Pieni- ja keskikokoisista toimintasankareista ei 1980–90-luvuilla ollut pulaa. Suhteellisen pienillä budjeteilla tehtyjä toiminta- tai scifi-elokuvia putkahteli tolkutonta tahtia esiin, usein puunaamaisilla mutta monessa tapauksessa oudolla tavalla kiehtovilla "tähdillä" varustettuna. Chuck Norris, Dolph Lundgren, Steven Seagal... tässä keskityn heistä minua eniten viihdyttävään pökkelöön, Christopher Lambertiin.
Christophe Guy Denis Lambertiksi ristittyä miestä on tavallaan hankala kuvailla, mutta voisi sanoa, että hän näyttää melko paljon eksyneeltä rantapummilta, jonka olemus huokuu jatkuvan epämääräistä epätoivoa. Käkättävä kurkkunauru, ikuinen parransänki, määrittämätön aksentti, unelias lausunta, jättimäinen otsa sekä kuolleet silmät, joiden takaa ei näy mitään ajatustyön kaltaistakaan ovat kaikki Lambertin tavaramerkkejä. Ei mies tosin aivan yhtä karismavapaa alue ole kuin vaikkapa Lorenzo Lamas, mutta en heti pysty keksimään miksi hän saa vuodesta toiseen uusia elokuvarooleja, tai miten on mahdollista, että hänellä on faneja ympäri maailmaa, jotka muun muassa lähettävät Lambertin virallisille nettisivuille piirustuksiaan. Miehessä ei sinällään ole oikeastaan mitään erikoista, enkä osaa perustella miksi Lambert olisi tämänkin artikkelin suoman huomion arvoinen, mutta jotenkin hänestä on kehittynyt minullekin eräänlainen pakkomielle, ehkä nimenomaan hämmentävyytensä takia. Lähes täysin lahjaton ihminen, joka kuitenkin omistaa viinitilan ja onnistuu koko ajan saamaan uusia keskinkertaisesta huonoon venyviä elokuvaprojekteja käyntiin. Mies saattaa jäädä mysteeriksi, mutta elokuvista yritän sanoa jotakin. Nettisivuillaan Lambert myös ilmoittaa, että näytteleminen on hänestä edelleen kiehtovaa koska "jokainen rooli on erilainen." Hauska kuulla, etten ole ainoa joka vetäytyy todellisuudesta omaan fantasiamaailmaansa.
Nykyään tuottajan pallillakin viihtyvä Lambert on tätä kirjoitettaessa tehnyt 48 elokuvaa, joista olen nähnyt 25. Vaikka kyseessä on vain vähän yli puolet ahkeran tähden tuotannosta, uskon pystyväni tarjoamaan melko kattavan kuvan kokonaisuudesta. Suurin osa näistä on joko toimintaa tai toimintapainotteista scifiä, vaikka aina toisinaan Lambertin sisällä vaikuttaakin heräävän tarve heittäytyä draaman areenalle, usein katastrofaalisin seurauksin. Suurin osa tapahtumista sijoittuu lähes poikkeuksetta Amerikkaan, mutta mitä pitemmälle ura etenee, sitä enemmän Itä‑Euroopan maat saavat esittää ties mitä amerikkalaisia kaupunkeja erinäisten kuvitteellisten tuhojen jälkeen. Koetan kertoa jotakin jokaisesta näkemästäni siinä toivossa, ettei muiden tarvitsisi käydä läpi sitä kaikkea, minkä allekirjoittanut on saanut (omasta tahdostaan, myönnettäköön) kärsiä. Inspiroivana tekijänä annan tätä kirjoittaessani tietokoneeni Lambert-näytönsäästäjän pyöriä aina välillä läpi, ja toivon, että Lambertin sieluton mutta lävistävä katse antaa minulle voimaa kestää loppuun saakka.
