Mitä elitistit katsovat?

Nostalgian pönkittämiseksi se myös katsottiin vhs: ltä. Neljästä muusta osallistujasta yksi lähti kesken pois (ja sillä on ihan vakituinen toimistotyö!) ja muut kärsivät kanssani hämmästellen klassikkomaineen pohjaa road movielle, joka polkee paikallaan latteiden kuvien ja epähauskojen hetkien turruttavassa kavalkadissa.

Das weisse Band

Haneke jatkaa Cachén teemoilla, mutta keskittyy entistä enemmän lasten ja aikuisten suhteeseen. Kaiken kaikkiaan hienosti kerrottu kuvaus yhteiskunnasta. Kaikki on epävarmaa ja kukaan ei ole syytön. Yhdistää hienosti Haneken maailmanloppu fiksaationkin. Niin ja kuolemakin on läsnä. Viimeisen päälle nihilistinen elokuva, joka kiusaa katsojaa, mutta tekee sen niin sulavasti, että sen haluaisi nähdä jostain kumman syystä myös uudestaan.

Ilja Rautsi ( 23.8.2009 23:19)

John Hughes ‑päivä:



The Breakfast Club – ** 1/2

Ferris vaihtaa vapaalle – ** 1/2

Vauhdilla Chicagoon – **



Olipa lannistavaa. Ei nyt mitään ylihyviä muistojakaan kyllä ollut, paitsi Planes, Trains and Automobilesia en ollut edes ikinä nähnyt. Olipa harvinaisen epähauska elokuva ja jokseenkin masentavan ilmeisen lässy paria hetkeä lukuun ottamatta. John Candy = not funny. Martinkin ihan väärässä roolissa, olisi vaatinut Bill Murrayn ja hyvän käsikirjoituksen.

Tollo mikä tollo!



Breakfast Club ****

Vauhdilla Chicagoon ****½

Ferriksestä ei voi sanoa varmaa, on se nyt ainakin ***. Broderick on kyllä aika ärsyttävä.

Hymyile sinä kuolet (1972) *½



Harvinaisen typerä giallo.



How the West Was Won (1962) **½



Kristallinkirkas kuva blu-raynä ja kauniita maisemia. Sisältö kumisee tyhjyyttään ja samaan pakettiin on yritetty ahtaa liian paljon materiaalia. Kiinnostavinta olisi ollut seurata koko leffan pelkästään Gregory Peckin ja Debbie Reynoldsin elämää rääsyistä rikkauksiin. Musiikki elokuvassa sen sijaan oli kuolematonta ja ehdoton klassikko "A Home in the Meadow" säväyttää karaistuneintakin korstoa vieden johonkin idylliseen paikkaan lapsuudessa. Soundtrack lienee pakkohankinta jossakin vaiheessa.



Gran Torino (2008) ****½



Mainio yhteiskuntasatiiri ja komedia mieheltä, jolta ehkäpä vähiten tällaista joutsenlaulua odotti.



The Professionals (1966) **



Peruswestern, ei hyvää eikä oikein huonoakaan sanottavaa tästä tekeleestä. Menee ajanvietteenä.



In search of Lovecraft (2008) *



Digikameralla kuvattu halpis, jossa kansikuvalla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa. Luvassa ei siis ole minkäänlaista alastomuutta ja efektitkin näyttävät halvemmilta kuin Evil Deadissa konsanaan. Blair Witch tyylillä kuvattu ja näyttelijät revitty ilmeisesti kaveripiiristä. Mythoksensa olivat tekijät sentään lukeneet ja muutaman huvittuneen hetken sai alkuvaiheessa typerän blondireportterin asenteesta hihhuleihin, jotka moiseen paskaan uskovat. Ja kuten blondille sopii, ei tarvita kuin pari Lovecraftin novellia päätä sekoittamaan, niin johan alkaa varjoja näkymään silmäkulmissa ja kusi valumaan sukkaan. Ajantuhlausta, mutta ei aivan kehno.



Cool Air (1999) **



Lovecraftin novellille uskollinen teos. Valittu varmasti halvan kuvausmahdollisuutensa vuoksi. Hyvät näyttelijät majatalonpitäjäeukkoa lukuunottamatta. Novellin lukeneelle ei tarjoa oikeastaan mitään, varsinkaan kun sekään ei mikään mestariteos ollut. Samalla levyllä oli neljä lyhytelokuvaa Lovecraftin maailmoihin sijoittuen, vältä näitä kuin ruttoa, moista paskaa en kehtaisi pellollenikaan heittää. Sinällään katselisin kyllä mieluummin enemmänkin tällaisia novelliuskollisia filmatisointeja, kuin esim. Yuznan ja Gordonin visioita, joissa taiteellinen vapaus on todellakin ottanut siivet alleen.



Dreams in the Witch-House (2005) ***½



Ja kun nyt Stuart Gordonia ehdin jo haukkumaan, niin kehutaanpa myös vähän. Masters of Horror-sarjan jakso oli oikein viihdyttävää katseltavaa. Vähemmän on useimmiten todellakin enemmän.

