Mitä elitistit katsovat?

Yllättävää, että Borowczyckiltä juuri Dzieje grzechu valittiin Turun sarjaan. Ohjaajan kunnianhimoisimpia mutta myös vähiten edustavia elokuvia: katsomiskokemuksena raskas paketti ja osoitus siitä, että runsaasti hahmoja ja eri tapahtumapaikkoja ja ‑aikoja sisältävän pitkän tarinan kuljetus ei ollut Boron ominta alaa. Käsitys jota toisen lyhärisetin loistavat työt (varsinkin Venuksen etana ja kääpiö-beeffi) vain vahvistivat.

Bandh Darwaza/Purana Mandir

Leffat 2,5 tuntia kipale!!! Mutta se ei kumma kyllä menoa eikä katsomiskokemuksia haitannut eikä himmentänyt. Päätä kyllä himmensi ja hämmensi ihan kiitettävästi, sillä olihan tää kuitenkin aika erilaista kauhumenoa mihin yleensä on tottunut. Mutta senhän tiesi entuudestaan (pituuden lisäksi) että lauluja riittää (ei kuitenkaan liiallisuuksiin asti) ja ne sopivat kauhukokonseptiin jopa saumattomasti. Mukava lisä.

Seksuaalisuus oli tietenkin Intian ollessa kyseessä lähinnä lauluihin ("Every drop of rain is caressing your body.") ja aistillisiin tansseihin ja asuihinkin pakattua, mutta veri kyllä lensi jonkin verran (varsinkin Mandirissa) ja viinankin kanssa läträttiin. Ja filmit olivat tietenkin täynnä englanninkielisiä huudahduksia bollywoodtyyliin "You idiot!" "Good morning!" jne..



Darwazan Dracula (varsinkin herätettyään, limaa valuvana) ja Mandirin Hirviö olivat mainioita veikkoja ja Dracciksen hevoskärryjen pahvinen pääkallo ja sääriluut-"logo" mainio träshlisä. Erikoinen vekotin oli myös televisio ja kasettinauhuri-yhdistelmä.



Erilaista menoa, ja kivaa sellaista.





Erilaista menoa yritin hakea myös Casa Negran Dracula double pack-kokonaisuudesta, mutta tylsäksi jäi (kuten on käynyt valitettavasti kaikkien Casa Negran julkaisuiden kanssa) sillä meininki oli melko munatonta ja veretöntä. Jotain erilaisuusteemaa ilmeisesti yritettiin hakea sillä että Draculan peilikuvasta irvistää pääkallo (oliko Draccis vasta jossain kehitysvaiheessa kohti vampyyria?) ja naisen näytelmällinen pyörtyminen giljotiinin alle oli kiva träshidea.

willberg ( 13.11.2006 15:55)

Vaihdetaan välillä pisteytysjärjestelmää.

Ei noista älyttömän pienistä tähdistä aina jaksa katsella että onko se nyt ***½ vai ****½, varsinkaan jos niitä on 20 rivillä samassa viestissä!

Freedman: A Cold Night's Death 6/10

Tämä kyllä vaatii jotain selittelyä. Mistä muuten löysit?

THaavisto ( 14.11.2006 15:33)

willberg ( 13.11.2006 15:55)

Vaihdetaan välillä pisteytysjärjestelmää.

Ei noista älyttömän pienistä tähdistä aina jaksa katsella että onko se nyt ***½ vai ****½, varsinkaan jos niitä on 20 rivillä samassa viestissä!

Freedman: A Cold Night's Death 6/10

Tämä kyllä vaatii jotain selittelyä. Mistä muuten löysit?

Löytyi sattumalta kirppikseltä. Tämä Europan julkaisu saattaa olla kansien osalta rumin ostamani kasetti ikinä. Valikoiva katseeni olisikin varmasti sivuuttanut sen ilman taannoista opastustasi "elitisti-foorumin värisestä" nauhasta.