Matkaan →
Hollow man – mies ilman lahjoja
Christopher Lambertin urakatsaus
Lambertin ensimmäinen elokuvaesiintyminen on vuodelta 1979 (sattumalta myös kirjoittajan synnyinvuosi) ja hän ehti esiintyä kahdeksassa ranskalaisessa elokuvassa (joista kaksi ovat tv‑tuotantoa), ennen kuin nousi kansainvälisen yleisön tietoisuuteen Hugh HudsoninGreystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes (1984, Greystoke: legenda Tarzanista) ja Luc BessoninSubwayn (1985) ‑elokuvien kautta. Jälkimmäinen on ohjaajalle tyypillinen äärimmilleen tyylitelty ja vauhdikas, mutta lähes täysin sisällötön rymistely, jossa Lambertin hiustyyli hakee vertaistaan. Greystoke on Tarzanin tarinaa realistisesti lähestyvä draama, jossa Lambert on yllättävän luonteva apinoiden valtiaana. Murahtelu ja synkät katseet kun sujuvat häneltä paremmin kuin puhe. Lambert herää erityisesti henkiin osassa elokuvaa, jossa lordi Greystoke on tuotu viidakosta ja heitetty etiketteihinsä takertuvien brittien keskelle, eikä tiedä mitä tehdä. Kerrankin surulliset ja epätietoiset silmät palvelevat tarkoitustaan. Greystoke on hyvin kerrottu, mutta hieman etäiseksi ja kuivaksi jäävä elokuva, joka myös venyttää kestonsa äärimmilleen. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevän, tulevan romanttisten komedioiden hermoja riipivän kestosuosikin Andie MacDowellin repliikit jälkiäänitti Glenn Close, varmasti hyvästä syystä. Kun Greystoke ilmestyi, pidettiin Lambertia uskomattomana löytönä, apinamaista roolityötä ylistettiin ja uskottiin tässä olevan todellinen luonnenäyttelijä, joka uppoutuu täysin rooliinsa. Sen jälkeen tietysti paljastui, että Greystoken olisi ehkä pitänyt jäädä herran ainoaksi suoritukseksi. Kun Lambert apinoi tiensä samalla tyylillä läpi elokuvan kuin elokuvan, saivat niin kriitikot kuin katsojatkin pudistella päätään hämmennyksestä.
1986 Lambert teki elokuvan, josta hänet yhä nykyäänkin pääasiassa tunnetaan, eli Highlanderin. Highlander on varmasti myös musiikkivideoissa tyylinsä kehittäneen Russell Mulcahyn paras ohjaus, ja ihan oikeastikin sujuva ja jossain määrin omaperäinen toimintafantasiaelokuva. Kolme jatko-osaa (joista ensimmäinen on myös Mulcahyn ohjaama) ja kaksi televisiosarjaa vesittivät sitten koko konseptin toisiaan tappavista kuolemattomista, joista vain yksi voi selvitä. Kaiken järjen mukaan kun Lambert on ensimmäisessä osassa tappanut muut ja saa palkinnoksi uskomattomat voimat, ei enää olisi jatkolle sijaa. Mutta elokuvamaailma ei ole todellinen maailma. Highlanderit ovatkin niin käsittämätön ilmiö että niille omistetaan erillinen osa tämän artikkelin lopussa, jossa koetan selvittää koko sekasotkun.
Highlanderin jälkeen Lambert pestattiin The Deer Hunterin ohjaaja Michael Ciminon kunnianhimoiseen elokuvasovitukseen Mario PuzonThe Sicilian ‑kirjasta. Luoja tietää miksi, mutta Greystokella on varmaan ollut vaikutusta asiaan. The Sicilian (1987, Sisilialainen) ei toimi kovin hyvin muutenkaan elokuvana, sillä sovitettaessa on käynyt ns. Stephen King ‑ilmiö, eli kirjasta on otettu vain tapahtumat, minkä seurauksena hahmojen sisäinen elämä ja persoonallisuus ovat jääneet rannalle. Ilman millään muotoa kiinnostavia hahmoja kaksi‑ ja puolituntinen rönsyilevä eepos on kuiva ja tylsä.
The Siciliania seurasi To Kill a Priest (Salajuoni, 1988), joka olisi myös vaatinut papin rooliin Lambertin tilalle ns. "oikean näyttelijän", jollaisia muu elokuva onkin täynnä, Ed HarrisistaTim Rothiin ja muihin brittilahjakkuuksiin. To Kill a Priest ei tosin myöskään toimi elokuvana erityisen hyvin, ja Lambertin epämääräinen hämmennys on viihdyttävintä katsottavaa. Kuriositeettina mainittakoon, että To Kill a Priest on myös niitä harvoja elokuvia, joissa Lambert kuolee.
