Jari Mustonen

Patrick vive ancora (Patrick Still Lives, 1980)

Ohjaaja:

• Mario Landi

elokuva arvostelu

80-luvun taitteen italialainen lajityyppielokuva rakasti kokeilla soveliaisuuden rajoja.

Elokuviin on lukemattomia tulokulmia, etenkin sleazyihin italialaisiin 80‑luvun taitteen naisvihamielisiksi miellettyihin teoksiin. Elokuvan politisoiminen on tulokulmista se helpoin ja katsojaa aliarvioivin. Taide, joka alistuu politiikalle, kadottaa sielunsa. Antavampaa on sukeltaa teoksen sisään sen omin ehdoin.

Mario Landin Patrick vive ancorassa katsoja astuu sisään exhibitionistiseen maailmaan, jonka vahvat naishahmot eivät pelkää olla alasti ja jossa telekineettinen voima hallitsee heidän viimeisiä hetkiään. Samalla teos avaa myös laajemman näköalan italialaiseen elokuvateollisuuteen niinä vuosina, joina luotiin monien mielestä sen väkivaltaisimmat teokset. Lajityyppielokuvan mutaisella puolella uransa tehnyt tuottaja Gabriele Crisanti ei välttämättä lähtenyt luomaan psykologisesti tehokasta tarinaa, mutta yleisön odotusten onnistunut huomioiminen vei elokuvan siihen suuntaan.

Näkökulmasta riippuen Patrick vive ancoraa voi pitää joko alkuperäisen Patrickin (1978) uusintaversiona tai jatko-osana. Joka tapauksessa siinä missä Richard Franklinin ohjaama Patrick on varsin puuduttava pienimuotoinen trilleri, pitää Landi huolen, ettei katsoja pääse pitkästymään. Apuna hän käyttää ohjaamansa pahamaineisen ja yhden elokuvataiteen raaimman giallon, Giallo a Venezia (1979), tyylikeinoja. Niihin lukeutuvat runsas seksuaalisuus, alastomuus ja väkivallan uhka, sekä poikkeuksellisen sadistiset murhat. Naiset ovat luonnollisesti uhreja, toki miehetkin.

Patrick vive ancoran ja Giallo a Venezian saamien misogyniasyytösten varjoon on jäänyt se tosiasia, että kumpikin teoksista kuvaa ennen kaikkea misantropiaa; ihmisen ja tässä tapauksessa miehen äärimmäistä ihmisvihaa. Tämä oli 80‑luvun italialaisten goreohjaajien uran auringonlaskun teema. Muun muassa Lucio Fulci maalasi sairaan mielenmaiseman teokseensa Quando Alice ruppe lo specchio (1988) eli "kun Alice rikkoi kuvastimen". On esitetty, ettei Fulci koskaan päässyt ylitse vaimonsa ja – kuten jotkut väittävät – tyttärensä traagisista kuolemista ja purki koko loppuelämänsä ajan suruaan naisten kehojen hajoamista kuvaamalla. Mario Landin pahamaineisissa elokuvissa on samankaltaista ihmisyyden heikkouden analyysia. Landin motiivit tosin jäävät kysymysmerkiksi.

Ilman minkäänlaista moraalista alleviivaamista tehdyt italialaiset genre-elokuvat ovat aina sisältäneet väärinymmärtämisen mahdollisuuden. Pelko, jota tunnemme väkivallan tekemistä kohtaan, hämärtyy tarinoiden itsetarkoituksellisen verisyyden takia. Helposti käsittelemme verisiä kliimakseja irrallisina elementteinä, vaikka ne ovat osa elokuvan psykologista tarinaa siitä, mihin ihminen kykenee. Esimerkiksi pahamaineinen videolaki tapasi tuhota genre-elokuvien struktuurin poistamalla veren.

Patrick vive ancoran simppelissä juonessa tarinan "sankari" päätyy tiedottomaan tilaan. Sekalainen joukko ihmisiä saapuu vieraaksi klinikalle, jossa hän on hoidossa. Koomassa olevan Patrickin mieli ei kuitenkaan ole sieltä säyseimmästä päästä. Yksi toisensa jälkeen klinikalla majailevat kokevat verisen lopun hänen psykokineettisten voimiensa kautta. Teknisesti laadukas ja pääosin kokeneilla näyttelijöillä roolitettu elokuva jaksaa helposti pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Landin ohjauksessa on dynaamisuutta, joka luo onnistuneita kerrostumia henkilöhahmoihin.