Ja pisteytyshän vaatisi selittelyä vasta sitten jos joku kerrankin päätyisi samaan arvosanaan Mr Haaviston kanssa, siinähän olisi piru merrassa. Living Corpsen osalta meni jo aika lähelle. Näiden 70-luvun tv-tuotantojen minimalismi ja ytimekkyys on aina mukavaa, mutta tällä kertaa säväytti vain kutosen verran. Kokeellinen elektro-soundtrack oli aika näpsäkkä.

willberg ( 14.11.2006 18:22)

Löytyi sattumalta kirppikseltä. Tämä Europan julkaisu saattaa olla kansien osalta rumin ostamani kasetti ikinä. Valikoiva katseeni olisikin varmasti sivuuttanut sen ilman taannoista opastustasi "elitisti-foorumin värisestä" nauhasta.

En osaa mitään värisävyjen nimiä ja "vaaleansininen" olisi ollut aika epätarkka.

Kasetin kansi on ihan jees ja takakannen juonikuvaus täyttä rautaa.

The Butcherin UKx-nauhan kansi on muuten ehkä hienoin koskaan näkemäni videokansi!

willberg ( 14.11.2006 18:22)

Ja pisteytyshän vaatisi selittelyä vasta sitten jos joku kerrankin päätyisi samaan arvosanaan Mr Haaviston kanssa, siinähän olisi piru merrassa. Living Corpsen osalta meni jo aika lähelle. Näiden 70-luvun tv-tuotantojen minimalismi ja ytimekkyys on aina mukavaa, mutta tällä kertaa säväytti vain kutosen verran. Kokeellinen elektro-soundtrack oli aika näpsäkkä.

IMDb seisoo hehkutusteni takana: 76 äänestäjästä yli 75% on antanut arvosanaksi 8-10. Puhtaita kymppejä on yli neljännes kaikista äänistä. Eikä nyt puhuta mistään uudesta Hollywood-hitistä, joiden arvosanat ovat aina korkella vaan 70-luvun unohdetusta klassikosta, josta ei ole kuin kasarikasetteja.



Living Corpse oli tosiaan hiton tylsä. Hienoa, että olemme jostain samaa mieltä. Vähemmän hienoa on se, että halusit välttämättä vaihtaa tuon itsellesi varoituksista huolimatta.

Jacobson:

Down in the Valley DVD

Oli pienoinen pettymys koko elokuva. Henkilökohtaisesti ehkä suurimpina syynä on Edward Nortonin esittämän nykyajan cowboyn olevan liian pihalla ympärillä olevasta maailmasta. Oikeasti olisin halunnut hänen olevan enemmäm 1800-luvun lopun sankari nykyhetkessä eikä lapsellinen entisaikojen ihailija. Samaistuminen oli täysin mahdotonta mikä söi auttamattomasti voiman elokuvasta.



Ramis: The Ice Harvest DVD

Nautittavan hieno elokuva. Paljon parempi, kuin Cusack & Thorntonin edellinen Pushing Tin. Sopivan synkkä jossa mikään ei mene ja kukaan ei ole sitä miltä vaikuttaa. Oliver Platt heittää niin hyviä juttuja ja vanhaa komiikkaa, että itseltäkin meinaa tippui housut jalasta. Eikä sovi myöskään olla kehumatta loistavaa Randy Quaidin roolia pahamaineisena rikollispomona.



McQuarrie: The Way of the Gun DVD

Ei voi elokuvalla olla hölmömpää ja naurettavampaa juonta. Oikeasti en löydä montaa positiivista asiaa elokuvasta. James Caanin & Geoffrey Lewisin kaltaisten näyttelijöidenkin armotonta haaskausta.



Kellogg/Wayne: The Green Berets VHS

En voi vieläkään ymmärtää miksi kaikissa 80-luvulla ilmestyneissä video-oppaissa tämän elokuvan kaikki kriitikot löivät lyttyyn sanoilla vastenmielinen, typerä ym. shittiä. Vieläköhän kyseiset kriitikot allekirjoittavat nuo lauseet. Elokuvassa ei ole mitään vikaa. Kaikki näytetään perin Waynemäisen machosti ja se puree ainakin minuun. Rupesin miettimään toisia Vietnam elokuvia jotka olisi tehty vielä sodan aikana kuten tämä. Ei tullut mieleen, onko niitä paljonkin?



Yu: Freddy vs. Jason DVD

Muutamat hienot juonelliset oivallukset ja efektit tekivät tästä ihan kelpo viihdettä. Freddyn maski tosin näytti paljon huonommalta, kuin omissa elokuvissaan.