1991 syntyi Highlander II: The Quickening, josta lisää myöhemmin. 1992 Lambert lahjoitti maailmalle kaksi elokuvaa, Knight Movesin (aka Face to Face) ja Max & Jeremien. Knight Moves on yritelmä trilleristä, jossa Lambert esittää kuuluisaa shakkimestaria, jota epäillään sarjamurhaajaksi. Ai niin, ja hän on huippuälykäs. Tämä oli vielä aikakautta jolloin Lambert palkattiin oikeisiin elokuviin, ei vain kovin hyviin sellaisiin. Käsikirjoituksesta vastaa Brad Mirman (mm. Madonna ja kuumaa kynttilävahaa ‑naurettavuus Body of Evidence), josta on sittemmin muodostunut Lambertille varsinainen hovikirjoittaja. Max & Jeremie on pienimuotoinen, mutta tuhottoman pitkä kertomus kahden pikkurikollisen takeltelevasta ystävyydestä. Elokuva on ranskalainen ja onkin ihmeellistä huomata, että ranskaa puhuessaan Lambert kuulostaa lähes siltä kuin hän olisi oikea ihminen, eikä vain avaruusolioiden luoma ensimmäinen versio androidista. Max & Jeremie matelee vain eteenpäin kunnes loppuu, jättämättä minkäänlaista vaikutusta katsojaan.
1993 valmistui scifi-trilleri Fortress (Linnoitus), joka sijoittuu tulevaisuuteen jossa väestönkasvu on niin valloillaan, ettei kenellekään sallita kuin yksi lapsi. Lambertin esittämää John Brennickia tämä ei lannista vaan hän on pukannut vaimonsa raskaaksi edellisen vauvan kuoltua. Pariskunta heitetään maanalaiseen supervankilaan, josta kukaan ei ole koskaan paennut... vaan kuinkas sitten kävikään? Muun muassa Re‑Animatorilla vakuuttanut ohjaaja Stuart Gordon saa menoon paikoitellen vetoa, mutta kokonaisvaltainen kliseisyys ja lähes jatkuvasti valloillaan oleva lambertismi tuhoavat hänenkin jalot yrityksensä, eikä elokuvasta jää parin splatterefektin lisäksi oikeastaan mitään muistettavaa mieleen. Kurtwood Smithillä näyttää kyllä olevan hauskaa ilkeän vankilanjohtajan roolissa.
Samana vuonna Lambert teki cameo-roolin väkisin väännetyn oloisessa Loaded Weapon 1 ‑komediassa, joka yrittää olla The Naked Gun ‑sarjan tyylistä 10 vitsiä minuutissa ‑tykitystä, mutta kömpelöt heitot ja pakotetut kaksimielisyydet tuhoavat pääosissa nähtävien Samuel L. Jacksonin ja Emilio Estevezin yritelmät, eikä sivuosissa hääräilevistä Tim Currysta, William Shatnerista, F. Murray Abrahamista tai edes Corey Feldmanista saada kiskottua mitään kiinnostavaa irti. Saavutus sinänsä.
Deran Sarafianin kokoon kyhäämät toimintaelokuvat Gunmen (Kaksi sormea liipaisimella. Luoja tietää mitä se on tarkoittavinaan) ja The Road Killers (aka Roadflower / Tappaja valtatiellä) ilmestyivät molemmat 1994. The Road Killers on kuiva ja ideavapaa ammuskelurutistus. Gunmen taas on kuiva ja ideavapaa ammuskelurutistus, jossa nähdään Lambertin orgasmi-ilme huoran ratsastaessa hänen päällään peitto siveästi pakarat kameralta suojaten. Kohtaus on, no, outo. Nainen voihkii samalla äänenpainolla läpi kohtauksen, "Aaa‑aaa‑aaa‑aaa‑aaa, aaa‑aaa‑aaa‑aaa‑aaa" ja Lambert toljottaa hänen pomppivia tissejään kuin vieraita planeettoja, suu ammollaan äänellen "Ohhhh! Ohhhh!" Kerran nähtyään visiota ei enää saa pyyhittyä verkkokalvoiltaan. Elokuva on sittemmin suositut Muumio-seikkailut (1999 & 2001) tehneen Stephen Sommersin kirjoittama ja muissa rooleissa patsastelevat mm. Mario van Peebles ja itse Patrick Stewart. Gunmen ja The Road Killers voidaan myös nähdä alkuna Lambertin elokuvien nykysuuntaukselle; ponnetonta toimintaa suoraan videolle. Ja vaikka hän seuraavana vuonna vielä pääsikin mukaan elokuvaan joka nähtiin ihan Suomenkin teattereissa, tuntuvat oikeiden elokuvien päivät olevan Lambertin osalta kaukana takanapäin. Samana vuonna saapui myös Highlander III: The Sorcerer, Lambertin aisaparina jälleen Mario van Peebles ja kirjoittajana (osittain) kuka muu kuin Brad Mirman.
