Mitä elitistit katsovat?

sorsimus ( 3.12.2006 01:37)

Castellari: The Marseilles Connection (La Polizia incrimina la legge assolve) (DVD), Tiukka krimi. Castellari ei juuri rauhallista hetkeä tarjoile ja silloinkin kuvassa skitsoaa Franco Neron harvinaisen äkkipikaiseksi tulkitsema Komisario Bellie. Onkos tästä hyvälaatuista devaria olemassa? ****

Ei taida olla. Blue Underground osti leffan oikeudet mutta julkaisu on sittemmin peruttu. Tiedä sitten, missä ne US-oikeudet nykyään ovat. Tanskasta ja Ruotsista ainakin löytyy letterboxatut kasetit, olisiko FIxikin?

Marcellini: Gangster’s Law (La Legge dei gangsters) (DVD), Ajoittain hyvinkin tiukka krimi, mutta sortuu yleiseen rakenteen heikkouteen ja kuvalliseen köyhyyteen. Tosin katsomani versio oli VHS:ltä masteroitu kappale, jonka alkuteksteissä luki "chnicolor- Cinemasc". Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta kaikesta paistaa läpi puolivillaisuus. Paranee loppua kohden. Varaan oikeuden muuttaa pisteytystä kun tästä tulee remasteroitu kiekko oikealla kuvasuhteella. Ellei jo ole? **1/2

Veikkaan ettei ole eikä tule. Ei mikään genren hyvin tunnettu merkkiteos tai must-see, vaikka onkin Kinski. Pienikoppainen Kreikka-nauha otaisi olla kauniisti letterboxattu? Jotenkin sellainen muistikuva on jäänyt mutta voi olla että sekoitan johonkin toiseen, joten kasetin nykyinen omistaja voi tarkistaa?

Antti Tohka ( 4.12.2006 11:39)

Koko vitun Zissou perustui vain joukkoon "nokkelia" kohtauksia, jotka aiheuttivat keinotekoisuudellaan mieletöntä myötähäpeää.

Kyllä se juuri näin on.





...







Happy Feet *

Harvoin näkee mitään näin ärsyttävää.

Viikko:

Imamura: Fukushû suruwa wareniari / Yön kasvot (35mm) ***1/2



Vadim: La Jeune fille assassinée / Charlotte (35mm) *****

Miami Vice 2006 DVD:

Noniin, toimi nyt vielä paremmin kuin elokuvissa, kuten ounastelinkin. Katsoi läpi hievahtamatta, kelloa

kuikuilematta toisin kuin Casino Royalessa kävi pariin otteeseen. Tapahtumat on rytmitetty hyvin eli

asiat soljuu tuottamatta epämukavaa odotuksen tunnetta. Värit ovat mahtavia. Miami ukkosineen

näyttäytyy edukseen suurkaupunkina. Kuuntelin AKG K.301 ‑kuulokkeilla joten kaikki äänet, pienetkin

tulevat esille hienosti.

Uusi Bondikin tuntuu nyt pökkelömmältä Mannin tyylittelyn jälkeen.

Mogwain kappaleet toimivat hienosti kuten ne pari lattarikipalettakin.



Tämä kyllä menee hankintalistalle!



Edit:

Ok, jotkut dialogeista on tönkköjä ja Castilloa olisi varmasti löytynyt esittämään joku persoonallisempi,

tehokkaamman oloinen mies. Ei tätä silti missään tapauksessa voi sanoa välityöksi Collateralin jälkeen.

Teatterissa:

Weir: The Cars That Ate Paris ***½

Parani toisella katselulla. Lähtökohta ja tarinan kehittelyvaihe toimivat aika hyvin, mutta loppuratkaisu mättää.



Gören: Yol ****

Vankiloma on saajilleen toiveiden täyttymys, mutta vierailu kotiseudulla on itse kullakin kaukana unelmamatkasta. Komeaa kuvausta ja vahvaa kerrontaa.



Kylässä:

Ewing & Grady: Jesus Camp ****

Hiljaiseksi vetää.



Parks: Shaft's Big Score! ***½

Yhä kelpo jatko, vaikkei vedäkään vertoja ensimmäiselle osalle.