Paltrow: Duets DVD

Elokuvan voima on pelkästään Paul Giamattin ja hyvien karaoke- esitysten varassa. Varsinkin Gwynethin tulkinta klassikosta Bette Davis Eyes on upea eikä sovi myöskään unohtaa duettoa Huey Lewisin kanssa, joka taisi olla oikeastikin jonkin sortin hitti.

Goose ( 14.11.2006 17:01)

Kellogg/Wayne: The Green Berets VHS

En voi vieläkään ymmärtää miksi kaikissa 80-luvulla ilmestyneissä video-oppaissa tämän elokuvan kaikki kriitikot löivät lyttyyn sanoilla vastenmielinen, typerä ym. shittiä. Vieläköhän kyseiset kriitikot allekirjoittavat nuo lauseet. Elokuvassa ei ole mitään vikaa. Kaikki näytetään perin Waynemäisen machosti ja se puree ainakin minuun. Rupesin miettimään toisia Vietnam elokuvia jotka olisi tehty vielä sodan aikana kuten tämä. Ei tullut mieleen, onko niitä paljonkin?

Olisko Boys in Company C?



edit: ei ollut...

Goose ( 14.11.2006 17:01)

Ei tullut mieleen, onko niitä paljonkin?

Tämä ainakin.

Goose ( 14.11.2006 17:01)

Ei tullut mieleen, onko niitä paljonkin?

Häviäjät

Goose ( 14.11.2006 19:01)

Caanin & Geoffrey Lewisin kaltaisten näyttelijöidenkin armotonta haaskausta.



Kellogg/Wayne: The Green Berets VHS



Elokuvassa ei ole mitään vikaa

Jos kasaripasifistien yksitotinen kritiikki tuntuu epäreilulta, lukaisepa leffan ensi-iltamellakoista Helsingissä (esim. kirjoista Kun Vanha vallattiin tai Ensimmäinen aalto). The Rocky Horror Picture Show ‑tyyppistä meininkiä kovilla panoksilla, savupommeja ja FNL:n lippujen heilutusta teatterissa.



Waynen ja ohjaajan (Killer Shrewsin ja parin muun kalkkunan tekijä Ray Kellogg) kanssa on ehkä vaikea olla samoilla linjoilla tietyistä pikkuseikoista kuten miltä Vietnamissa näyttää, mutta kyllä elokuva silti silkalla olemassaolollaan ansaitsee paikan EKEK:n top-listalla, yhä.

4 weeks:

Scorsese/Coppola/Allen: "New York Stories" – Scorsesen taiteilijakuvaus Nolten ja Rosanna Arquetten kanssa on ehdottomasti trion paras ja intensiivisin. Myös Allenin lyhäri on melko onnistunut. Epäilyksiä Woody Allenin munan koosta on esitetty, mutta toimivaa dialogia osaa kirjoittaa hän.



Pakula: "All the President's Men" – hyvin puhepitoinen ja rajattuun ympäristöön Washington Postin toimitukseen sijoittuva poliittinen tilannekuvaus ei ole yhtä helvetillinen kuin Parallax View. Tämä lienee tarkimpia elokuvaesityksiä journalistin työstä ja jutun teosta. Ei tunnu pitkältä vaikka on yli kaksituntinen.



Noé/Brambilla/Clark etc: "Destricted short films" – erinäisten ohjaajien näkemyksiä hardcore-seksin ja elokuvailmaisun yhteensovittamisesta. Muutama lyhäri on oikein nerokas, esim. Brambillan leikkauspainotteinen lyhyt kuvasarja on rytmikäs monessakin mielessä. Kolisevaan metallikonemaisemaan sijoittuva Matthew Barneyn lyhäri luulisi saavan Tsukamotonkin jo ejakuloimaan, yhden miehen lihailumeno rattaiden ja vaijerien keskellä näyttää ajoittain hyvin vaaralliselta. Larry Clarkin lyhäri on pisin (alle 40min) ja siinä joukko nuoria miehiä kertoo mielipiteitään mm. pornosta ja seksistä minkä jälkeen Clark valitsee yhden jäbän, joka saa valita huoneen pornotähdistä yhden naisen jonka kanssa toteuttaa fantasiansa kameran edessä. Jäbä päätyykin tekemään "pepputempun." Noén versio sisältää irréversiblemaista stroboefektiä ja levotonta kameraa, jonka johdattamana nuori mies ja nainen toisistaan tietämättä tyydyttävät itseään samanaikaisesti. We fuck alone.