Jos sitä tännekin vaikka laittas pitkästä aikaa mitä suht viime aikoina on katsellut, kun on ollut niin hiljaista katselurintamalla muuten – Pokemon, Gary Daniels ja Paris Hilton ‑maratoneja odotellessa. Kummallisen hyviä on tullut katsottua viime aikoina.

Massimo Dallamano: Venus in Furs **½



Nyt ei vakuuttanut. Zoomit päähenkilön pallinaamaan hevosten naidessa keskenään ja tissit olivat hienoutta, samoin visuaaliset kikkailut, jotka auttoivat helposti katsomaan elokuvan loppuun asti, mutta aivan mielettömän puuduttavaahan tämä paikka paikoin valitettavasti oli, oma syynsä tosin saattoi olla katseluajalla, joka oli niin myöhäinen, että olin jo valmiiksi kuukahtamispisteessä.



Walter Hill: The Driver ****½



Mieleen pärähti useammankin kuin kerran Melville tästä filmistä, niin Le Samourai kuin Un Flic. Mielettömän hienot kaahailujaksot ja Isabelle Adjani yhdessä olivat tietämättäni märkä unelmani. Tai no, logiikkakin sen sanoo, että nämä kaksi asiaa yhdessä ovat kuin mannaa taivaasta. Bruce Dern oli ihan vitun psykoottisen näköinen (minusta tulisi samanlainen poliisi, jos sille tielle koskaan lähtisin) ja muistutti joiltain kasvonilmeiltään Oggy ja Torakat ‑piirretyn Jack ‑kissaa ja O'Neal on pääroolissa juuri harmautensa takia mies paikallaan. Tylyä, mutta tyylikästä menoa niin juoni- kuin kuvauspuolellakin ja sai jopa ajattelemaan. Klassikko.



Yasuzo Masumura: Hanzo the Razor: The Snare ****



Meikästä paras Hanzo. Edellisen osan törkeydet ovat jo tuttu juttu, joten niiden näkeminen uusiksi hivelee mieltä, erityisesti, kun ne on vedetty vielä enemmän äärimmäisyyteen asti ja mukana on edellistä osaa reippaampaa huumoria ja valtavasti miespisteitä. Hanzo jatkaa hienosti edellisen elokuvan poliisilinjaa ja ilmoittaa kaiken aggressiivisesti huutamalla. Useimmissa kuvissa, joissa toiset ihmiset puhuvat Hanzolle, Katsun näyttely näyttää siltä, kuin tämä katselisi jonnekin kaukaisuuteen ja ihmettelisi, että mikä tässä ympärillä pörisee ja puhisee, mikä on vain helvetin hienoa. Sisältää myös törkeän tyylikästä kuvausta ja sopivissa määrin reipasta väkivaltaa.



Yoshio Inoue: Hanzo the Razor: Who's Got the Gold? **½



Latistava päätös hienolle elokuvasarjalle. Tuntuu siltä, kuin ohjaaja ei oikein tietäisi mitä Hanzon hahmon kanssa pitää tehdä, joten tämä on laittanut mukaan muutamia viitteitä tämän mieskunnosta kuin vähän häpeillen, mutta muuten tarina on hyvin Hanzolle epätyypillistä vakavanpuoleista kostotarina- ja juonitteluelokuvaa, joka toisin kuin aiemmat osat ei lähde millekään satunnaisille sivuteille – ja tämä ei kyllä ainakaan minua erityisemmin innostanut, koska koko sarjan siihen asti keräämä... öh, charmi... ei pääse ollenkaan oikeuksiinsa. Toisin sanoen, ei ole mitään syytä miksi tämän pitäisi olla juuri Hanzo ‑tarina ja teos uppoaa johonkin vastaavanlaisten samuraikorruptioelokuvien suohon.



Toshiya Fujita: Beat '71 ***



Mielettömät ja usein täysin perustelemattomat tapahtumat pitivät turhan hidastempoisesti alkaneen hippielokuvan hyvässä sykkeessä. Lopun yritys sanoa jotain "sukupolvien välisestä kuilusta ja perinnöstä, jonka annamme lapsillemme" on varmasti vilpitöntä, mutta kovin tahattoman hilpeässä mielessä esitettyä ottaen huomioon, että edellisen tunnin aikana esitetyillä tapahtumilla ei ole mitään järkiperäisiä perusteluita. Sanoma on, mutta kaiken muun kivan tullessa ruutuun, siitä ei ole järin kiinnostunut. Kummallista kyllä Meiko Kaji oli about tylsintä mitä ruudussa oli.



