Tatu Piispanen

Kriminal (1966)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Diabolik! Kriminal! Satanik! Killing! Sadistik! Kaikki jo nimiään myöten ultraviileitä eurooppalaisia superkonnia, joilla on juurensa 60-luvun italialaisissa sarjakuvissa (ital. fumetto). Ennen hieman syvemmin Kriminalista tehtyihin elokuviin perehtymistä lienee sekaannusten välttämiseksi aihetta kerrata pikaisesti nämä rikollisuuden naamioidut ihmelapset, joista jokainen on vieraillut myös valkokankaalla.

Angela ja Luciana Giussanin (siis kahden naisen!) luoma Diabolik, "terrorin kuningas", oli hahmoista ensimmäinen ja suosituin, esiintyen omassa julkaisussaan vuodesta 1962 lähtien. Tikarinheitossa pätevöitynyt, mustaa vuosimallin '61 Jaguar E-Typeä ajava mestarivaras muuntui 1968 ikimuistoisesti Mario Bavan virheettömäksi elokuvaversioksi Mies mustassa Jaguarissa (Diabolik).

Diabolikin menestystä seurasi 1964 Magnusin ja Max Bunkerin Kriminal, alias brittiläiselle supervarkaalle Anthony Loganille, joka keltamustassa luurankopuvussaan suoritti lähinnä Lontoossa vielä Diabolikia häijympiä rötöksiä Scotland Yard kannoillaan. Moraalittomien väkivallantekojen ohella Kriminal-sarjakuvat joutuivat sensuurien kynsiin alan lehdissä ennen näkemättömän seksuaalisuutensa ansiosta, sillä sivuja koristivat lukuisat vähäpukeiset kaunottaret. Diabolikin tapaan Kriminalkin menetti vuosien saatossa särmäänsä latistuen mädästä superpahiksesta ennen muuta salaperäiseksi hyväntekijäksi. Kyseenalaisista antisankareista Kriminal ehti ensin siirtyä selluloidille; palaamme tuonnempana vuosina 1966 ja 1968 valmistuneisiin elokuvasovituksiin Kriminal ja The Mark of Kriminal.

1965 kuudenkymmenenkahden numeron verran ilmestynyt Killing vei Kriminalin vihjailevan eroottisuuden entistä pidemmälle hieman toisenlaisessa formaatissa, nimittäin valokuvia sarjakuvamuotoon koostavassa fotoromazissa (englanniksi photonovel ja italiasta johdettu fumetti; genreä erityisesti suosivissa espanjaa puhuvissa maissa fotonovela). Killing pukeutuu Kriminalin tapaan luurangoksi, mutta asu on mustavalkoinen ja edeltäjänsä tyyliteltyä tulkintaa yksityiskohtaisempi. Killingin mielihuveihin kuuluu paljastavasti pukeutuneiden, muodokkaiden naisten kaltoin kohtelu ja lehdet olivatkin vielä enemmän aikuisille suunnattuja kuin Diabolik ja Kriminal. Killingiä julkaistiin Ranskassa nimellä Satanik ja se on vastikään saanut yhdysvaltalaisen Mort Toddin elvyttämänä ensimmäisen englanninkielisen inkarnaationsa otsikon Sadistik: The Original Diabolikal Super-Kriminal alla. Hahmona Killing on seikkaillut useimmin elokuvissa: ilman alkuperäisten tekijänoikeuksien haltijoiden lupaa kuvattuja turkkilaisia "Kilink"-muunnelmia löytyy yli kymmenen tuotantoa Killing in Istanbulista (Kilink Istanbul'da, 1967) lähtien.

Sitten on vielä Italian oma Satanik-sarjis, jota ei pidä sekoittaa Killingin ranskalaiseen käännökseen. Satanik on Kriminalin isien Magnusin ja Max Bunkerin kauhuvaikutteita reseptiin lisäävä luomus, vuonna 1964 ensiesiintymisensä tehnyt naispuolinen emärikollinen, joka Dr. Jekyll/Mr. Hyde -henkisesti muuttuu tieteellisten litkujen avulla rumasta tutkijattaresta hemaisevaksi mutta mieleltään kieroutuneeksi kaunokaiseksi. Ilkeä sivupersoona kehittää itselleen uuden identiteetin, Satanikin, ja aiheuttaa yleistä tuhoa tihutöitä suorittaessaan, silloin tällöin myös naamioituneena. Piero Vivarellin ohjaama ja Magda Konopkan tähdittämä näytelmäelokuva Satanik (1968) on tässä luetelluista filmatisoinneista todennäköisesti se köyhin tapaus.