Kotona:

Jewison: Jesus Christ Superstar **

Jo ideana täysin älytön eikä toteutus disko-Juudaksineen ole yhtään täysjärkisempi, mutta kaikesta huolimatta kokonaisuutena tylsä.



Noé: Irréversible ****½

Uusintakatselu tämäkin, ei havaittavaa heikkenemistä.

Dietrich:

Ein Armee Gretchen

Tylsä pehmopornoilu. *1/2



Band: Zoltan the Hand of Dracula

Kaikki kalkkuna-ainekset sinänsä kasassa, mutta loppujen lopuksi hurtta on vain symppis ja muu meno liian tasapaksua, että tämä olisi muuta kuin yksi vinksahtanut nature strikes back ‑kauhu. Reggie Nalder on kyllä kipeän näköinen kaveri. *1/2



Canevari: L'ultilma orgia del III Reich

Jostain syystä tullut katsottua näitä natseiluja aika paljon. Tämä niistä sairain. Tylyä keskitysleiriexploitaatiota yhdistettynä alistusdraamaan ja kaikki vielä kunnianhimoisemmin kuin vain kameran eteen sijoittaen. Överiksihän tämä menee, että oikeasti yököttäisi tms, mutta kyllä olonsa aika sairaaksi tuntee tällaista katsoessa. **1/2



Craven: Scream, Scream 2 & Scream 3

Kolmosen ensi-illan jälkeen näitä ei ole tullut katsottua. Kauhuelokuvaläppä on vanhentunut aika tehokkaasti, nykyään pitäisi olla jo hienovaraisempi ja Freddyjen yms sijaan viittailla muihin genreihin. Muuten hyvin tehty slasher tuo ykkönen, kakkosen tahallinen överiys vie tehot ja se dialogi on yhä päälleliimattua, kolmonen nyt tuntui paskalta jo silloin. Eipä ole ikinä tullut tajuttua, että ykkösen kameramies on Deadwoodissa Swearengenin apuri ja Bullockia esittävä kakkosessa isossa roolissa, vaikka molemmat ovat Deadwoodissa vaikuttaneet aina tutuilta (ja onhan etenkin Olyphant ollut muuallakin). ***1/2, *** & **

Oh, shit!

k-mikko ( 5.12.2006 08:37)

Dietrich: Ein Armee Gretchen

Tylsä pehmopornoilu. *1/2

Dietrichin mestarillinen Eine Armee Gretchen on yksi harvoista tuon ajan seksploitaatioista, joissa on oikeasti NÄKEMYSTÄ! Ilman muuta vähintään ***½ ja taitaisi olla **** enemmän kohdallaan.

k-mikko ( 5.12.2006 08:37)

Canevari: L'ultilma orgia del III Reich

Jostain syystä tullut katsottua näitä natseiluja aika paljon. Tämä niistä sairain. Tylyä keskitysleiriexploitaatiota yhdistettynä alistusdraamaan ja kaikki vielä kunnianhimoisemmin kuin vain kameran eteen sijoittaen. Överiksihän tämä menee, että oikeasti yököttäisi tms, mutta kyllä olonsa aika sairaaksi tuntee tällaista katsoessa. **1/2

Tämä on vielä parempi ja arvioitavissa ihan aidoilla taide-elokuvan kriteereillä. Kivinen on sen sydän, jolla ei ole tippa linssissä lopussa! ****½





edit: tai, no, ainakin tippa jossakin.

k-mikko ( 5.12.2006 10:37)

Canevari: L'ultilma orgia del III Reich

Jostain syystä tullut katsottua näitä natseiluja aika paljon. Tämä niistä sairain. Tylyä keskitysleiriexploitaatiota yhdistettynä alistusdraamaan ja kaikki vielä kunnianhimoisemmin kuin vain kameran eteen sijoittaen. Överiksihän tämä menee, että oikeasti yököttäisi tms, mutta kyllä olonsa aika sairaaksi tuntee tällaista katsoessa. **1/2