Kuolemattomien kolmatta seikkailua seurasi The Hunted (1995), trilleri jossa liikemiestä esittävä Lambert sekaantuu ninjojen puuhiin ja joutuu jahdatuksi paikasta toiseen, oppien samalla samurain taidot ja jotain suurta elämästä, ihmisistä ja itsestään. Lambertin ilme on sama elokuvan alussa ja lopussa, joten opetukset lienevät erittäin sisäisiä. Elokuvasta ei oikeastaan ole tämän enempää sanottavaa.
Samana vuonna valmistui myös tuo aiemmin mainittu teatterilevityksen saanut elokuva, suosittuun videopeliin perustuva Mortal Kombat. Tai ehkä pitäisi sanoa "Mooortaall KombAAAAAT!!!", kuten itse elokuvassa usein tehdään. Tarinassa joukko maailman parhaita taistelulajitaitajia värvätään puolustamaan maapalloa Mortal Kombatiksi nimetyssä turnauksessa toisesta ulottuvuudesta uhkaavia ölliäisiä vastaan. Maan joukkuetta johtaa Lambertin pilke silmäkulmassa näyttelemä kyynisen humoristinen velho Rayden. Ohjaaja Paul Anderson (mm. Soldier (1998), jossa Kurt Russellin supersotilas oppii elämästä istuttamalla perunoita) vie pääosin tappeluista koostuvaa "tarinaa" suhteellisen energisesti eteenpäin ja elokuva on paikoitellen visuaalisesti näyttävä, mutta täysin yhdentekevä, eivätkä edes varsinaiset vetonaulat eli tappelut ole erityisen komeita. Lambert on täysin naurettava harmaassa peruukissaan, mutta hänellä on tässä elokuvassa se etu, että muut näyttelijät b‑toimintaelokuvien vakiopahis Cary Hiroyuki-Tagawaa lukuun ottamatta ovat mallinnäköisiä nollakasvoja, joiden luulisi olevan vaikea saada töitä saippuasarjoistakaan. Mortal Kombatille tehtiin jatko‑osa, valitettavasti ilman Lambertia, ja uskomattomalla läjällä huonoa tietokoneanimaatiota varustettu lopputulos muistuttaa Power Rangers ‑sarjaa enemmän kuin on terveellistä.
1996 kammottavien ö‑elokuvien mestari Albert Pyun (mm. Nemesis, Radioactive Dreams) päätti, että Lambert on mies, jonka lahjat hänen on valjastettava käyttöönsä. Lopputulos oli Adrenalin: Fear the Rush. Pelkäsin niin paljon, että nukahdin kesken kaiken. Alien-kopio Speciesin ansiosta hetkeksi pinnalle pulpahtanut blondi Natasha Henstridge palloilee pistoolin kanssa ympäriinsä Lambertin poliisipartnerina heidän jahdatessaan viruksen tartuttamaa tappajaa vuoden 2017 Bostonissa, joka näyttää kylläkin yllättävän paljon Jugoslavialta.
Pyun on varmastikin lahjattomimpia elokuvaohjaajia koskaan, en ole onnistunut näkemään yhtään hänen "ohjaamaansa" elokuvaa, jossa olisi järkeä, saati sitten taitoa. Ydintuhon jälkeisen maailman yksityisetsiväparista Philip & Marlowe (...) kertova Radioactive Dreams tosin on virkistävä poikkeus, joka jaksaa naurattaa jatkuvan massiivisella typerryttävyydellä ja loppupuolella nähtävällä, 80‑luvun musiikkivideomaisuuden ytimeen syöksyvällä laulunumerolla.