Kriminalin ensimmäisen elokuvatulemisen on puolestaan ohjannut myöhemmin genresuuruudeksi noussut Umberto Lenzi, joka ei elokuvan valmistumisen aikoihin vielä kummemmin poikennut muista Italian perusosaavista peplum-, supervakooja-, spagu- ja seikkailufilmien tekijöistä. Lenzin uran kiinnostavin vaihe alkoikin vasta muutama vuosi Kriminalin jälkeen varhais-giallojen Paranoia (Orgasmo, 1969), So Sweet... So Perverse (Così dolce... così perversa, 1969) ja A Quiet Place to Kill (Paranoia, 1970) myötä, mistä hän kehittyi 70-luvun puoleenväliin mennessä väkivaltaisten ja vauhdikkaiden poliziotteschi-rikostrillerien kenties parhaaksi ohjaajaksi. Muiden Lenzin giallo-kautta edeltävien töiden tapaan miehen panosta Kriminalissa voi kuvailla lähinnä asialliseksi.

Sarjakuvapiirroksilla leikittelevästä, Roberto Pregadion ja Romano Mussolinin mainion teemabiisin täydellistämästä alkutekstimontaasista lähtien on selvää, että Kriminal tulee olemaan audiovisuaalisesti erittäin mieluisaa koettavaa. Huolellisuutta ja kohtalaisesti rahaakin on uhrattu herkullisen 60-luvun fumetto/eurospy-ilmeen tavoittamiseksi. Aikakauden italialaista pulp-estetiikkaa ihailevien (eli luonnollisesti jokaisen yhtään mistään mitään ymmärtävän) luulisi nauttivan elokuvasta pinnan tasolla, vaikka Mario Bavan kaikin puolin ylivertaisen Diabolikin tyylistä jäädään useamman mailin päähän.

Laajemmalti nähtyyn ja genren lyömättömäksi huipputyöksi ansaitusti nostettuun Diabolikiin verraten Kriminal pysyy maanläheisempänä muistuttaen lähemmin 60-luvun James Bond -elokuvia, joskin ilman brittiagentin erikoisvälineistöä (ja MGM:n filmien megabudjetteja). Tietysti lähdemateriaalillakin on lusikkansa sopassa Anthony Loganin/Kriminalin varustearsenaalin köyhyydessä, mutta ihmeellisiä aseita, kulkupelejä tai tukikohtia ei siis nähdä melko tylsän huumaava savuke -tempun jäädessä superroiston mielikuvituksekkaimmaksi viritelmäksi.

Sen sijaan Logan pääsee kääntämään parinkin sinänsä hienon auton ja veneen rattia, tosin ihan vaan kruisailumielessä. 007-tyyliin Logan vaihtaa aktiivisesti maisemaa vieraillen Lontoon ohella Roomassa, Madridissa ja Istanbulissa. Toinen onneksi hyvin hoidettu bondmainen aspekti on naiskauneus, jota teoksessa edustavat britti Susan Baker Loganin ex-heilana sekä erityisesti saksalainen Helga Liné (myöhemmin mm. venäläisvakooja Natasha Eugenio Martínin Kauhun pikajunassa, 1973 ja saatananpalvontakultin johtajatar José Ramón Larrazin Black Candlesissa, 1982) tuplaroolissa kaksosina, jotka on palkattu Kriminalin tähtäimeen joutuvan timanttilähetyksen kuriireiksi.

Alkuperäisessä fumettossa Logan älyttiin pääasiallisesti pitää avainkohtauksissa hienoon luurankopukuunsa verhottuna, mikä ei jostain syystä ole elokuvan tekijöiltä onnistunut. Kriminalissa varsinaista Kriminal-actionia nimittäin nähdään onnettoman vähän. Pelkkä yksinkertainen hiippailu naamiopuvussa sähköistää valkokangasta kutkuttavammin kuin mikään sitä ympäröivä materiaali, joten tämän kuvaston rajoittamista vain muutamaan minuuttiin ei voi kuin ihmetellä. Trikoot kun eivät ole edes mikään rahoitusta hotkaiseva erikoistehoste.

Tästä päästäänkin puvun sisälle eli hollantilaiseen näyttelijään Glenn Saxsoniin (syntyjään Roel Bos), jonka valinta on lähes täysi floppi. Puusta veistetty, ruskettunut ja meikattu blondi on olemukseltaan ärsyttävän pikkupoikamainen ja sitä paitsi aivan liian hintelä rooliin, ainakin jos vertailukohtana käyttää sarjakuvia, joissa Kriminalilla oli varsin miehekkäät raamit ja roisit otteet. Mieleen tulee karismasta riisuttu versio nuoresta Roger Mooresta. Saxson vain alleviivaa elokuvasovituksen laimennuksia, kuten Kriminalin sadismin tylsistyttämistä koko perheen katsottavaksi sopivaan muottiin.