John Frankenheimer: Iceman Cometh *****



Olen kuullut jotain sellaista, että 60-luvun versio olisi parempi, kuin tämä 70-luvulla tehty versiointi nelituntisesta näytelmästä, mutta minulle tämäkin kelpasi enemmän kuin hyvin. Ensimmäistä maailmansotaa ennen samassa kapakassa majaansa pitävät omistajan kustannuksella eläköityneet anarkistit, entiset sotaviholliset, lakimies, musta casinonomistaja, korruptoitunut poliisi ja joukko muita, kaikki parhaat päivänsä nähneinä. Vuosittain heidän riemukseen saapuu kiertävä kauppamies, joka yleensä ostaa koko porukalle kierroksen, mutta tänä vuonna hän tuokin tullessaan tiedon omasta raitistumisestaan. Robert Ryan, ehkä kaikkien aikojen suosikkinäyttelijäni esittää syöpään kuolevaa anarkistia ollessaan oikeasti kuolemassa syöpään. Lee Marvinia, joka sattuu olemaan toinen kautta aikojen suosikkini, on moitittu elokuvan pääosasuorituksesta kauppamatkustajana, mutta tohdin olla eri mieltä. Hyvin epätyypillinen Marvin ‑rooli on kyseessä. Kinon julkaisussa ei ole tekstejä, mutta periaatteessa tämä on hyväkin. Suurin osa elokuvan keskusteluista käydään niin kovassa humalatilassa, että kaikesta ei ole pakko saadakaan selvää, kunhan auttavasti jotenkin tajuaa. Ottaen huomioon, että koko filmi tapahtuu yhdessä tilassa, Frankenheimer ottaa kaiken irti kuvauksesta ja useat kohtaukset venyvät kuin huomaamatta useiden minuuttien pituisiksi ja pitävät näin ollen katsojan mielenkiintoa yllä – ei helppo homma, erityisesti, kun filmillä ei ole edes musiikkiraitaa.



Roger Corman: Kuilu ja heiluri ***½ ja Usherin talon häviö ***



Kaksi nautinnollista Vincent Price ‑elokuvaa, ei mulla näistä sen enempiä sanottavaa ole.



Michael Powell: Peeping Tom ****½



Hyvin tuolloiseen brittiläiseen elämäntapaan nojaava kauhufilmi, tai oikeammin ehkä jännäri – ajoittain sairaalloisen kylmäävä, suurimmaksi osaksi sympaattinen ja jopa viehättävä. Kuiva huumori, tapahtumaympäristöt huomioonottaen rikas kuvaustyyli ja älykäs metatason kommentointi hurmaavat koko keston ajan. Ihan ansaitusti klassikko. Teeman näyttämä versio taisi tosin olla hivenen leikelty (?), koska luin jostain tissikohtauksesta tässä filmissä, mutta en kyllä ainakaan itse ollut huomaavinani mitään boobseja, vaikka kuinka tarkasti tiirailin.



Zoltan Korda: Sahara ****



Bogart huristelee tankilla ympäri aavikkoa ja battlaa engelsmannien, afrikkalaisten ja italialaisten kapinallisten rinnalla symbolisesti natsien armottomuutta vastaan. Tavattoman viihdyttävää korkkaria, joka kumminkin on tehty vielä sodan riehuessa valtoimenaan. Tapahtuma-aikojen yksinkertaisuudesta huolimatta kuvauksesta ja lavastuksesta on saatu ihastuttavan paljon irti ja aavikon tukehduttava hiekka tuntuu melkein kuin puskevan televisioruudusta lävitse. Lopetus on jopa kaunis ironisuudessaan.



Terence Davies: Children ****, Madonna and Child ****½ ja Death and Transfiguration ****



Jos vaikka Suomessakin tehtäisiin tätä tasoa olevia elokuvia filmikouluissa, ei olisi hätiä mitiä. Elokuvanteon opettelu näkyy kuvajäljessä, mutta toisaalta se tuo siihen mukaan myös tuoreutta ja varmuutta. Omakohtaisuus homoseksuaalisuuden ja katolilaisuuden teemoissa vain nostaa kokonaisteoksen rehellisyyttä ja sen uutuusarvoa tuon ajan brittiläisessä mielenmaisemassa. Tähän ohjaajaan on tutustuttava lisää.



Oliver Stone: W **



Heitin joskus läppänä, että Yhdysvaltain lähihistoriallisten aiheiden loppuessa Stonelta, tämä alkaa tehdä elokuvia historiasta, joka ei ole edes vielä täysin tapahtunut ja sen jälkeen kaukaisesta tulevaisuudesta (Aleksanteri osoitti, että kaukainen historia on ohjaajalla aika onnettomasti hallussa). Nyt alan olla oikeasti sitä mieltä. Aihe itsessään ja sen tarjoamat selitykset ovat uuvuttavan yksioikoisia. Jeah, kaikki johtuu vain siitä, että pappa-Bush ei ole rakastanut poikaansa tarpeeksi, jeaaah, juuri tästähän se kaikki johtuu. Lopun aivan mielettömän vammainen symboliikka ei yhtään auta asiaa. Filmi vielä loppuu aivan kesken, koska mielikuva on siinä, että historia ei ole saanut Stonea kiinni: Stone on tehnyt teoksen liian nopeasti eikä ole antanut kuvatuille tapahtumille rauhassa aikaa edes loppua.