Gabriele Salvatoresin virtuaalitodellisuuspökäle Nirvana (1997) esittelee Lambertin pöhkönimisenä (Jimi Dini) tietokonepelisuunnittelijana, joka uppoaa omaan peliinsä. Nirvanassa yritetään miettiä todellisuuden olemusta, ja sen jälkeen onkin aika rankka "tämä ei voi olla totta" ‑olo, vaikkakin täysin eri syistä kuin tekijät aikoivat. Suorastaan merkillisen latteasti kerrottu elokuva yrittää sanoa meille kaikille jotain syvällistä ja merkittävää, mutta töksähtelevät leikkaukset, epämääräisesti ideoita käsittelevä, muttei niistä mitään sanova käsikirjoitus, kamalat näyttelijät sekä tietenkin monsieur Lambert varmistavat että ainoa ajatus joka katsojan päässä herää on "Eikö tämä lopu koskaan?" No, ehkä tulee myös mietittyä sitä, kuinka tällainen katastrofi on mahdollista saada aikaan.
Nirvanan (1997) jälkeen samana vuonna valmistui Mean Guns, taas Albert Pyunin kanssa. En ole valitettavasti elokuvaa nähnyt, mutta tarjoan vaihtoehdoksi elokuvasivusto IMDb:n käyttäjä Jonathan Hornerin kommentit siitä:
"Utter Rubbish!
I'm a big fan of Christopher Lambert but I have to say this is the worst film he's starred in, in his career. The acting is poor, the storyline is meaningless and stupid, plus it gets really boring and drags on for too long. This movie mainly just shows people getting their brains blown out and the ending to the film is pathetic. There are some cheesy stunts and rubbish sound effects in this movie, plus there is a really annoying "mambo" style music soundtrack going on in the background for most of the movie. This is an insult to Lambert's career.
If you have any comments or questions about Lambert's films, don't hesitate to e‑mail me!"
En ole ottanut häneen yhteyttä.
1999 laatuelokuvien ystävät kautta maailman saivat taas uuden ilonaiheen, kun Lambertilta ilmestyi peräti viisi uutta elokuvaa, joista Operation Splitsville on jäänyt minulta näkemättä. Tässä vaiheessa uraansa Lambert alkoi olla jo niin kuluneen ja rupsahtaneen näköinen, että toisinaan tekee pahaa katsoa miestä. Kiehtovia rooleja alati etsivä suosikkisopertaja päätti päivittää vanhaa kertomusta ja esiintyi eeppisen runon Beowulf uudessa scifi-elokuvaversiossa Tomb Raider ‑malli Rhona Mitran kanssa, naurettava valkaistu trendisiili päässään. Lambertin käsittelyn jälkeen runosta ei paljoa jää jäljelle elokuvaan, vain perusidea linnaa vainoavasta Grendel-hirviöstä, jota sankari Beowulf saapuu tappamaan, sekä jonkin verran juonirakennetta. Elokuvantekijöiden muutamia lisäyksiä: isot, paljaat silikonitissit, Lambertin naurettava spagettiwestern-saapuminen, huonoja tietokone-efektejä. Välillä perjantaiseksipehmopornoa muistuttavat fantasiavisiot jaksavat sentään naurattaa mutta kokonaisuus on aivan liian ideaköyhä onnistuakseen viihdyttämään loppuun asti. Järkyttävän huono teknopimputusmusiikki siivittää tapahtumia kun Lambert pistää poppoota poikki ja pinoon.
Resurrection (Pahan mahti) toi Lambertin jälleen yhteen Highlander-ohjaaja Russell Mulcahyn kanssa, joka oli tässä vaiheessa onnistunut vetämään oman uransa vessasta alas yhtä komeasti kuin päätähtensäkin. Resurrection perustuu Lambertin omaan ideaan, mikä saa ainakin minut miettimään mitä ihmettä herran päässä oikein mahtaa pyöriä kello neljän aikaan yöstä kun muut nukkuvat ja Christopher valvoo. Juoni nimittäin kertoo sarjamurhaajasta joka leikkaa ihmisiltä ruumiinjäseniä irti ja kokoaa niistä Jeesuksen ruumista uudelleen! No, ehkä Lambert on vain nähnyt Se7enin ja päättänyt että hänkin pystyy samaan. Varsinaisen käsikirjoituksen on taas kerran pykännyt Brad Mirman. Resurrection myös jatkaa Lambertin hassujen nimien perinnettä, päähenkilön nimi on John Prudhomme. Kokonaisuudesta käy ilmi että ohjaaja Mulcahykin on katsonut Se7enin, samoin kuin ettei hänestä ole Fincheriksi Fincherin paikalle.