Erikoista. Koin tämän juuri päin vastoin. Mun mielestä joku Lager SSadis Kastrat Kommandantur (SS Experiment Camp), tai KZ9 – Lager di Sterminio (S.S. Extermination Love Camp) ja miksei eka Ilsakin on vastenmielisiä natsieksploitaatioita, kun taas Canevarin elokuva välttää mässäilemistä ja tarina sekä muu tunnelmointi saa tilaa kerronnassa. Esimerkiksi juuri Mattein ja Garronen elokuvat jättävät karvaan eksploitaation maun, eli tarina ei tavoita oikein mitään, sen sijaan nähdään muutama mahdollisimman yököttävä silpominen tjms. tylsän puolitoistatuntisen oikeuttajana. Musta tää elementti puuttuu kokonaan Canevarin kerronnasta. Suurimmat julmuudet tulevat dialogin kautta, joka on hyvin kuvailevaa ja elokuvan vinksahtanut romanssi kerrotaan maltillisesti. Alun taiteellisten eksploitaatioelementtien jälkeen ei nähdä ylilyöntejä, vaan juttu keskittyy Stargerin ja Lisen väliseen myös visuaalisesti tyylikkääseen kamppailuun.

Vuodepotilaana, television armoilla:

Scorsese: Goodfellas ****

– Paranee vain ajan myötä.

Wright: Shaun of the Dead ***½

Schrader: Cat People ***½

– Edelleen yksi 80-luvun suosikeista. Komea kokonaisuus. Hajoaa motiivien osalta keskivaiheilla Kinskin kokeman vision jälkeen.

Krueger: Manny & Lo ***½

Hess: Napoleon Dynamite ***½

Parker: The Californians ***

Anthony: Tomorrow ***

– Olisi voinut tiivistää.

Pollack: The Interpreter ***

Miller: Mad Max Beyond Thunderdome ***

Cosmatos: Rambo: First Blood Part II **½

– Rambo kerran viikossa pitää mielen reaganilaisena. Harmi, ettei Rocky IV:ää näe yhtä usein.

Drazan: Hurlyburly **

– Aikamoista lässytystä ja itsesääliä.

Kong: R-point **

Frakes: Thunderbirds *½

– Kaikkee sitä tuleekin katsottua. Spy Kids 2 taitaa olla lyömätön ipanat pelastavat maailman genressä.

Ai niin, unohtui:

Nicart: For Y'ur Height Only **½

– Nerokas idea, mutta tylsähkö toteutus. Joka tapauksessa filippiiniläisen cineman essentialismia. Muutama viikko sitten harmistuin Missing in Actioneita katsoessani, ettei Chuck Norrisista todellakaan irtoa kovin montaa ilmettä. Antaa Norris sitten turpaan, ottaa niittiä, suuttuu, itkee, nauraa tai katsoo vaimonsa kuoleman niin eipä sitä hänen kasvoiltaan näe, vaikka varmasti yritys on kova. Kuka tietää, ehkä turpasauna Leeltä jätti pysyvän tunnevaurion aivoihin jo heti uran alkuun. Mutta sitten tietenkin on tämä todistamaton ilmiö, että jos katsoo viikon putkeen pelkkää Weng Wengiä, niin ei ole mitenkään tavatonta löytää Norrisin sisäinen Hamlet, se suuri karikatyyri joka pilkottaa ilmeettömiltä kasvoilta, silmistä kuin kirkas lupaus suureen teatraaliseen tulkintaan.



Tulipahan selattua elitisti ‑foorumia Nicart-kommenttien toivossa ja tämän löydyttyä lataukseen lähti PDT:ltä The Impossible Kid . Ton PDT:n taso on näemmä parantunut. Lupaavat elokuvan ottavan vain kahdeksan tuntia.

Pako New Yorkista 2.5/5 – Pitkästä aikaa tuli tämäkin katsottua. En aikoinaan tästä ihmeemmin välittänyt enkä välitä vieläkään. Ei vain toimi meitsille. Carpenterin kulta-ajan ( 1976-1987) heikoin suoritus. Nykyajan tarkat kuvat ja äänet tuovat myös kiusallisia kohtia näihin vanhempiin elokuviin. Tässä esim. kun Snake ampui ensin oveen ja syöksyi siitä läpi, oli ovi selkeästi styroksia. Sen kuuli jo pelkästään äänestä ja kuvakin sen selvästi paljasti kun sankarimme heilautti ovenpalasen päältään, niin palanen suorastaan leijui pois. Noh, eipä noilla niin suurta väliä.

