Teijo Haavisto

Cannibal ferox (1981)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Italiassa 70‑luvun lopulla zombielokuvien alalajiksi syntyneistä kannibaalielokuvista väkivaltaisimman ja ehkä pahamaineisimmankin ohjasi Umberto Lenzi, jonka Man from Deep River (1972) oli aikaisemmin toiminut lähtölaukauksena koko alagenrelle.

Cannibal feroxissa joukko antropologeja lähtee retkelle viidakkoon etsimään todisteita väitteelleen, että Etelä-Amerikan alkuasukkaat eivät ole koskaan harrastaneet ihmissyöntiä. Matkalla viidakossa antropologit kohtaavat huumeiden salakuljetusta harrastavan joukkion (johtajana italohalpisten perusnaama Giovanni Lombardo Radice), jotka ovatkin jo tehneet tuttavuutta alkuperäiskansan kanssa.

Alkuasukkaiden kylään päästyään antropologit saavat tietää, että rikolliset ovat kiduttaneet heimon jäseniä tarkoituksenaan saada näiltä aarteita. Valitettavasti tapahtumien kulku selviää tutkijoille liian myöhään, ja alkuasukkaat kostavat kokemansa vääryydet kaikille kiinni saamilleen valkoihoisille mm. syömällä näiden suolia, leikkaamalla miehen peniksen irti ja riiputtamalla naista rintojen läpi isketyistä metallikoukuista.

Elokuvan rakenteesta johtuen suurin osa raakuuksista nähdään vasta elokuvan puolivälin jälkeen, mutta silloin edessä onkin todellinen väkivallan riemuvoitto, sillä mitään ei ole jätetty mielikuvituksen varaan ja erikoisefektit ovat huippulaatua.

Cannibal feroxia on monesti väitetty alansa vastenmielisimmäksi teoksesi, mutta sen sijaan kyseinen palkintosija kuuluisi ilman muuta Cannibal Holocaustille (1979). Siinä missä Ruggero Deodaton elokuva on dokumentaariselta tyyliltään erittäin aidon oloinen, on Lenzin elokuva vakaan kameran ja yksinkertaisemman juonensa avulla selvästi fiktiivisempi. Vaikka Lenzin elokuva onkin erittäin sadistinen ja väkivaltainen, siitä puuttuu Cannibal Holocaustille tyypillinen toisenlainen niljakkuus naisten joukkoraiskaamisineen ja alkuasukasrituaaleineen, mikä tekee elokuvasta helpommin katsottavan.

Ainoa Cannibal Holocaustista mukaan huolittu shokkitaktiikka on autenttinen eläinten tappaminen, joka rasittaa elokuvaa katsottaessa todella pahasti. Vaikka Cannibal Holocaustin kilpikonnan tappamisen kaltaista mässäilyä ei Cannibal feroxissa nähdäkään, tekee halpahintainen shokeeraaminen elokuvasta silti ajoittain aivan väärällä tavalla vastenmielisen ja moraalisesti arveluttavan.

Muilta osin Cannibal feroxia voi suositella aiheesta kiinnostuneille, sillä ohjaajan yleisestä tyylistä poiketen elokuva on myös teknisesti kohtuullisen hyvin toteutettu ja henkilöt tavallista kiinnostavampia. Erityisesti loppupuolella nähtävä kohtaus, jossa maanalaiseen savikuoppaan vangitut henkilöt harrastavat yhteislaulua itseään rohkaistakseen on oikeasti surumielinen.