Myös Gideon (1999) on Lambert-saralla erittäin tuotteliaan Brad Mirmanin kirjoittama. Hän on varmaan eräänä aamuna herännyt ja ajatellut, että uuden Se7enin lisäksi maailma tarvitsee myös toisen version Forrest Gumpista, tällä kertaa Christopher Lambertin hahmottamana. Lambertin esittämä nimihenkilö on henkisesti lapsen tasolle jäänyt mies (hmmmm...), joka kärrätään vanhainkotiin asumaan. Siellä hänen yksinkertainen viattomuutensa ja leppoisa elämänkatsomuksensa herättävät kyyniset ja ärtyisät vanhukset uuteen uljaaseen eloon. Lambert on toista kertaa elämässään hänelle sopivassa roolissa; ensin apinoiden valtias, sitten vähämielinen tollo. Autistinen apinakuninkaamme tyytyy tosin vain lähinnä virnuilemaan läpi elokuvan, ja herran mieleenpainuvaa käkätystäkin saadaan kuulla enemmän kuin koskaan. "Hä hä hä" kaikuu päässä vielä pitkään elokuvan jälkeenkin. Kärttyisiä vanhuksia esittävät mm. Charlton Heston ja Carroll O'Connor. Lopussa Gideon kuolee syöpään ja Heston pitää hellyttävän puheen hänestä sekä elämästä noin niin kuin ylipäänsä. Koskettavaa kamaa, todellakin.
Lambertin viimeinen vesiperä vuodelta 1999 oli kaikkien taatusti odottama jatko‑osa Fortressiin. Pornahtavasti nimetty Fortress 2: Re‑Entry (Linnoitus 2) on hyvin samanlainen elokuva kuin edeltäjänsäkin. Mutta tällä kertaa avaruudessa! Jaa‑a, ensimmäisessä osassa Lambert sullotaan vankilaan josta kukaan ei ole koskaan paennut. Hän pakenee sieltä. Toisessa osassa hänet sullotaan toiseen vankilaan, josta kukaan ei ole myöskään koskaan paennut. Arvatkaa mitä tapahtuu. No? Ei, en minäkään sitä keksinyt. Avaruusvankila on joka tapauksessa mielenkiintoinen mikrokosmos: Lambertin hahmo on hyvä jenkki, vankilan johtaja on paha britti, päävanginvartija on sadistinen japsi, ja vankilaa jotenkin selittämättömästi "oikeasti" johtava vankijoukko niitä pirun ryssiä. Hakkaa päälle, Christopher!
No, paljastan nyt kuitenkin mitä tapahtuu: Lambert pakenee! Suhteellisen naurettavien juonenkäänteiden kautta toki, ja katsoja saakin mm. kokea sen ihmenäyn kun Lambert kelluu avaruudessa vankilavaatteissaan. Toistaiseksi ei ole varmaa tietoa jatkuuko John Brennickin suuri saaga vielä kolmannella osalla, mutta itse sitä ainakin kovasti toivoisin. Parempia korkeakulttuurisia keskustelunavauksia saa nimittäin hakea kuin "Ootko nähny Fortress-trilogian?"
Seuraavana vuonna Highlander sai taas yhden jatko‑osan, siitä lisää myöhemmin, nyt on nimittäin aika kertoa Lambertin Braveheartista, eli Vercingétorixista (2001, Druids / Taistelu Galliasta). Elokuva, jolla on kyseenalainen kunnia olla tällä hetkellä numero 41 IMDb:n "Bottom 100 films" ‑listalla. Toki Lambertin tuotoksista myös Highlander II on kyseisellä listalla, juuri nyt sijalla 82. Highlander II: Parempi kuin Glitter, huonompi kuin Super Mario Bros! Vercingétorix on joka tapauksessa luvattoman tökerö. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Dorfmannilla ei ole alkeellistakaan tajua kameran käytöstä. Budjetti ei selvästikään ole ollut ainakaan kovin pieni, mutta Dorfmann kuvaa massiivisia joukkokohtauksia joko lähikuvilla tai aivan suoraan ylhäältä. Henkilöohjaus on olematonta eikä käsikirjoitus tiedä mistä oikein kertoa. Druids ‑vaihtoehtonimi on myös harvinaisen käsittämätön, elokuvassa on druideja ainoastaan yhdessä kohtauksessa joka ei sekään ole kovin olennainen. Kokonaisuudesta muodostuu mukaeeppinen historiallinen pannukakku, mikä on sinänsä sääli, sillä aiheesta saisi aikaan kiehtovankin elokuvan. Lambert on silti villisti valloillaan, hänen otsalohkonsa ei ole ikinä näyttänyt yhtä isolta. Tukka myös sojottaa sinne tänne virkistävänä poikkeuksena Lambertin nykylinjan ankeille siilitukille, joista ei ole visuaalisuudessa kilpailemaan tämän uskomattoman, painovoimaa uhkaavan revohkan kanssa.
