Sakari Määttä

Milano calibro 9 (Milano kaliberi 9, 1972)

Ohjaaja:

• Fernando Di Leo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Di Leo

Fernando Di Leo niin sanotusti räjäytti pankin mafia-aiheisella trilogiallaan 1970‑luvun alkupuolella. Kolmikon ensimmäinen osa oli Milano kaliberi 9, jatko-osia seuraavina vuosina valmistuneet Ajojahti (La mala ordina, 1972) ja Mafiapomo (Il boss, 1973). Milano kaliberi 9 ei ollut genrensä ensimmäisiä elokuvia, mutta sen vaikutus moniin myöhempiin vastaavantyylisiin crimeihin on selvästi nähtävissä. Di Leo kirjoitti itse elokuvan käsikirjoituksen käyttäen inspiraation lähteenä Giorgio Scerbanencon samannimistä novellia ja muita hänen kirjoituksiaan.

Milano kaliberi 9 alkaa hienosti kuvatulla jaksolla, jonka alussa sanomalehtipaperilla päällystetyn paketin sisään laitetaan tukuttain seteleitä. Paketti kiertää ympäri kaupunkia vaihtuen omistajalta toiselle. Lopulta se päätyy mafian käskyläiselle, Rocco Muscolle (Mario Adorf), ja hänen apureilleen. Heidän suureksi yllätyksekseen paketti onkin täynnä paperia, eikä rahoista ole tietoakaan. Suuttunut Rocco ei jää tapahtuneen tiimoilta mököttämään, vaan tarjoilee kostonsa välittömästi iskuja säästelemättä vieraillessaan kaikkien paketin kuljettamiseen osallistuneiden luona. Kukaan ei selviä Roccon käsittelystä, mutta kadonneita kolmeasataatuhatta dollaria ei löydy mistään. Elokuva pyörähtää siis käyntiin todella intensiivisesti ja brutaalilla tavalla ja vaikka vauhti laantuukin alun jälkeen, etenee se kuitenkin eteenpäin erittäin sujuvasti koko kestonsa ajan. Kun savu Roccon jäljiltä on hälvennyt, päästään itse tarinan kimppuun.

Ugo Piazza (Gastone Moschin) on kivestä veistetty taparikollinen, joka vapauduttuaan vankilasta kolmen vuoden kakun jälkeen joutuu välittömästi sekä mafian että poliisien riepoteltavaksi. Hänen entinen työnantajansa mafiapomo "Amerikkalainen" (Lionel Stander), poliisikomisario (Frank Wolff), etsivä Mercuri (Luigi Pistilli) ja jopa tyttöystävä Nelly (Barbara Bouchet) tuntuvat kaikki olevan vakuuttuneita siitä, että Ugo varasti rahat ja piilotti ne ennen vankilaan joutumistaan. Jonnekin rahat ovat kadonneet ja tarinan edetessä tätä asiaa pohtii niin katsoja kuin oikeastaan lähes kaikki päähenkilötkin. Ugo suunnittelee pakoa tyttöystävänsä kanssa, mutta se ei ole hänelle realistinen vaihtoehto, ei ennen kuin "Amerikkalainen" ja hänen oikea kätensä Rocco on saatu lepytettyä. Ugo Piazza joutuu siis vastoin tahtoaan palaamaan takaisin mafian palvelukseen. Oikeastaan on väärin puhua mafiasta tässä tapauksessa, kuten entinen rikollispomo, Ugo Piazzan ystävä Don Vincenzo (Ivo Garrani) elokuvassa kiteyttää: "Heitä kutsutaan mafiaksi, mutta oikeasti he ovat vain jengejä. Jengejä taistelemassa toistensa kanssa. Oikeaa mafiaa ei enää ole olemassa."

Mikä tekee Milano kaliberi 9:stä yhden genrensä parhaista? Fernando Di Leon Scerbanencon romaanin pohjalta kirjoittama, erittäin henkilövetoinen ja yllättäviä käänteitä pursuileva käsikirjoitus toimii loistavasti eikä minkäänlaisia suvantokohtia ole havaittavissa. Jonkinlaisena pääteemana elokuvassa voidaan pitää lojaalisuuden ja petturuuden merkitystä ammattirikollisten keskuudessa. Elokuvassa on mukana kohtaus, jossa fasistinen komisario keskustelee kommunistisen etsivän Mercurin kanssa poliisilaitoksella. Di Leo aikoi jossain vaiheessa poistaa koko kohtauksen, ettei se veisi tehoja vapaasti virtaavalta päätarinalta, mutta Frank Wolffin (Huuliharppukostaja, 1968) ja Luigi Pistillin (Hyvät, pahat ja rumat, 1966) välinen kemia osoittautui niin toimivaksi, että Di Leo päätti jättää sen lopulliseen versioon. Ohjaustyyli on Di Leolle ominaisella tavalla mukaansa tempaavaa ja yhteistyö vielä tuohon aikaan hänen vakiokuvaajanaan toimineen Franco Villan kanssa saumatonta. Pessimistinen sävy ja jatkuvasti uhkaava väkivallan ilmapiiri ovat mukana elokuvan alusta yllättävään finaaliin saakka ja tunnelman tukena toimii Luis Enríquez Bacalovin ensiluokkainen musiikki.

Gastone Moschinin (Kummisetä, osa II, 1974) valintaa pääosaan voi pitää yllättävänä. Kuitenkin jo pelkästä hänen läsnäolostaan huokuva vahva karisma saa aikaan pelonsekaista kunnioitusta, joka vakuuttaa siitä että päätös oli oikea. Toisen pääosan, sveitsiläissyntyisen veteraaninäyttelijän Mario Adorfin (Fassbinderin Lola, 1981) työskentelystä psykoottisena ja lyhytpinnaisena gangsterina tulee pakostakin mieleen Joe Pescin rooli Scorsesen klassikossa Mafiaveljet (Goodfellas, 1990). Viimeisenä, mutta ei missään tapauksessa vähäisimpänä on Barbara Bouchet (Kauhujen kylä, 1972) Ugo Piazzan tyttöystävänä. Vaikka Bouchetin rooli onkin valitettavan pieni, se jää kuitenkin katsojan mieleen pitkäksi aikaa. Ehkä juuri Bouchetin suorastaan jumalallinen kauneus tuo Milano kaliberi 9:ään juuri sen pienen ylimääräisen lisän, joka niin monesta eurocrimestä puuttuu. Piristäviä poikkeuksiakin toki löytyy, esimerkiksi kuvankaunis Dayle Haddon Sergio Martinon elokuvassa Uhkapeli-helvetti: Gambling City (La città gioca d'azzardo, 1975) tai Marisa Mell Sergio Griecon elokuvassa Kuolema ei tunne lakia (La belva col mitra, 1977).