Elokuvan mukaan Tähtien sodan Keisarilla on broidi ja tämän nimi on Dick Cheney. En myöskään pidä siitä, että edelleen eläviä tunnettuja ihmisiä esitetään elokuvissa tekemässä asioita, joita nämä olivat vielä tekemässä elokuvan julkistushetkellä. Se tuntuu karikatyyrimaiselta tai metakommentilta, vaikkei se olisi edes sellaiseksi tarkoitettu. En ole ihan varma onko tämän edes tarkoitus olla komedia. Siltä se tuntui, vaikka hauskaa ei ollut, oikeastaan ei edes hymyillyttänyt, eikä se johdu siitä, että tämä olisi mitenkään fiksu tai vakavia asioita käsittelevä teos. Seuraavaksi Stone on tekemässä Wall Street kakkosta, lyödäänkö vaikka vetoa, että se kommentoi jotenkin tämänhetkistä kansainvälistä lamaa? Lyödäänkö? Odotan vain sitä hetkeä, kun Oliver ja kumppanit alkavat käyttää ennustajaeukon palveluksia. Ja miksi kaikissa tällaisissa suurmieskuvauksissa päähenkilöllä pitää olla tahdoton ja rakastava vaimo, joka tukee vaikka mikä olisi eikä avioliitossa näytä olevan hetkeäkään pieniäkään ristiriitoja? Että vältettäisiin ne ilmiselvimmät oikeusjutut?



Jani Volanen: Ihmebantu ***½



Tästä oonkin jo höpissyt.



David Fincher: Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ***



Öäääh. Seuraava saattaa spoilata joidenkin makuun liikaa. Kauniisti toteutettu teknisesti (vaikkakin cgi joissain kohtauksissa pistää edelleen inhottavasti silmään) ja kaksi mielestäni nykyhetken hienoimpiin kuuluvaa naisnäyttelijätärtä samassa filmissä on luksusta. Brad Pitt on aivan pihalla, eikä mies saa mielestäni taitojensa puolesta tyydyttävää haastetta. En ymmärrä mikä siinä on, että päähenkilöistä pitää tehdä jotain tyhjiä tauluja, joihin jokainen saa sitten kirjoittaa omat mietteensä (ainakaan kun mistään Melvillestä tai muusta eksistenssipohdiskelusta ei ole kyse)? Ei se auta ainakaan minua yhtään samastumaan tai ymmärtämään hahmoa. Jos henkilöillä olisi enemmän persoonallisia piirteitä, jotka jäisivät mieleen, näitä kohtelisi enemmän oikeina ihmisinä – ei sillä ole väliä ovatko ne piirteet juuri sellaisia, joita minulla katsojana on tai on ollut. Kaiken lisäksi, miksi sekä tämän että Forrest Gumpin kirjoittaneen veijarin mielestä on hyvä idea ottaa pohjaksi jotain äärimmäisen satiirisia ja julmiakin kirjoja ja novelleja ja sen jälkeen hakata niistä kaikki satiirinen pois ja tehdä niistä melodraamoja?



Stanley Donen: Staircase **½



Rex Harrison ja Richard Burton yhdessä asuvina kampaajahomoina. Campia (tietenkin!) mutta silti ihan toimivaa ja minusta inhimillistä. Kaikki vinkuvat aina tämänkin leffan kohdalla gay-kliseistä, mutta minusta tämä elokuva jopa väistää kliseet ottamalla ne käyttöön, mutta silaamalla niiden päälle uutta vakavuutta. Näyttelijöiden ja muutaman mukavan idean tähden noin paljon tähtiä.



Tommy Wirkola: Dead Snow ***



Alussa tylsää paskaa ja jo niin vanhentuneita haha-mieti-jos-tämä-olisikin-kauhuleffa ‑läppiä, etten halua laittaa niitä edes postpostmodernismin piikkiin. Leffaan tulee paljon enemmän energiaa, kun vanha ukko tulee pelottelemaan nuoria, jonka jälkeen filkka vain lähtee kiihtyvään tahtiin, joka tyydytti ainakin meikäläisen viihtymisen hyvin simppeliydellään. Yllättävän toimivan näköistä cgi-verta, erityisesti kun sitä perinteisempääkään hurmetta ei ole säästelty ja maisemat ovat kauniita. Huumori sai jopa hymähtelemään tyytyväisenä.