Parrasvalot 3.5/5 – Ei parasta Chaplin- luokkaa mutta ihan hyvä kuitenkin. Liian pitkä ja paikoitellen junnaava. Kymmenminuuttinen balettikohtaus sai ainakin minut haukottelemaan ja kelloon katsomaan. Vastapainoksi sitten tosi hyviäkin kohtauksia esim. lopussa hymy ja kyynel ovat yhtä lähellä kun mykän filmin legendat Chaplin ja Keaton panevat tuulemaan ja näyttävät miten sketsejä tehdään ilman turhia repliikkejä.



Reikä sydämmessäni 1/5 – Olen pitänyt Moodyssonin kolmesta edellisestä vaan tästä en pätkääkään. Jotkut kai löytävät tästä jotain tolkkua, mutta minusta tämä on yksinkertaisesti yksi huonoimpia elokuvia mitä olen koskaan nähnyt.



Jarhead 3/5 – Pieni pettymys sittenkin, vaikka kyseessä on ihan asiallinen leffa. Mendesin kaksi edellistä ovat suuria suosikkejani joten olisikohan odotukset olleet vähän ylimitoitetut. Ei kai tästä aiheesta parempaa juuri voi tehdäkään eli sodankäynnistä jossa päähenkilö ei ammu laukaustakaan.

Hiljainen mutta tasokas kuukausi!

Sam Firstenberg: Revenge of the Ninja

Giuseppe Andrews: Trailer Town



H.G. Lewis: Color Me Blood Red

– Lewisin ja Friedmanin kommenttiraidalla, jolla ei tainnut olla yhtään hiljaista hetkeä.



Angelo Panaccio: Holocaust 2

– Jewsploitaation ykkösteos. Erityisesti kipeät keskitysleiri-takaumat ja juutalaisten mielikuvitukselliset kostometodit (mystinen koirankuonokidutus, naisen hypnotisoiminen tappajaksi) jäivät mieleen.



Eros Puglielli: Eyes of Crystal

– Muutaman vuoden takainen giallo In Dreams-vaikutteilla. Yksittäiset kohtaukset uskomattoman hienoja mutta kokonaisuuden kanssa on vähän niin ja näin. Poliisin rakastuminen suojeltavana olevaan naiseen oli ”todella omaperäistä” ja dialogi on ilmeisesti kirjoitettu eläintarhassa banaanipalkalla. Ihan jees kuitenkin.



Sam Firstenberg: Ninja III: The Domination



Riccardo Freda: Tragic Ceremony at Villa Alexander

– Vielä hämmentävämpi kuin osasin odottaa. Muutamassa kohtauksessa on aitoa tyylitajua mutta suurimmaksi osaksi tämä on jotain ihan muuta. Logiikka pelaa: päähenkilöiden pelastettua kaverinsa mustasta messusta kultistit eivät hyökää tunkeilijoiden kimppuun, vaan alkavat jostain syystä lahtaamaan toisiaan! Myöhemmin poliisi kommentoi televisiossa, että ruumiiden keskeltä löytyneen akustisen kitaran perusteella murhaajat saattoivat olla hippejä. Yeah... jos loppuratkaisussa olisi antenniosastolle raahattu sen naisen sijaan Freda itse, niin tästä olisi voinut tulla Nightmare Concertin kaltainen ironinen omakuva "dementoituneen ex-mestarin viimeiset päivät."



Werner Herzog: The White Diamond

Gordon Hessler: Pray For Death



Norman Jewison: Jesus Christ Superstar

– Olen halunnut nähdä tämän siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa luin tekeleestä legendaarisesta Roskaelokuvat-kirjasta. Yllättäen jopa ylitti odotukset! Koko ajan oli sellainen olo kuin katsoisi jotain Brianin Elämää, johon Trey Parker on tehnyt sanat & musiikit. Herodeksen laulunumerosta tuli aivan mieleen Big Gay Alin "I'm Super"...