Puitteiltaan kiehtova teos on lisäksi tarinankerronnaltaan kehno. Jatkuvilla puolenvaihdoilla ryyditetty timanttiryöstökeplottelu lamaantuu nopeasti keskusteleviksi päiksi seikkailullisen tunnelman jäädessä pahasti paitsioon. Luulisi että sarjakuvista olisi löytynyt tulkittavaksi paljon kutkuttavimpia tilanteita. Juoni on tietysti tällaisessa teoksessa sivuseikka, mutta tapahtumien lähes kliimaksiton epäkiinnostavuus uhkaa pian käydä puuduttavaksi. Kriminalista haluaisi pitää paljon enemmän kuin kykenee, sillä elokuvan kiistattomissa ulkokohtaisissa ansioissa ei ole ihan tarpeeksi kantamaan yli umpikohmelon tarinan ja vaisusti vedetyn pääosan.

Lenzin Kriminal loppuu hieman hätäisenoloisesti sinänsä tyylikkäästi alkutekstijakson tunnelmiin palaavaan cliffhangeriin, joka lupaa tarinalle jatkoa. Tällä kertaa sitä jopa saatiin The Mark of Kriminalin muodossa sarjakuvafilmatisointien yhdenlaisena huippuvuonna 1968, jolloin ensi-iltaan tulivat myös mm. Diabolik, Satanik, Barbarella, Superargo and the Faceless Giants (L'invincibile Superman), espanjalainen Batwoman (La mujer murciélago) sekä kaksi Turkin Mustanaamiosta kertovaa Kizil maske -elokuvaa.

The Mark of Kriminalin puikoissa on Lenzin sijaan edeltäjäänsä tylsemmän uran tehnyt Fernando Cerchio, mutta mistään ei huomaa että ohjaaja olisi vaihtunut. Jatko-osa paljastuu ykköstä hauskemmaksi ja vauhdikkaammaksi, jääden altavastaajaksi ainoastaan ääniraidalla, jossa soundtrack-vastuun on perinyt Manuel Parada. Vaikka itse näin ensimmäisen Kriminalin teksteillä ja toisen ilman, oli jälkimmäinen kielimuurista huolimatta nautittavampi seurattava.

Glenn Saxson jatkaa Anthony Loganin/Kriminalin roolissa mikä ei ole kivaa, sillä vaikka mies on kerännyt selvästi itseluottamusta sitten edelliskerran, hän ei osaa vieläkään yhtään näytellä. Saxsonin arrogantti kukkoilu aiheuttaa yhä mielikuvan siloposkisesta pojanklopista, joka on perusteetta päästetty ihan oikeaan elokuvatuotantoon leikkimään James Bondia.

Sitä vastoin Helga Liné suorittaa uuden hahmon muodossa paluun, josta pystyy iloitsemaan. Naisen tullessa kuvaan hieman ennen puoliväliä ei ole epäilystäkään siitä, kuka tulee varastamaan show'n yrittämisestä huolimatta kovin nynnymäiseltä Saxsonilta. Sirkustaitelijana uraansa aloitellut neito on elementissään tanssijattarena, josta kasvaa Kriminalin viekas kilpailija. Ja osaahan Liné moitteettomasti tuon alan elokuviin kuuluvan, hienovaraisesti silmiä suurentamalla, suuta raottamalla ja kulmakarvoja kohottelemalla tapahtuvan eleen, joka merkitsee kauhistuksen muuttumista kiihottuneisuudeksi testosteronilta löyhkäävän superkonnan ottaessa "yllättäen" komennon.

The Mark of Kriminalin arvokkaiden maalausten perässä maailmaa kiertävä juoni ei periaatteessa ole Kriminalin vastaavaa parempi, mutta käytännössä soljuu eteenpäin huomattavasti sujuvammin. Kriminalin asustettua toimintaa on enemmän, hahmo on kekseliäämpi ja Anthony Logan on alkanut pukeutua siviilissäkin valeasuihin. Sarjakuvahenkeä on integroitu elokuvaan oivaltavasti väliruuduilla, joissa tilanne muuttuu piirretyksi ja pääsemme lukemaan henkilöiden päänsisäisiä ajatuskuplia. Linékin on monipuolisemmin esillä.

Sekä Kriminal että erityisesti The Mark of Kriminal ovat kelvollisia fumetto-mestarikriminaalisovituksia, jotka lähinnä silmä- ja korvakarkkina tulevat tarpeeseen sitten kun Diabolikia ei enää jaksaisi katsoa neljättä kertaa saman viikon aikana. Huono pääosavalinta ja hieman turhan tasapaksua menoa tarjoilevat juonet estävät elokuvia lähtemästä täysillä lentoon, mistä huolimatta on harmi ettei näitä tullut aikoinaan enempää, sillä ainekset maittavalle sarjalle saatiin juuri kasaan kokonaisvaltaisesti tasoa parantavassa jatko-osassa.