John Milius: Conan – barbaari **



Uusintakatselu, kun kaverit vinkuivat, että aiempi arvosanani (*½) on ihan päin helvettiä. On tämä hieman parempi filmi, mutta silti huono. Jonkun Deathstalkerin ja The Barbariansin rinnalla tämä on sellaista tissiposkimenoa ettei paremmasta väliä. Conan palleilee ympäri maita ja mantuja, mitään mielenkiintoista ei tapahdu ja kaikki tapahtuu äääärimmäisen hitaaaasti, koska se on kai "eeppistä" – kauaksi jää alkuperäisten Conan-tarinoiden eeppisyydestä. Liian suurella budjetilla tehty jotain, jonka pitäisi olla jo valmiiksi puhtaasti roskaa. Lopputuloksena on suuren luokan "action", jossa ainoa barbaarinen asia on se, että päähenkilöllä on ilmeisesti jostain syystä sukunimenä Barbaari. Barbaari, Conan. Itseasiassa lyön vaikka vetoa, että Conania hävetti niin paljon, että tätä kutsuttiin barbaariksi, koska barbaarit ovat miehiä ja Conan nössykkä, että seuraavaa elokuvaa varten tämän oli pakko ottaa lisänimekseen joku vähemmän miehekkäämpi, kuten Hävittäjä. 50 minuuttia liikaa pituutta. Arskan näyttely ei ole edes hauskalla tavalla huonoa. Rick Hillille sen antaa anteeksi, koska Hillin palkka on takuulla ollut pienempi. Itseasiassa Hillin elokuvien budjetti on mahdollisesti ollut pienempi, kuin Arnoldin tästä filkasta nostama palkka. Ei niin huono, kuin muistin, mutta silti helvetin tympäisevä kokemus.



Igor Maslennikov: Baskervillen koira ***



Perushyvää Sherlock Holmesia, jossa on tasan ne samat plussat ja samat miinukset, kuin aiemmissakin Maslennikovin Sherlockeissa. Ainahan näitä katsoo mielellään. Aina kun keskustelen neukkufilmeistä erään venäläisen ystäväni ja samalla entisen tyttöystäväni kanssa, tämä korostaa kuinka Venäjällä suurimpia klassikoita elokuvien suhteen ovat juurikin tv-elokuvat, kuten vaikka nämä Sherlockit. Se kovasti hämmästyttää, vaikka näistä pidänkin.



Edit. muutamia virheitä poies

Lamourhaaja ( 26.8.2009 16:35)

Seuraavaksi Stone on tekemässä Wall Street kakkosta, lyödäänkö vaikka vetoa, että se kommentoi jotenkin tämänhetkistä kansainvälistä lamaa? Lyödäänkö?

No mistäs sen pitäisi herra Näsäviisaan mielestä kertoa? Kuvasihan ensimmäinenkin WS oman aikansa taloushuumaa ajankohtaisesti, joten miksei tämäkin – jos tämä epämääräinen huuhaa-huhu oikeasti toteutuu.

Vai että herra Näsäviisas... tuonkaltaista nimittelykuninkuutta en olekaan aikoihin kokenut. No, sanotaan nyt sitten näin, että luottamukseni Stonen tapaan sanoa sillä filmillä jotain erinomaisen erikoista nykyhetkestä ei ole ollut ihan vahvimmillaan

WTC ‑hirvityksen ja ton W:n jälkeen. Pikemminkin mies on tuntunut olevan viimeisten elokuviensa ajan aivan vitun ulalla siitä mitä tämä on niillä halunnut kertoa ja lasketaan tähän mukaan vielä tuo Aleksanterikin. Joten kutsu sitä vaikka ennakkoluulokseni, mutta jos siitä mahdollisesti toteutuvasta filmistä tulee sen enempiä, kuin kasa tuhkaa, niin se ylittää odotukseni – mikä on ihan hyvä juttu. Mielestäni joskus 80- ja 90-lukujen vaihteessa ukko ohjasi hyvinkin mielenkiintoisia ja tärkeitäkin elokuvia.

Olisipa kyllä harvinaisen vammaista jos Wall Street 2 ei käsittelisi millään tavalla tämän hetken taantumaa. Se on sitten eriasia miten siinä onnistutaan.

ps. Alexander *****

KCrimso ( 26.8.2009 17:26)

Olisipa kyllä harvinaisen vammaista jos Wall Street 2 ei käsittelisi millään tavalla tämän hetken taantumaa. Se on sitten eriasia miten siinä onnistutaan.



ps. Alexander *****

Ps. Alexander **... mutta tän sä jo tiesitkin.



Näsäviisaan tittelin voisin kyllä antaa aivan hyvin Disco Studdillekin.

Kyllä Wall Street 2:sen pitäisi käsitellä Suomen pulavuosia ja pääosaan Mikko Nousiainen, jahka Mannerheim-kiireiltään ehtii.

Lamourhaaja ( 26.8.2009 16:35)

(Aleksanteri osoitti, että kaukainen historia on ohjaajalla aika onnettomasti hallussa

En kyllä kokenut että Stonella olisi jotenkin historia hakusessa. Päinvastoin koen, että historia on hyvinkin hallussa Aleksanterin kohdalla, jopa niin hyvin, että hän uskalsi tuoda oman tulkinnan, josta paistaa kyllä selkeästi Stonen ihailu Aleksanteri suurta kohtaan. En minäkään allekirjoita Stonen visiota, mutta historiallisen hahmon despotismin ja idealismin välissä poukkoilusta pystyy kyllä tekemään tuonkinkaltaisen tulkinnan.