Trey Parker: South Park: Bigger, Longer & Uncut

– ...Mistä syystä oli pakko katsoa tämä heti seuraavana päivänä. En ole vähään aikaan South Parkia televisiosta seurannut, joten juttu toimi jopa paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Voisiko joku kertoa, ketkä kolme Kennyä tervehtivät matkalla Helvetiin ja mitä he sanovat? Ensin tulee Hitler, joka julistaa jotain "don't give up your independence for leaders." Toisen tyypin vuorosanoista ei mitään tietoa, naama on tuttu. Kolmannen naama on myös tuttu ja vuorosanat taitavat olla "there is order of things in the universe."

THaavisto ( 5.12.2006 16:44)

Voisiko joku kertoa, ketkä kolme Kennyä tervehtivät matkalla Helvetiin ja mitä he sanovat? Ensin tulee Hitler, joka julistaa jotain "don't give up your independence for leaders." Toisen tyypin vuorosanoista ei mitään tietoa, naama on tuttu. Kolmannen naama on myös tuttu ja vuorosanat taitavat olla "there is order of things in the universe."

Yksi oli muistaakseni Gandhi.

Artisan ( 5.12.2006 17:01)

THaavisto ( 5.12.2006 16:44)

Voisiko joku kertoa, ketkä kolme Kennyä tervehtivät matkalla Helvetiin ja mitä he sanovat? Ensin tulee Hitler, joka julistaa jotain "don't give up your independence for leaders." Toisen tyypin vuorosanoista ei mitään tietoa, naama on tuttu. Kolmannen naama on myös tuttu ja vuorosanat taitavat olla "there is order of things in the universe."

Yksi oli muistaakseni Gandhi.

Juu, Gandhi on tuo komas ja lause taitaa mennä ennemminkin näin: "There is orderliness in the universe."



Edit: Google kertoi että se yksi hemmo on George Burns ja repla menee näin: "Hey fuckface, have you seen Gracie?"



Edit 2: "An" poistettu Gandhin lausahduksesta.

Python: "Holy Grail" – ainutlaatuinen historiallinen komedia, parodia ja kaikkea mahdollista. Elokuva on niin nerokas, että siinä (tai Pythoneissa yleisesti) pakostakin syntyi jäljentämätön elokuvallinen maailma, jonka muodossa ihmiskunta sai osakseen suurenmoista vittuilua. Kauhu- ja surrealismielementit toimivat tässä keitoksessa hienosti animaatioista lähtien.

Python: "Life of Brian" – sama pätee tähän (näin nyt ensimmäistä kertaa), mutta tämä tuntuu hillitymmältä ja vähemmän fantastiselta kuin Pyhä malja. Ajatus Jeesuksen elämän tulkinnasta ja kuvaamisesta on tietenkin hieno, ja muutama jakso on nerokas.



Python: "The meaning of life" – parhaimpia komedioita kautta aikojen, ihmisen elämänkaari käydään läpi syntymästä haudankylmyyden maille. Unimainen, pöyristyttävästi uskisten (ja monien muiden) kivuliaimpiin hermoihin vittuilunsa kohdistava musikaalielementtejäkin hyödyntävä elokuva, jonka parissa tietää, että yksikään sekunti ei kulu hukkaan riippumatta siitä kuinka monesti elokuvan kokee läpi. Huoneiston oviaukosta syvään avaruuteen päätyvä "ihmiskunnan laulu" on upeimpia Python-jaksoja.



Frankenheimer: "Seconds" – pieni mutta sitäkin tylympi elokuva, jossa mm. Pakulan poliittisten vainoharhatrillerien elementtejä. Sekunnit ei sisällä ainakaan yhtä suoraan poliittista raamittelua, tosin päähenkilön asema tulevana pankinjohtajana asettaa mahdollisuuksia tietyille tulkinnoille. Pinnallisestikin ajateltuna elokuva on hieno saavutus, kamera liikkuu ja on oudoissa kulmissa jatkuvasti, aina päähenkilön epätietoisuutta korostaen. Orgiajakso muistuttaa Di Leon Avere vent'annin hippimaailman hetkiä. Frankemheimerin elokuvassa on myös elokuvahistorian oikeasti tylyimpiin lukeutuva loppu.