Tarantino: "Kill Bill" – teknisesti täydellinen leffafriikin vapain käsin toteuttama kunnianosoitus kaikelle mistä hän pitää. En ole mikään Tarantino-fani enkä pidä tätä kovin hyvänä elokuvana, mutta siinä mitä se yrittää se onnistuu täydellisesti.



Gibson: "The Passion of Christ" – odotin innolla hidastuksia, jotka eivät valitettavasti olleet aivan niin korneja kuin luulin vaan meno on vain tylsää kuten patakristityltä ja ‑vanhoilliselta Gibsonin urpolta voi odottaa. Melkoista tuskaa seurata kahden tunnin ajan tarinaa, jonka epilogina ohjaaja kuvaa vielä ylösnousemuksen. Elokuvassa on yksi uhkaavasti ja tehokkaasti valaistu kuva (naispuolinen Saatana alun studiomaisessa sumumetsässä) sekä muutama lähtökohdiltaan toimiva leikkaus, jossa kuvasiirtymää tehostaa Jeesuksen katseen suunta. Myös ruoskittu ruho on inhasti maskeerattu. Valitettavasti näitä pikkuansioita on vaikea arvostaa, kun mitään väkevämpää sisältöä ei ole.



Fincher: "Panic Room" – alkupuoli toimii hyvänä ahtaan tilan jännärinä, mutta heti kun ammuskelu alkaa, alkaa myös tylsyys.



Louhimies: "Paha Maa" – tarinoita enemmän tai vähemmän toivottomista ihmiskohtaloista ja onnettomuuksista. Käsikirjoitus hyödyntää etenkin Iñárritun elokuvien rakennetta ja päällekkäisiksi käyviä tarinoita. Pölynimurikauppiaan hahmo on ehdottomasti paras ja säväyttävin, hahmon sisällä ns. kiehuu. Jasper Pääkkösen pintafilosofiset pohdinnat/monologit siitä miten "kaiken lopussa ihmistä on pakko odottaa jokin hyvä, eihän tässä muuten ole mitään järkeä" ovat naurettavia eivätkä kuulu elokuvaan, joka kuitenkin yrittää olla väkevä. Tuo fraasittelu vielä toistuu alussa ja lopussa, ohjaaja Gibson voisi pitää.



Herzog: "Grizzly Man" – hieno dokumentti luonnonvoimista ja elämän sokeudesta. Taianomaista luontomateriaalia, fanaattinen päähenkilö ja tehokkaasti alustettu päätepiste.



Webster: "Pölynimurikauppiaat" – erityisen ansiokas suomalainen dokkari joka pysyy pöyristyttävänä kirjaimellisesti alusta loppuun. Ovikaupustelijahahmot ovat jotain käsittämätöntä (uraansa aloitteleva takatukka, myyntiennätyksiä pitävä muija, julmahuvimainen viiksekäs esimies jne.) mutta yhtä käsittämätöntä on se "alistuvuus" ja hyväntahtoisuus joka tuntuu useissa ihmisissä piilevän, heidän vahingokseen. Tosiasiahan on että mikään kauppias ei lähde kovin helpolla, jos hänet on päättänyt sisälle laskea. Harva dokkarin asiakashahmoista kykenee ilmaisemaan tahtonsa ja häätämään myyjän pois ilman vastahakoista ostopäätöstä viiden tonnin (markan) imurista. Otteita arviosta: "...toinen on todennäköisesti saatanallista alkuperää oleva naisen metamorfoosi Kristiina. ~ Kolmas päähenkilöistä on leppoisan pullea maalaispoika Heimo, jonka markkina-alueena, on kuinkas muuten, jyväjemmarien pirtit. Tämä hahmo on joukon tylsin." Tämän dokkarin haluan omaksi.