Lamourhaaja ( 26.8.2009 16:35)

John Milius: Conan – barbaari **



Uusintakatselu, kun kaverit vinkuivat, että aiempi arvosanani (*½) on ihan päin helvettiä. On tämä hieman parempi filmi, mutta silti huono. Jonkun Deathstalkerin ja The Barbariansin rinnalla tämä on sellaista tissiposkimenoa ettei paremmasta väliä. Conan palleilee ympäri maita ja mantuja, mitään mielenkiintoista ei tapahdu ja kaikki tapahtuu äääärimmäisen hitaaaasti, koska se on kai "eeppistä" – kauaksi jää alkuperäisten Conan-tarinoiden eeppisyydestä. Liian suurella budjetilla tehty jotain, jonka pitäisi olla jo valmiiksi puhtaasti roskaa. Lopputuloksena on suuren luokan "action", jossa ainoa barbaarinen asia on se, että päähenkilöllä on ilmeisesti jostain syystä sukunimenä Barbaari. Barbaari, Conan. Itseasiassa lyön vaikka vetoa, että Conania hävetti niin paljon, että tätä kutsuttiin barbaariksi, koska barbaarit ovat miehiä ja Conan nössykkä, että seuraavaa elokuvaa varten tämän oli pakko ottaa lisänimekseen joku vähemmän miehekkäämpi, kuten Hävittäjä. 50 minuuttia liikaa pituutta.

Jos olet lukenut Howardin Conaneita, niin kyllähän hahmo on samalla yhtäaikaa sekä barbaarin että jonkinlaisen valistuneen itsevaltiaan hybridi (näissä tarinoissa, joissa hän johtaa jotakuta). Eikä Conan tarinat kovinkaan eeppisiä olleet ‑tai riippuu hieman siitä mitä sillä tarkoitat. Kuitenkin tuo barbaari-sanan väärinkäytön kritisointi menee kyllä hukkaan. Olisiko elokuva parempi, jos sen nimi ei olisi Conan Barbaari? En kyllä itse koe, että elokuvan pitäisi noudattaa orjallisesti Howardin tarinoita, onhan hahmo kuitenkin kaikessa fasistisuudessaan samaa maata. Juonenkin 'haastellisuus' kaikessa yksinkertaisuudessaan sopii hyvin pulp-tarinoiden 'standardiin'.

Ja miten kaikki mukamas tapahtuu hitaasti? Onhan elokuvassa pitkiä puheettomia jaksoja, joita kuitenkin rytmittää ehkä maailman paras soundtrack. Jos näissä jaksoissa ei pysty antautua musiikin vietäväksi, niin ei missään. Samalla tavoinhan sitä nautitaan Leonen 'eeppisistä' westerneistäkin.

^ Barbaarisanan "kritiikki" oli kyllä lähinnä vitsi. Se syntyi siitä ärsytyksestä, joka tuli, kun elokuvassa ei tuntunut tapahtuvan oikeastaan mitään, enkä osannut suhtautua hommaan minään fiilistelynäkään, juurikin siksi, etten kokenut teoksen olevan kauhean kiinnostava. Pitkät sanattomat jaksot tuntuivat enemmän vieraannuttavilta ja ne eivät temmanneet mukaan elokuvan maailmaan. Joudun kyl myöntämään moukkamaisuuteni siinä mielessä, että vaikka pidin ihan soundtrackista ja se on yleisesti rakastettu, niin ei se vaan potkinut sillä lailla kulkusille, kuin oletin.

Ja kirjoista sen verran, että kirjoissa on sitten taas se, että itse sain joitain vuosia sitten Conania lukiessani jotain ihan eri viboja, kuin elokuva tuntui antavan. En tiedä, elokuva-Conan tuntui jotenkin liian... kiltiltä? Enkä sano, että pitäisi noudattaa orjallisesti. Terä vain puuttui yleensäkin, enkä saanut fasisti-Conania Arskasta oikein mitenkään.



Ja Stonen visiosta: En kiistä, etteikö tämän mielipide olisi tullut selväksi, pikemminkin päinvastoin. Aleksanteri oli mulle niin läpikolutun puhkiselitetty elokuva, jossa katsojalle tarjottiin kaikki niin hopealautasella ja kliinisesti selitettynä, että se visio oli vähän turhankin "vahva" tai sanotaan sit että päällekäyvä. Sit voi toisaalta miettiä, että voiko noin kauas historiaan tehtyä elokuvaa tehdä muuten kuin sillä tavalla. Silti ei toiminut itselleni ollenkaan.