Petersen: "In the line of fire" – ammattitaitoinen trilleri, jossa laatunäyttelijät. Tämä olisi voinut olla jo "air force one", mutta homma pidetään onneksi melko hillittynä vaikka valkoisen talon ympäristö ja pressa ovatkin keskeisessä roolissa ja vaarassa.



Scorsese: "Who's that knocking at my door?" – ensimmäinen ohjaus näyttää oppilastyöltä parhaassa merkityksessä. Tässä ei ole juuri mitään ärsyttävää, vaan nuoren Scorsesen tulevien ominaispiirteiden vakuuttavaa ensiesiintymistä. Dialogi on harkittua ja tiukkaa, musiikkia hyödynnetään oleellisesti ja kuvaus on Ranskan uuden aallon mukaisesti monipuolista sisällä ja ulkona.



Kaurismäki: "Ariel" – tarina duunarista joka risteilee lama-Suomessa vapauden ja vankilan välillä. Hieno elokuva ohjaajalta, jonka tyylin uskoisin miellyttävän suuresti esim. Kitanon ihailijoita. Nämä elokuvat olisivat hyvin ikäviä, jos niissä ei olisi oleellista pikimustaa huumoria elintärkeänä vastapainona. Loppuratkaisua myöten Ariel säilyy elämänmyönteisenä, vaikka hahmojen elämäntilanne on vähemmän mukava.



Kaurismäki: "Tulitikkutehtaan tyttö" – mahdollisesti vielä vähemmän dialogia kuin Arielissa. Jotain Kaurismäen "bressonilaisesta" tyylistä kertoo, että tulitikkutytön ensimmäinen korostuva vuorosana kuuluu "pieni olut." Loppuratkaisu on mielestäni vähän nihilistinen pysyäkseen kiehtovana, vaikka siihen johtavat tilanteet ja ihmishahmot tuovatkin Mouchetten mieleen, ei vähempää.



Haneke: "71 Fragmente einer Chronologie des Zufalls" – kokeileva ja eeppinen kuvaus tietyistä ihmisistä ja heidän elämästään muutamia kuukausia ja muutamia päiviä ennen eräässä wieniläisessä pankissa jouluaatonaattona tapahtunutta selittämätöntä verityötä vuonna 1993. Rankkoja aiheita jälleen käsittelyssä.



Haneke: "Der Siebente Kontinent" – ote itävaltalaisen perheen elämästä, joka päättyi odottamattoman rankasti neljän seinän sisällä. Tämä elokuva korostaa Haneken läheisyyttä Bergmaniin synkimmillään (Marionettien elämästä, Kohtauksia eräästä avioliitosta..), mutta Haneken lähestymistapa on vielä kliinisempi. Hän kuvaa vakuuttavasti tavallisen perheen asteittain eristäytyvää ja "lukkiutuvaa" elämää, joka vihjaa itsestään liian myöhäisessä vaiheessa. On usein suotavaa, että rankkoja aiheita käsittelevä tekijä löytää muitakin päätepisteitä kuin kuolema, mutta tämän elokuvan taustalla on tositapahtuma. Haneken psykologinen tarkkaavaisuus on (Bergmanin tavoin) hätkähdyttävä. Ei ole kenen tahansa ohjaajan heiniä kuvata äidin reaktioita nähdessään kuolleen pikkutyttönsä. Elokuva on niin alakuloisen synkkä ja silti moniulotteinen, että se edellyttää tiettyä janoa syventyä inhimilliseen ja itsetuhoiseen toimintaan hyvinvointiyhteiskunnassa.



Haneke: "Benny's Video" – tiesin tästä etukäteen vähän, mutta pian Haneke laajentaa videota kauas sian teurastuksesta. Tappamisen impulssin ja vaikutuksen oleellisimpia kuvauksia eikä jää todellakaan jälkeen näiden teemojen hienoimmasta tulkinnasta eli Kieslowskin elokuvasta Lyhyt elokuva tappamisesta. Kumpikin elokuva kykenee luomaan täysin pienistäkin viihdearvoista karsittuja väkivaltakohtauksia, jotka pakottavat katsojan melko ikävään asemaan katsomossa tai ruudun takana. Kohuttu Funny games ei tavoita mielestäni sitä raakaa ja väkevää psykologista ydintä minkä tämä tekee.