Naistähdikseen Landi sai hyvin mielenkiintoisia nimiä, Mariangela Giordanon, Carmen Russon ja vaaleakutrisen ensikertalaisen Andrea Belfioren. Näistä viimeisenä mainittu ponnahti pinnalle Playmenin vuoden 1979 numerosta. Hän sai roolin myös Alberto Cavallonen persoonallisessa Blow Jobissa (1980), joka näki ensi-iltansa kaksi päivää Landin teosta myöhemmin. Klassista tanssia harrastanut ja dramaattisista rooleista haaveillut Belfiore oli erinomainen casting. Kokeneempi, hyvin seksuaalinen Mariangela Giordano puolestaan muistetaan lajityyppielokuvan kuriositeetteja ahkerasti tehtailleen Andrea Bianchin vakionäyttelijänä, teoksista kuten Malabimba (1979), Burial Ground (Le notti del terrore, 1981) ja Satan's Baby Doll (La bimba di Satana, 1982). Uransa alkupuolella Giordano kolusi muun muassa peplumeja ja hänet nähdään myös Giallo a Veneziassa. Aikakauden genre-elokuville tyypillisesti miesnäyttelijäkaarti sai omaksuttavakseen maskuliinisuutta korostavan äärimmäisen miehisen ulosannin. Kyse oli omanlaisestaan aikuisten fantasiasta, jossa sukupuolten välinen erotisoitu jännite toimii kerronnallisena voimana.

Landin kerronnassa tuo jännite on jatkuvasti läsnä, jopa siinä määrin, että yksi murhista tapahtuu genitaalien kautta. Naisen kehoa käsitellään jatkuvasti halun kohteena, johon Patrickin psykokineettinen mieli purkaa seksuaalista turhautumista, kiellettyjä haluja sekä puhdasta pelkoa. Kauhu syntyy, kun tuo voima muuttuu väkivallaksi. Tässä mielessä Landin teoksen voi ajatella kuvaavan ihmisen sisimpien viettien aiheuttamaa itseinhoa, joka syntyy koska emme voi hallita mieltämme. Landi jopa alleviivaa tätä entisestään raaistamalla Hitchcockin Psykon popularisoimaa veristä kliimaksia jännitteen eskalaationa. Toisin kuin toisinaan ajatellaan, ei ensimmäisen murhan kliimaksi laukaise jännitettä, vaan toimii psykologisen kauhun katalysaattorina. Ensimmäinen murha on kuin lupaus siitä, mitä jatkossa katsoja saa lisää. Vasta kun näemme, miten raakoihin tekoihin taideteos uskaltautuu, alamme odottamaan samaa lisää, uudestaan ja uudestaan.

Modernin maskuliinisuuden itseinho on osiltaan juuri näiden elokuvien esikuvien perintöä. Lajityyppielokuva vain suoraviivaisti sisältöä. Misantropian kuvauksena Patrick vive ancora pyrkii kohti ihmismielen alimpia kerrostumia, koska sieltä löytyvät synkimmät salaisuudet. Tämä osoittaa kauhun kiehtovuuden syntyvän alastomista kehoista ja verisistä kohokohdista. Niiden osalta yleisö on aina ollut nälkäinen. Erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta koskettaa ihmisyyden petoa. Syntyykö peto kuitenkaan kuvista? Vai onko se kaikua lajimme kätkettyjen taipumusten luonteesta? Jos valitsemme jälkimmäisen vaihtoehdon, voimme ajatella näiden elokuvien kuvaavan sitä, mitä pelkäämme itsessämme.

New Yorkin nykytaiteen museon pysyvään kokoelmaan on säilytetty The Texas Chain Saw Massacren (1974) kopio. Kyseessä on tunnustus aikoinaan demonisoidun kauhuelokuvataiteen vaikutuksista länsimaiseen kulttuuriin. Myös muut museot voisivat ottaa kopin kontroversiaalin elokuvataiteen vaikutusten tunnustamisesta. Miksei siis myös italialainen lajityyppielokuva ansaitsisi pysyvää sijaansa lasivitriinissä? Patrick vive ancora täyttäisi kriteerit erinomaisesti, sillä se sisältää ihmismielen julminta runoutta.