Viimeisen kuukauden saldo on säälittävän näköinen ja muutenkin suurin osa näistä on uusintakatseluja (pirxaa, babelia, shadowsia ja mockingbirdiä lukuunottamatta):

250. Paul Verhoeven: Starship Troopers (dvd) *****

251. Oliver Stone: JFK (dvd) ****½

252. Marek Piestrak: Test pilota Pirxa (35mm) ***

253. Alejandro Gonzalez Iñarritu: Babel (dvd) ***

254. Nicholaus Goossen: Grandma's Boy (dvd) ***½

255. Oliver Stone: Wall Street (dvd) ****

256. John Cassavetes: Shadows (35mm) ****

257. Greg Mottola: Superbad (dvd) ***½

258. Robert Mulligan: To Kill A Mockingbird (dvd) ****½

259. John McTiernan: Predator (dvd) ****½

260. Kevin Reynolds: Fandango (dvd) ****





Espoo Cinéssä nähtyjä leffoja ei jaksa vielä listailla. Seinfeld ja 30 Rock ovat pääasiassa pyörineet katselussa viime aikoina ja varsinkin jälkimmäisen sarjan vitunmoinen kovuus on tullut tajuttua vasta nyt.

150.

Food of the Gods ***+

Ah, wanhat kunnon jättiläiseläimet. Osa efekteistä on yllättävän hyviä, osa taas.. not so much. Paras kohtaus on tietenkin vajassa olevien kolmimetristen kanojen löytyminen. "Where the hell did you get those goddamn chickens?!"



151. Stray Cat Rock: Sex Hunter ****-

Harmiton anarkistinen hauskanpito menee jo ilkeäksi tässä parhaassa Stray Cat Rockissa.



152. Stray Cat Rock: Machine Animal ***½

Upean näköistä menoa, etenkin tyttöjen mopojengi ajamassa ravintolan läpi ja pyörätuolimuijan kämppä ja konsepti.



153. Hardware ******

Loppupuolella vähän liikaa epäuskottavan oloista lähitaistelua robottia vastaan, siinä vaiheessa kun kaikki juonielementit on jo käytetty, muutenhan ihan kaikki tässä leffassa on enemmän kuin täydellistä. Blu-ray julkaisu on täyttä laatua, vaikka sodan jälkeisestä Afganistanista "kertovan" Voice of the Moon ‑dokkarin olisi voinut hyvin jättää pois, nyt kompletistit tuhlaavat aikaansa suotta siihenkin.



154. Commando (1988) ***

Siis tämä Babbar Subhashin Commando. Ei nyt oikein räjäyttänyt pottia kuten saman ohjaajan tanssileffat. Selkeät huippukohdat puuttuivatm vaikka mukana olikin pätevä ninja ja sympaattinen pienoismalleilla toteutettu alppijääkäri-vaihe. Monissa monissa nerokkaissa intia-actioneissa porukkaa potkinut Mithun Chakraborty on turhan vaisu commandoksi, mutta roistona Indy & Temple of Doomista ja mm. Dance Dancesta tuttu Amrish Puri toimii aina.



155. G.I.Joe The Movie ****+

Tähditys on sitten skidinä tv:n G.I.Joe animaatiota seuranneen nostalgia bonuksella. Silti tää kyllä vaikutti edelleen hyvältä, Stephen Sommersin live-versiota paremmalta for sure. välillä oudon evil meininki: "the last thing you'll hear is the cracking of your vertebrae, one by one", välillä piti nauraa ja kelailla – "cobralalalalalalala!". Don Johnson ja Sgt. Slaughter, YO JOE!



156. Postal *½

Sinne meni Böll-neitsyys, verta ei vuotanut mutta kipeää teki X_x



157. Hell Camp ***+

Yllättävän kiinnostava "what the fuck is going on" ‑juoni. Alun "tv-mäisyys" shokista ylipääsyn jälkeen havaitsin ilokseni, että Richard Roundtree ja Tom Skerrit näyttelevät varsin taitavasti. Ei tämä kyllä ihmismetsästysleffa missään nimessä ole.



158. Stray Cat Rock: Beat '71 ***-

Konservatiivihallituksen pahin painajainen... hippies with dynamite! Lopussa oli kyllä tyyliä, mutta muuten kerronta ei oikein onnistunut tempaisemaan mukaansa. Eejanaika eejanaika!



159. Vinyan ****+

Von Trierin Antichrist = Vinyan 2. Ohjaaja Fabrice du Welzin aiemmasta featuresta, Calvairesta, näki jo suoraan että tähän jäbään voi luottaa, ja toden totta, nyt möngittiin vielä paljon arvaamattomammilla ja painostavammilla mielen rajavyöhykkeillä. Visuaalinen ilme oli mahtava, äänimaailma vielä mahtavampi. Thaimaa ja Burma oli saatu kuvattua ennätyksellisen vainoharhaisella tavalla oudoksi ja pelottavaksi. Emmanuelle Béart vetää käytännössä saman roolin kuin Charlotte Gainsbourg Antichristissa. Muijat jopa näyttävät aivan samalta. Trierin leffa vetää kuitenkin täydellisyydessään pidemmän korren. Vinyanin alkupuolella juonenkuljetuksen "bruteforcetus" ja loppupuolella lasten roolisuoritukset keikkuvat liian lähellä uskottavuuden rajaa. Mahtavaa, että jotkut vielä osaavat tuoda todellista kauhua valkokankaalle näinä surkeina aikoina. Niin, ja tässäkin on tavallaan Calvairen tanssikohtausta vastaava WTF-kohtaus, courtesy of iki-ihana Julie Dreyfus!



