Tatu Piispanen

La polizia incrimina la legge assolve (Komisario Bellie, 1973)

Ohjaaja:

• Enzo G. Castellari

elokuva arvostelu

Poliziotteschi-lajityypin todellisena lähtölaukauksena toiminut elokuva on yksi italialaisen rikoselokuvan huipputöistä, josta helpoiten saatavilla on katastrofaalisesti lyhennetty versio.

Yhtä aikaa sekä yksi 70‑luvun italialaisen rikoselokuvan käännekohdista että huipputöistä, Enzo G. Castellarin High Crime kirjoitti poliisitrillerin säännöt uusiksi dynaamisella otteella ohjatulla yhtälöllään auto‑ ja asetoimintaa, yksinäinen susi ‑kärsimystä ja äkkipikaista katukyttäväkivaltaa. Suunnannäyttäjä siitä muodostui eritoten ilmiömäisen suosionsa ansiosta; teatterit täyttyivät pian samaan muottiin tuotetuista jäljittelijöistä. Itse High Crime on säilyttänyt tuoreutensa, vaikka sen valloilleen päästämä polizia-aalto heittikin kankaille muutaman vielä päräyttävämmän aikaansaannoksen.

Franco Nero laittaa itsensä täysillä likoon komisario Bellinä – roolissa, johon mies oitis suostui Castellarin salakuljetettua hänelle käsikirjoituksen "toimintaroskaa" väheksyneen agenttinsa ohi. Nauttimastaan arvostuksesta johtuen Castellarin ehdottomana ykkösvalintana ollut Nero lienee Tomas Milianin ohella poliziotteschi-elokuvan monipuolisin näyttelijä ja High Crime on tästä kenties paras näyte: Nero ilmentää Bellin äärimmäisyydestä toiseen heittelehtiviä tunnetiloja lähes liiallisellakin antaumuksella. Leveään tyyliin totuttua suoritus vie kuitenkin mukanaan – häiritsevän överiksi elehtiminen repesi vasta tähden ja ohjaajan seuraavan vuoden yhteistyössä Street Law (Il cittadino si ribella, jossa Neron tulkitsema kapinoiva kansalainen on tosin jo hahmona ärsyttävä.) Huomattavasti auttaa myös se, että Nero on dubannut itse roolinsa, minkä lisäksi koko elokuvan englanninkielinen jälkiäänitys saattaa hyvinkin olla koko genren laadukkain.

Verrattuna toiseen vuoden 1973 eurocrime-trendsetteriin, Sergio Martinon The Violent Professionalsiin (Milano trema: la polizia vuole giustizia), Castellarin onnistuu viemään muutamat sekavat hetket sisältävä käsikirjoitus läpi sellaisella rytinällä, ettei jähmeydestä ole tietoakaan. Kaikista eri rikollisosapuolten juonittelukuvioista selville pääseminen ensimmäisellä katselukerralla on hieman hankalaa, mutta osittain siitä syystä, että se tuntuu myös epäoleelliselta: Bellin vimman ja toimintakohtausten karheantyylikkään vauhdikkuuden intensiivisyydessä on jo aivan tarpeeksi ihmettelemistä.

Kuten usein laajalti kopioitujen pioneeritöiden tapauksessa, High Crime saattaa tuntua kliseiseltä, jos sen näkee vasta useiden myöhempien italialaisten poliisitrillerin jälkeen: monesta elokuvan juonenkäänteestä tuli peruspilareita tyypilliseen poliziotteschi-käsikirjoitukseen. Joka tapauksessa se ammentaa juuri sopivasti Dirty Harrystä (1971) ja eritoten The French Connectionista (1971), lisäten konseptiin rutosti hektisyyttä ja italialaisuutta, sekä tummentaen esikuviensa katu-uskottavaa kovan kytän tarinaa tragediaksi asti.

Elokuva käynnistyy näyttävästi takaa-ajolla ja sitten poliisiauton räjäytyksellä, joka osoittaa että vastassa on armoton ammattilaisliiga: henki lähtee neljän virkavallan edustajan ohessa sivulliselta pikkutytöltä. Jengi on vastuussa massiivisesta huumeiden maahantuonnista ja komisario Belli on jatkuvasti yhden askeleen päässä todellisesta läpimurrosta. Salakuljetusoperaatiota tukevat kuitenkin muutamat kaupungin vaikutusvaltaisimmista suurmiehistä, joten todisteiden vajavuudesta huolestunut ylikomisario Aldo Scavino (mainio James Whitmore) jarruttelee turhautunutta Belliä parhaansa mukaan.

Kotioloissa Belli on yhtä impulsiivinen kuin töissäkin: tyttöystävä Mirella (Delia Boccardo) saa kestää raivokohtauksia ja avioeron jälkeen vanhemmalta toiselle pomputeltava nuori tytär (Stefania G. Castellari) tapaamisten unohteluja. Rikolliset joutuvat varpailleen uusien pelureiden saapuessa tontille ja tilanne kiristyy kaikin puolin kun Bellin intoutuu tekemään työtään monien mielestä turhan tehokkaasti.

Vaikka sankari Belli on kuumapäinen, empimättä rikollisia nyrkillä päin pläsiä mäjäyttävä kyttä, High Crime ei ole yhtä räikeän oikeistolainen kuin esimerkiksi Street Law, Castellarin isän Marino Girolamin ohjaama, Maurizio Merlin uutena "Bellinä" lanseerannut (erinomainen) High Crime ‑kopio Violent Rome (Roma violenta, 1975) tai edes Dirty Harry. Sympatiaa heruu – ei nyt sentään roistoille, mutta Bellin toiminnanjanoa rajoittavalle esimiehelle Scavinolle. Myöskään rikollisten välitöntä listimistä ei esitetä ainoana toimivana ratkaisuna, vaan viimeistään hieno lopetus jättää päähenkilönkin miettimään tekojensa mielekkyyttä ja hintaa. Tästä huolimatta asetelmat on toki rakennettu tavalla, joka kirvoittaa hurraamaan aina kun Belli saa murhamiehiä tähtäimeensä.

Poliziotteschi-lajityypin todellisena lähtölaukauksena High Crime ei ole vähempää kuin pakollista katsottavaa kaikille eurocrimestä kiinnostuneille. Kyseessä kun on ilman tätäkin ansiota tykeimmän kaliiberin toimintaelokuva, jossa erityisesti Castellarin ohjaus ja Franco Neron päärooli tekevät pitkäkestoisen vaikutuksen. Lopullisen kuorrutuksen loihtii De Angelisin veljesten (cd:lläkin ostettavissa oleva) ensiluokkainen soundtrack, josta löytyy sopiva teema jokaiseen High Crimen laajan skaalan tunnelmista.