Rodriquez: "Sin City" – osoittautui aika hienoksi kokeiluksi jossa muutamat yksityiskohdat kohoavat aivan erityisen voimakkaaseen asemaan kuten todennäköisesti sarjakuvassakin. Valkoisena kuultavat tietyt kohdat (Frodon linssit, kyrmyniskan epätodelliset laastarit jne.) saavat aikaan aidosti uhkaavan ja ikävän tunnelman. Myös Brucen lusiminen vankisellissä on hienosti toteutettu.



Brooks: "Blazing Saddles" – hieno ja levoton komedia jonka loppupuoli yllättäen siirtelee elokuvan ja todellisuuden rajoja hyvin melbrooksmaisesti. Pidän todella paljon, täytyy katsoa myös The Producers.



Leder: "Deep Impact" – toivoin että tämä olisi edes vähän Contactin tasoista upeaa tiede-elokuvaa, mutta homma selviää siinä vaiheessa, kun Freemanin esittämä yhdysvaltain presidentti lausuu pressitilaisuudessa uskovansa Jumalaan. Tylsä ja vaisu katastrofikuvaus.



Scorsese: "Color of Money" – biljardikohtaukset on leikattu ja kuvattu tutulla Scorsese/Ballhaus/Schoonmaker-tyylillä, muilta osin toimii vain mielenkiintoisena välityönä ohjaajamestarin tuotannossa.



Buñuel: "La Voie lactée" – kertakaikkisen loistava elokuva hieman Viridianan merkeissä kuvaa, kritisoi ja maalailee katolilaisuutta ja muuta hassua kahden "buñuelmaisen" kulkurin kautta. Raamatun hahmojakin vilahtelee sekä surrealismin puolelle viettäviä ajattomia kohtauksia mm. sokeuteen (Los Olvidados!) liittyen. Buñuelin "Linnunrata" on nautittavimpiin lukeutuva ohjaus, joka kasvattaa ohjaajan hienoimpien teosten vaikuttavaa pinoa entisestään.



+ toisen maailmansodan ajan Aku Ankkoja joiden näkemiseen olin varautunut suurin odotuksin. Disney pystyy toteuttamaan melkoista propagandaa mm. Ankan kautta ja materiaali on aika pöyristyttävää etenkin niiden kahdeksan From the Vault ‑otsikon alle sijoitetun sotalyhärin osalta jotka Chronological Donald vol. 2:sta löytyvät. "The Old Army Game" (1943) jossa Aku päätyy yrittämään itsemurhaa on aivan mieletön! Aku pitämässä Mustan Pekan pistoolia pientä valkoista ankanpäätään vasten silmät täynnä mielipuolisuutta on säväyttävä kuva elokuvahistoriassa. Kaiken taustalla kummittelee se jenkkipropaganda, jota puolestaan "Commando Duckin" (1944) kaltaiset lyhärit voimakkaimmin edustavat. Kyseisessä Aku Ankan taistelulyhärissä on huvittavan lapsellista rasismistereotypiointia japsien suuntaan. Hyvä että pointti menee perille mm. IMDb:ssä: "The Japanese have quite a sence of humor. They also have dialogs that cause me to burst in laughter such as in a moment in which one of them sees a shoots the rope from which Donald is hanging he shouts "I did it! Just like the Lone Ranger!"" Legendaarinen on myös "Der Fuehrer's Face" (1943), jonka ilmaisu ja armeija/natsipilkka muistuttavat tyyliltään jopa Ren & Stimpyä. Hillitöntä materiaalia. Tämän pätkän lopussa Aku herää syleilemään vapaudenpatsasta jenkkilippuun pukeutuneena.

Lauri Lehtinen ( 14.11.2006 22:43)

Goose ( 14.11.2006 19:01)

Caanin & Geoffrey Lewisin kaltaisten näyttelijöidenkin armotonta haaskausta.



Kellogg/Wayne: The Green Berets VHS



Elokuvassa ei ole mitään vikaa

Jos kasaripasifistien yksitotinen kritiikki tuntuu epäreilulta, lukaisepa leffan ensi-iltamellakoista Helsingissä (esim. kirjoista Kun Vanha vallattiin tai Ensimmäinen aalto). The Rocky Horror Picture Show ‑tyyppistä meininkiä kovilla panoksilla, savupommeja ja FNL:n lippujen heilutusta teatterissa.



