Toimituksen verestävien silmien eteen ja jämeränviiksekkään kriittisen tarkastelun kohteeksi ovat siis joutuneet 70‑luvulla kukoistaneen eurooppalaisen ja erityisesti italialaisen rikoselokuvan – euro/italocrimen, ‑krimin, polizieschin jne. – huomionarvoisimmat edustajat. Elitistissä genre on jäänyt epäoikeudenmukaisen vähälle huomiolle ja irtoarvostelukäsittelyn saaneita elokuvia löytyy ainoastaan kourallinen, oleellisimpina Mario Bavan täydellinen mestarivarassarjakuvafilmatisointi Mies mustassa Jaguarissa (Diabolik, 1968) ja kadoksista pelastettu crime-timantti Cani arrabbiati (Rabid Dogs, 1974) sekä Sergio Solliman hienot Armoton mies (Città violenta, 1970) ja Vankikarkuri (Revolver, 1973).
Tilanteen perusteellinen paikkaus alkaa nyt. "Italia violenta" ‑selontekomme saa itseoikeutetusti kunnian iskeä käyntiin italialaisen rikoselokuvan suurmies Fernando Di Leo, jonka kuolemasta tulee kuluneeksi tänään 1.12.2007 päivälleen neljä vuotta. Artikkelisarjan seuraavissa osissa heittäydymme paneutumaan ainakin alan kahden muun pantheon-ohjaajan Umberto Lenzin ja Enzo G. Castellarin sekä kyttätähtien Maurizio Merlin ja Luc Merandan elokuviin, kuin myös satunnaisemmalle otannalle perustuvien crime-niputusten ruodintaan. Yleisluontoisempi genre-esittely jääköön tässä yhteydessä hoitamatta; homman nimi selviää varmasti noviiseillekin parhaiten itse elokuviin ja niiden tekijöihin tutustumisen kautta.
Fernando Di Leo syntyi vuonna 11. tammikuuta 1932 italialaisessa San Ferdinando Di Puglian kaupungissa. Hänen elokuvallisen uransa alkuna voitaneen pitää elokuvaa Gli eroi di ieri, oggi, domani (1963), jonka ohjaamiseen hän osallistui opiskeltuaan kokeellisen kuvauksen keskuksessa Roomassa. Uransa alkuvaiheessa hän kuitenkin keskittyi enimmäkseen käsikirjoittamiseen ollen mukana kirjoittamassa mm. useita spaghettiwesternejä, joista tunnetuimpia ovat varmasti Sergio Leonen legendaariset Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965).
Näiden lisäksi Di Leo käsikirjoitti yhdessä Piero Regnolin (Patrick vive ancora, 1980) kanssa Sergio Corbuccin tyylikkään spagun Navajo Joe – 1 dollari päänahasta (Navajo Joe, 1966) ja vastasi kirjoittamisen ohella myös tarinasta Duccio Tessarin elokuvassa Lännen vaarallisin mies (Il ritorno di Ringo, 1965), Lucio Fulcin ensimmäisessä spagussa Colttikonsertti (Tempo di massacro, 1966) ja myöhemmässä vaiheessa myös Ruggero Deodaton poliziotteschi-klassikossa Kylmät tyypit, kuumat raudat (Uomini si nasce poliziotti si muore, 1976).
Paluun ohjaamisen pariin Fernando Di Leo teki vuonna 1968 valmistuneella elokuvalla Code Name, Red Roses (Rose rosse per il führer), mutta varsinaiseen nousuun hänen uransa lähti seuraavana vuonna kriitikkojen ylistämällä elokuvalla Kauhua, vihaa ja verta (I ragazzi del massacro, 1969). Tämä monella tavalla vakuuttava poikakouluun sijoittuva murhatutkimuskuvaus onkin oivallinen vertailukohta Di Leon myöhemmälle tuotannolle ja oli myös hänen ensimmäinen yhteistyönsä ukrainalaissyntyisen kirjailijan Giorgio Scerbanencon kanssa. Pari vuotta myöhemmin Di Leo kohautti mielisairaalaan sijoittuvalla, erittäin sleazyllä eksploitaatiolla Kylmäverinen peto (La bestia uccide a sangue freddo, 1971). Pedon suosion jäätyä vähemmälle Di Leo siirtyi ohjaamaan italiassa juuri tuolloin suuressa nousussa olevia rikoselokuvia.
Tuloksena oli temaattinen trilogia järjestäytyneestä rikollisuudesta. Trilogian kaksi ensimmäistä osaa, vuonna 1972 valmistuneet Milano kaliberi 9 (Milano calibro 9) sekä Ajojahti (La mala ordina) perustuivat molemmat Scerbanencon kirjoihin Milano kaliberi 9:n ollessa kiistämättä eurokrimien parasta antia ja Fernando Di Leon suurin mestariteos. Seuraavana vuonna valmistunut Mafiapomo (Il boss) oli aiempien osien erinomaisuuden takia vaikea päätös, mutta lopputulos on enemmän kuin kohtuullinen.
Seuraavaksi Di Leo työskenteli eroottisen draaman (La seduzione, 1973), komedian (Sesso in testa, 1974) ja poliisiaiheisen eurokrimin parissa. Hänen ainoaksi jäänyt poliziotteschinsa Shoot First, Die Later (Il poliziotto é marcio, pääosassa Luc Merenda) valmistui 1974. Näiden jälkeen Di Leo palasi takaisin eurokrimin pariin. Salatehtävä Napolissa (Colpo in canna, 1974), Likainen sopimus (La città sconvolta: caccia spietata ai rapitori, 1975), Tuhannesti petkutettu (Gli amici di Nick Hezard, 1976), Kaupunki kauhun vallassa (I padroni della città, 1976) ja Verta ja timantteja (Diamanti sporchi di sangue, 1978) eivät nousseet loistavan rikostrilogian tasolle (Verta ja timantteja oli monelta osin kuin uusintaversio Milano kaliberi 9:stä), mutta onnistuivat helposti pysymään tuolloisen rikoselokuvien aallon mukana.
Eurokrimien suosio oli kuitenkin tuolloin jo laantumassa italiassa ja muualla Euroopassa. Näin ollen Di Leo päätyi ohjaamaan naiiveista, vapautta ihannoivista nuorista kertovan monella tasolla ajatuksia herättävän eksploitaatioelokuvan Being Twenty (Avere vent'anni, 1978). Di Leon viimeiseksi elokuvaksi jäi pienellä budjetilla kasattu Killer vs. Killers (Killer contro killers, 1985), joka oli enemmänkin toimintaelokuva kuin tyylipuhdas eurokrimi. Elokuvaa ei tuolloin huonojen odotusten takia esitetty italiassa lainkaan. Fernando Di Leo vetäytyi tämän jälkeen julkisuudesta ja siirtyi ajasta ikuisuuteen 1. joulukuuta vuonna 2003.
Sivustolla on aiemmin arvosteltu Di Leon rikoselokuvat Kauhua, vihaa ja verta (I ragazzi del massacro, 1969) ja Kaupunki kauhun vallassa (I padroni della città, 1976).
