan samanlaista myötäelämistä kuin aiemmin Ugo Piazzan ja etenkin Luca Canalin edesottamuksia seuratessa. Jonkinlainen kääntöpuoli, inhimillistävä persoonallisuuden piirre – joiden ilmentämiset Henry Silva osaa herkullisesti – kuten Silvan Ajojahdissa esittämän ammattitappaja Daven poikamainen persous naiskauneudelle tai Jim Jarmuschin elokuvassa Ghost Dog – samuraiden tapaan (1999) nähdyn mafioso Ray Vargon rap‑musiikkiharrastus, olisi piristänyt Lanzettaakin.

Hieman problemaattinen on myös elokuvan naiskuva. Naispäähenkilöksi nousee pian Don Giuseppe Daniellon tytär, teini-ikäinen opiskelijaradikaali ja "narkkarihuora" Rino Daniello (Antonia Santilli), joka tuntuu käyttäytymisensä puolensa olevan mukana samankaltaisena kommenttina kuin Milano kaliberi 9:n vasuripoliisi ja Ajojahdin kommarikommuunin tytöt, mutta joka idioottimaisessa uhmakkuudessaan ja vapaamielisessä pesän jakamisessaan herättää ainoastaan vastareaktion. Fernando Di Leo itse väittää RaroVideon dvd:ltä löytyvässä haastattelussa ettei Rinoa suinkaan ole tarkoitettu negatiiviseksi hahmoksi vaan päinvastoin: käyttäessään holtittomasti huumeita ja nussiessaan oitis kerralla kolmen kaappaajansa kanssa tämä itse asiassa vain harjoittaa vapauttaan, johon jokaisella naisella pitäisi olla oikeus. Ehkä näin on, mutta viimeistään Rinon tarrauduttua epätoivoisen alistuvasti Lanzettaan ja jumiuduttua miehen sekaiseen luukkuun ottamaan tältä vastaan ainoastaan munaa ja läpsimistä, hänestä ovat viimeisetkin omapäisen positiivisuuden rippeet kaikonneet. Eipä sillä, että elokuvassa olisi yhtään myönteistä miesmalliakaan...

Jämerä sivuositus tekee hahmogalleriasta joka tapauksessa väkevän. Etenkin roistopuolen tuimakatseinen Pier Paolo Capponi (Di Leon Kauhua, vihaa ja verta, 1969) sekä Vittorio Caprioli harottavahiuksisena poliisipäällikkönä sähköistävät valkokangasta kiitettävästi, eivätkä aristokraattisten il boss ‑roolien vakiokasvo Richard Conte sekä ilmiselvästi osastaan kierona komisariona nauttiva, Sartanana muistettava (sarjan ensimmäinen elokuva Yksinäinen taistelija, 1968) Gianni Garko jää paljoa jälkeen.

Mafiapomon rytmikään ei ole yhtä kuumottavan laskelmoitu kuin Milano kaliberi 9:ssä tai sykkivän notkea kuin Ajojahdissa, vaan toimintaosuuksia lukuun ottamatta enemmänkin Lanzettan asennetta peilaavasti lakonisen toteava. Onneksi Di Leon varma tyyli ja iskevä elokuvakerronta ovat kuitenkin yhä tallella, sillä niiden ansiosta Mafiapomo on puutteineenkin kovaa kamaa. Varsinkin aina kun Luis Enríquez Bacalovin mahtava teemamusiikki pärähtää säestämään mafiamurhia, elokuva liitää erittäin komeasti. Ylivoimaisista edeltäjistään johtuen pieneltä pettymyksentunteelta ei kuitenkaan pysty säästymään.