Waynen ja ohjaajan (Killer Shrewsin ja parin muun kalkkunan tekijä Ray Kellogg) kanssa on ehkä vaikea olla samoilla linjoilla tietyistä pikkuseikoista kuten miltä Vietnamissa näyttää, mutta kyllä elokuva silti silkalla olemassaolollaan ansaitsee paikan EKEK:n top-listalla, yhä.

TV1000:lta tulleessa "versiossa" on muuten tuo aseiden esittely mukana. Uskomattoman nerokasta.

Marienbad ( 15.11.2006 00:05)

Scorsese: "Color of Money" – biljardikohtaukset on leikattu ja kuvattu tutulla Scorsese/Ballhaus/Schoonmaker-tyylillä, muilta osin toimii vain mielenkiintoisena välityönä ohjaajamestarin tuotannossa.

Eri mieltä tästä. Color of Money on oleellisimpia Scorban leffoja ever, koska siinä yhdistyy konkreettisesti vanha ja uusi, tässä elokuvassa Scorba kokoaa itsensä 80- luvun kompromissiensä jälkeen (vai oliko niitä enemmän kuin After Hours?) ja tekee synteesin klassisen hollywood elokuvan, new hollywood elokuvan ja post- new hollywood- elokuvan välillä. Olennaisinta Scorsesea. Saat Hustlerin seuraavaan lainasettiin...

JMustonen ( 13.11.2006 14:10)

Resnais: Hiroshima mon amour ****½-*****

– Lopun kävelyt edestakaisin tuntuivat formalistisilta. Muutoin muodot ja rakenne tukivat tehokkaasti henkilöhahmojen mielenkuvausta.

Tuli eilen katsottua ja oli muuten tylsimpiä elokuvia aikoihin. *½

Marienbad ( 15.11.2006 01:05)

Louhimies: "Paha Maa" – tarinoita enemmän tai vähemmän toivottomista ihmiskohtaloista ja onnettomuuksista. Käsikirjoitus hyödyntää etenkin Iñárritun elokuvien rakennetta ja päällekkäisiksi käyviä tarinoita. Pölynimurikauppiaan hahmo on ehdottomasti paras ja säväyttävin, hahmon sisällä ns. kiehuu. Jasper Pääkkösen pintafilosofiset pohdinnat/monologit siitä miten "kaiken lopussa ihmistä on pakko odottaa jokin hyvä, eihän tässä muuten ole mitään järkeä" ovat naurettavia eivätkä kuulu elokuvaan, joka kuitenkin yrittää olla väkevä. Tuo fraasittelu vielä toistuu alussa ja lopussa, ohjaaja Gibson voisi pitää.

En tiedä mikä suomalaisia ohjaajia vaivaa, mutta tässäkään ei kameraa käytetä sinällään tarinan kertomiseen, ainoastaan tilan rajaamiseen. Jännitettä ei synny, tai ei löydy mitään keinoja sen pitkäaikaiseen ylläpitämiseen. Yhtä hyvin voisi lukea romaania. Elokuvan kovuus syntyy tarinan rakenteesta ei juurikaan kuvallisesta annista. Onhan se nyt kumma, että Suomessa tehdään vielä 2000 ‑luvullakin kameralla D.W. Griffithiä, vaikkakaan ei läheskään yhtä hyvin ja yhtä voimakkaalla intensiteetillä. Ehkä tämä juontaa juurensa suomalaisen elokuvan mielikuvituksettomaan kasvualustaan, josta löytyy lähinnä kolme genreä: draama, romantiikka ja junttikomedia. Trilleri ja kauhu ovat esim. genrejä, jotka vapauttaisivat tekijöiden mielikuvitusta ja kerronnallisia oivalluksia puhumattakaan ekspressionismista, surrealismista, impressionismista tai mistään muusta elokuvataiteen kerronnan kehitykselle keskeisestä vaiheesta. Sitten päädytään juuri näihin "kaiken lopussa ihmistä on pakko odottaa jokin hyvä, eihän tässä muuten ole mitään järkeä" ‑monologeihin, kun ei niitä osata kameralla kertoa.