160. Ninja Bugei-cho **-

Nagisa Oshiman epäonnistunut kokeilu siirtää Sanpei Shiraton klassikkomanga suoraan "animaatioksi" kuvaamalla kameralla vain alkuteoksen ruutuja. Sanomattakin selvää, että ei toimi. Sarjakuvaa lukiessa edettäisiin omaa vauhtia, eikä kuva vaihtuilisi yllättäen toiseksi hukaten kontekstinsa, kuten tässä. Monista itsenäisistä kokonaisuuksista koostuva tarina itsessäänkin on epäsovelias yksittäisen elokuvan juoneksi, ja nyt katsojaa hämäsi länsi-version puolisen tuntia lyhennyksen lisäksi japaninkielinen dialogi ja välitekstit, joita ei ollut käännetty. Englanninkielinen kertoja oli välillä pitkään hiljaa ja tuntui puhuvan vääriin aikoihin, kun katsojan olisi pitänyt keskittyä kuviin. Loppupuolen maanläheisemmät tarinat ovat kyllä mielenkiintoisia ja toimivat onneksi sekavaa alkua paremmin.



161. Brüno ****½

Häviää kyllä selvästi Boratille, koska tähän on livahtanut mukaan useita skenaarioita joista ei vaan saada oikein mitään irti yrityksestä huolimatta (etenkin lähi-itä jakso). Ihan ymmärrettävää. Toki aikakautemme ehdottomia kärkikomedioita tämäkin.



162. Fireball ***+

"The champs have only three men just like us?"

-"They know we have only three left, so they'll play with three men too."

-"It's not sportsmanship, it's just that they're psychopaths. They don't give a rat's ass about winning. They just want to turn this into a bloodbath."



Thai-nyrkkeilyn ja koriksen yhdistävä Fireball on ehdottomasti parempi korismättö kuin totaalilussu Kung-fu Dunk. Ikävä kyllä se tärkein kusee, eli sinänsä lupaavat ja hyvin pedatut toimintakohtaukset pilaa miltei täysin se vanha tuttu salamaleikkaus; mistään ei meinaa saada selvää. Huvittavasti leffan draamapuoli on varsin onnistunut, ja koko homma vedetään läpi täysin vakavalla naamalla, vaikka korismatseissa absurdisti joukkueet karkaavat heti brutalisoimaan toisiaan unohtaen pallon minne ikinä. Korikin revitään irti ja käytetään aseena. Sormia katkotaan, kurkkuja viilletään, päähän potkitaan tupla-gainerilla yms. Uskomattoman blatanttia väkivallan ihannointia alleviivaa erityisesti loppukohtaus:

"I don't think a basketball is enough. I think we need guns. I swear on my mother's grave... that I'll slaughter them all. Not just to pay them back

for what they did to Tai. But they have to pay for making me a vegetable for a year."

310. Costo:

Encrypt (digiboksi) *

Mahdollisimman tympeä postapocalypseily, jossa sankari joutuu pelastusoperaation sijasta taidevarkaisiin. Alkukuvat raunioituneesta New Yorkista muistuttavat epäilyttävän paljon 2019:n vastaavia ja katunäkymien esikuvana on selvästi toiminut Escape from New York, ja itse keikkaosuus on kuin zombitonta Resident Eviliä.



311. Irvin: Robin Hood (digiboksi) ***

Parempi kuin Costnerin vastaava.



312. Kotcheff: The Apprenticeship of Duddy Kravitz (dvd) ***

Poukkoilevasti liikeideasta toiseen etenevä mutta täysin katsottava koppavan opportunistin kasvutarina.



313. Tsui: Peking Opera Blues (dvd) *****



314. Kim: 3-Iron (digiboksi) ****

Säästeliään tehokasta ilmaisua ja ovela tarina.



315. Stiller: Reality Bites (digiboksi) **½

Tämä oli hitusen parempi noin 15 vuotta sitten.



316. Jacquet: La marche de l'empereur (digiboksi) ***

Vekkuleita tipuja ja hienoa kuvausta, mutta pingviinit kertovat ‑ääniraita ei ollut kaikkein toimivin keksintö.



317. Tarkas: Hän varasti elämän (digiboksi) ****

Yli 25 vuotta siinä meni että tämän pääsi näkemään uudestaan, mutta hyvää kannatti odottaa. Kotimaisen noirin kärkipäätä ja Risto Mäkelä on aivan huikea elämänsä roolissa.