Tony Reponen

Virus (Hell of the Living Dead, 1980)

Ohjaaja:

• Bruno Mattei
• Claudio Fragasso

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bruno Mattei, Claudio Fragasso

Bruno Mattein Hell of the Living Dead on yksi niitä elokuvia, jotka ovat ilmestyessään varmasti jakaneet vahvasti mielipiteitä. Syitä sen teilaamiseen olisi useita: Sen juoni on toisaalta alkuperäisyyden antiteesi, ja toisaalta pitää sisällään loogisia kömmähdyksiä ja sekavuuksia; Se kunnostautuu olemalla törkeimpiä Dawn of the Dead (ja myös muutaman muun alan elokuvan) ‑plagiaatteja, mitä olen nähnyt, sisältäen jopa käytännössä saman Goblinin soundtrackin kuin Romeron klassikko; Sen potentiaalisesti suurimmat valttikortit, tehosteet, onnistuvat olemaan huonoimpia mitä olen nähnyt alan tuotoksissa. Mutta toisaalta, kaikista edellä luetelluista vioista huolimatta sen sinnikäs yritteliäisyys – silminnähden naurettavasta budjetista huolimatta – olla merkityksellisempi ja vakavampi elokuva kuin onkaan, nostaa sen arvoa silmissäni. Ja sen viihdyttävyys kalkkuna/roska-akselilla on kiistämätön.

Tuhoisa virus pääsee Uudessa-Guineassa sijaitsevassa salamyhkäisessä kemiantehtaassa tapahtuvan vuodon takia valloilleen, muuttaen hetkessä lähimmät tehdastyöntekijät kannibalistisiksi ihmishirviöiksi. Vähän aikaa onnettomuuden jälkeen saarelle lähetetään SWAT-ryhmä (!) tutkimaan tapausta. Saarella ryhmä kohtaa lisääntyvän ihmishirviöpopulan lisäksi kuvaajamiehen ja reportterinaisen, jotka ovat kiinnostuneita selvittämään ihmissyöntiepidemian syyt. Parin käänteen jälkeen he pääsevätkin itse sylttytehtaalle, jonka ylikansoittumisongelmaan kaavailema, kokeellinen ratkaisu on tähän mennessä osoittautunut liiankin tehokkaaksi.

Elokuvan verinen lopetus on sävyltään esikuvilleen uskollinen, mutta kaiken nähdyn jälkeen itselleni ainakin jää epäselväksi, että mitä helkuttia yhden SWAT-ryhmän oletettiin tekevän maailmaa uhkaavalle virusvuodolle. Toinen, Fulcinkin elokuvista tuttu rasittavuus on myös mukana: Kun ryhmän jäsenet saavat selville, että tartunnan saaneet kuolevat päähän suuntautuvasta osumasta, he melkein saman tien unohtavat sen ja räiskivät jokapuolelle vartaloa, ennen kuin lopulta vahingossa joku osuu päähän. Tätä italotrashia arvioitaessa on kuitenkin lienee parempi vilkuttaa hyvästit järjelle, ja toivottaen hulluuden tervetulleeksi siirtyä asiassa eteenpäin.

Hell of the Living Dead on asetelmallisesti lähempänä Fulcin Zombie Flesh-Eatersia kuin esimerkiksi Dawnia, mutta liikkeellepanevan juonielementtinsä puolesta se taas muistuttaa samoihin aikoihin kuvattua Lenzin Nightmare Cityä. Ja kun sen musiikki, SWAT-ryhmän käyttö pääosassa, ja kuvaajamiehen näyttelijän huomattava ulkonäöllinen samankaltaisuus Tom Savinin kanssa tuovat mieleen Romero-klassikon, voidaan sanoa että monta on ammennuksen kohdetta tällä rainalla. Vaikutteiden antajistaan se jää kuitenkin harmittavasti jälkeen tehosteissa, joista suurin osa on aftermath-kamaa. Parissa kohdassa missä ihmisen mutustelua näytetään lähempää, voi helposti nähdä pureskelijan pitelevän käsillään paikoillaan jalan päälle lätkäistyä lihakimpaletta. Yksi suhteellisen öklöttävä silmien kuopistaan pulpsautus kuitenkin on mukaan saatu.

Erityisen mieleenpainuva asia elokuvassa on perin hulppea lainatun kuvamateriaalin käyttö. Mainiona esimerkkinä tästä käy seksploitatiivinenkin kohtaus, jossa antropologian asiantuntijaksi paljastuva reportterinainen menee alkuasukaskylään "neuvottelemaan" rauhanomaisista väleistä pukeutuneena muutamaan kaislaan ja maalattuna asian vaatimalla tavalla. Katsojia hemmotellaan (tai koetellaan) useiden minuuttien dokumenttielokuvalainoilla, joissa alkuasukkaat tanssivat, surevat tai syövät matoja, ja kaiken lisäksi heidän pukeutumisestaan heti näkee, että on kyse aivan eri heimojen asukkaista. Kun sitten lopulta näemme naisen yhtä aikaa samassa kuvassa alkuasukkaiden kanssa, saamme taas huomata heidän olevan aivan erinäköisiä kuin dokumenttilainoissa! Näiden herkkujen päälle pitkin elokuvan kestoa on ripoteltu yhtä kömpelösti mukaan liitettyjä kuvia erilaisista eksoottisista eläimistä, ja onpa mukana yksi erityisen mondohenkinen eläimen teurastuskin.

Kaiken kaikkiaan Hell of the Living Deadiä ei voi suositella tosikoille, mutta kaikille herkullisen eltaantuneen huonouden ystäville ja kaljailtoihin tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen ultrahalpis. Monin paikoin tahatonta huvittuneisuutta aiheuttavasta dialogista lainattakoon yksi parhaista näin loppuun: "That's it, boys! Hold still for a nice close‑up" ‑mieskuvaaja Max kuvatessaan henkensä kaupalla lähestyvää ihmishirviörykelmää. Opetus? Taiteen, etenkin halvan budjetin sellaisen, vuoksi on tehtävä uhrauksia...