Tony Reponen

Virus (Hell of the Living Dead, 1980)

Ohjaaja:

• Bruno Mattei
• Claudio Fragasso

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bruno Mattei, Claudio Fragasso

Bruno Mattein Hell of the Living Dead on yksi niitä elokuvia, jotka ovat ilmestyessään varmasti jakaneet vahvasti mielipiteitä. Syitä teilaamiseen löytyy useita. Juoni on alkuperäisyyden antiteesi ja pitää myös sisällään loogisia kömmähdyksiä ja sekavuuksia. Hell of the Living Dead kunnostautuu olemalla törkeimpiä Dawn of the Dead (ja myös muutaman muun alan elokuvan) ‑plagiaatteja, sisältäen jopa käytännössä saman Goblinin soundtrackin kuin Romeron klassikko. Elokuvan potentiaalisesti suurimmat valttikortit, tehosteet, onnistuvat olemaan alan huonoimpia koskaan nähtyjä tuotoksissa. Mutta toisaalta, kaikista edellä luetelluista vioista huolimatta sen sinnikäs yritteliäisyys – silminnähden naurettavasta budjetista huolimatta – olla merkityksellisempi ja vakavampi elokuva kuin onkaan, nostaa teoksen arvoa. Viihdyttävyys kalkkuna/roska-akselilla on myös kiistämätön.

Tuhoisa virus pääsee Papua-Uudessa-Guineassa sijaitsevassa salamyhkäisessä kemiantehtaassa tapahtuvan vuodon takia valloilleen, muuttaen hetkessä lähimmät tehdastyöntekijät kannibalistisiksi ihmishirviöiksi. Vähän aikaa onnettomuuden jälkeen saarelle lähetetään SWAT-ryhmä (!) tutkimaan tapausta. Saarella tiimi kohtaa lisääntyvän ihmishirviöpopulan lisäksi kuvaajamiehen ja reportterinaisen, jotka ovat kiinnostuneita selvittämään ihmissyöntiepidemian syyt. Muutaman käänteen jälkeen he pääsevätkin itse sylttytehtaalle, jonka ylikansoittumisongelmaan kaavailema, kokeellinen ratkaisu on tähän mennessä osoittautunut liiankin tehokkaaksi.

Elokuvan verinen lopetus on sävyltään esikuvilleen uskollinen, mutta kaiken nähdyn jälkeen jää epäselväksi se, että mitä helkuttia yhden SWAT-ryhmän oletettiin tekevän maailmaa uhkaavalle virusvuodolle. Toinen, Fulcinkin elokuvista tuttu, rasittavuus on myös mukana. Kun ryhmän jäsenet saavat selville, että tartunnan saaneet kuolevat päähän suunnatusta osumasta, he vaikuttavat saman tien unohtaneen koko asian ja räiskivät sen sijaan kohteita joka puolelle vartaloa. Tällaista italotrashiä arvioitaessa on kuitenkin lienee parempi vilkuttaa hyvästit järjelle ja toivottaa kaikenlainen hulluus tervetulleeksi.

Hell of the Living Dead on asetelmallisesti lähempänä Fulcin Zombie Flesh-Eatersiä (1979) kuin esimerkiksi aiemmin mainittua Dawn of the Deadiä (1978), mutta toisaalta kaiken liikkeellepaneva juonielementti on lähellä samoihin aikoihin kuvattua Lenzin Nightmare Cityä (1980). Ottaen huomioon valitun musiikin, SWAT-ryhmän käytön pääosassa ja kuvaajamiehen näyttelijän huomattavan ulkonäöllisen samankaltaisuuden Tom Saviniin, voidaan ammentamisen kohteita olevan todella monia. Etenkin tehosteiden osalta Hell of the Living Dead jää kuitenkin harmittavasti vaikutteiden antajista jälkeen. Esimerkiksi elokuvan muutamissa kohtauksissa, joissa ihmisen mutustelua näytetään lähempää, voi pureskelijan nähdä pitelevän syöntikohdan päälle lätkäistyä lihakimpaletta käsillään paikoillaan. Yksi suhteellisen ällöttävä silmien kuopistaan pulpsautus on sentään mukaan saatu.

Erityisen mieleenpainuva asia elokuvassa on perin hulppea lainatun kuvamateriaalin käyttö. Mainiona esimerkkinä tästä käy seksploitatiiviseksikin luokiteltava kohtaus, jossa antropologian asiantuntijaksi paljastuva reportterinainen menee alkuasukaskylään "neuvottelemaan" rauhanomaisista väleistä pukeutuneena muutamaan kaislaan ja maalattuna asiaan kuuluvalla tavalla. Katsojia hemmotellaan (tai koetellaan) useiden minuuttien dokumenttielokuvalainoilla, joissa alkuasukkaat tanssivat, surevat tai syövät matoja. Kaiken lisäksi heidän pukeutumisestaan heti näkee, että kyse on aivan eri heimojen asukkaista. Kun sitten lopulta näemme mainitun naisen taas yhtä aikaa samassa kuvassa alkuasukkaiden kanssa, on ilmiselvää, että heimolaiset ovat aivan erinäköisiä kuin dokumenttilainoissa. Näiden herkkujen päälle pitkin elokuvan kestoa on ripoteltu yhtä kömpelösti mukaan liitettyjä kuvia erilaisista eksoottisista eläimistä, ja onpa mukana yksi erityisen mondohenkinen eläimen teurastuskin.

Kaiken kaikkiaan Hell of the Living Deadiä ei voi suositella tosikoille, mutta kaikille herkullisen eltaantuneen huonouden ystäville ja kaljailtoihin kyseessä on ehdottomasti katsomisen arvoinen italo-rip‑off-halpis.

Monin paikoin tahatonta huvittuneisuutta aiheuttavasta dialogista lainattakoon yksi parhaista näin loppuun: "That's it, boys! Hold still for a nice close‑up" ‑mieskuvaaja Max kuvatessaan henkensä kaupalla lähestyvää ihmishirviörykelmää. Opetus? Taiteen, etenkin halvan budjetin sellaisen, vuoksi on tehtävä uhrauksia...