Samalta vuodelta löytyy vanhan James Bond ‑ohjaaja John Glenin persoonattomasti alusta loppuun saattama The Point Men, jossa kaikkien rakastama (ja yhä enemmän sulamisprosessin aloittanutta vahapatsasta muistuttava) herra Lambert esittää "erikoisagenttien erikoisagenttia", joka ammuskelee terroristeja ja pohtii asioita. Mielenkiintoisin hetki keskinkertaisessa mukatrillerissä koittaa kun Lambert menee suihkuun ja näemme huonosti asetetun kameran ansiosta selvästi, että hänellä on uimahousut päällään. Suihkusta poistuessaan Lambert vain laittaa pyyhkeen ylleen ja vetää housut saman tien jalkaan. Katsoja ei voi kuin päätä pudistellen ja kaiken järjen vastaisesti todeta, että Christopher on niitä poikia, jotka tykkäävät liikkua ulkona märät uimahousut persvaossa litisten.
Uusin Lambert-pläjäys johon minulla on ollut ilo tutustua, on taas Brad Mirmanin kirjoittama Absolon (2003), scifi-hirvitys, jossa Ron Perlman käväisee nolaamassa itsensä jatkuvasti aurinkolaseja naamalleen laittavana ja niitä pois ottavana pahiksena, joka vain hengailee yhdessä huoneessa komennellen alaisiaan. Se oli varmaan rankka päivä Ronille. Dvd:n takakannessa ilmoitetaan, että elokuvaa tähdittää "aina yhtä karismaattinen Christopher Lambert." Lause toki pitää paikkansa, hän ON aina yhtä karismaattinen, mutta yhtä hyvin voisi tokaista Timo Koivusalon olevan edelleen yhtä hyvä elokuvantekijä kuin aina ennenkin. Lambertin pöhöttymisaste saavuttaa tässä aivan uuden tason, eikä artikulaatio ole juurikaan parantunut 19 vuoden takaisesta Greystokesta. Mirman on yrittänyt kirjoittaa Lambertille jonkinasteista persoonallisuutta, mutta leikkisiksi tarkoitetut vitsit aiheuttavat vain rankkaa myötähäpeää ja draama on esiasteelle jäänyttä vatvomista. Mirmanin käsikirjoitus on jälleen kerran epämääräinen nippu huonosti toisiinsa sidottuja kliseitä ja umpionnettomia henkilöhahmoyritelmiä. Virus uhkaa ihmiskuntaa, paha yritys haluaa vastalääkkeen itselleen, Lambert juoksentelee ympäriinsä ja kasvaa ihmisenä. Mukana menossa on myös toinen mies, jonka vähäinenkin läsnäolo uusissa elokuvissa on myös aina yhtä hämmentävää, Lou Diamond Phillips. Ohjaajaksi ylennetty entinen kuvakäsikirjoitusmies (Blade II, 2002) David Barto on täysin hukassa niin materiaalin kuin kameran käytönkin kanssa. Jatkuvasti käytettävä laajakuvalinssi saa, etenkin kohtauksissa joissa kamera liikkuu, aikaan outoja ja ärsyttäviä kuvan vääristymiä jotka tekevät katsomisesta varsin tuskallisen kokemuksen. Temppu on typeryydessään verrattavissa esim. jättimäisen scifi-kalkkuna Battlefield Earthin lähes jokaisessa kuvassa vinossa olevaan kameraan, jota ohjaaja Roger Christian perustelee kutsumalla sitä sarjakuvamaiseksi. Tilannetta ei lievitä Lambertin yhden tappelun aikana katoava ja taas päälle ilmestyvä paita. Lopussa kamera kaartelee maiseman yllä ja opetus luonnon tasapainosta on yhtä vaikuttava ja ajatuksia herättävä kuin 90‑luvun The Outer Limits ‑tv‑sarjan (1995–2002) lähes jokaisessa jaksossa tulleet "oppiiko ihmiskunta koskaan, vai olemmeko tuhoon tuomittuja?" ‑loppuhorinat.
Highlander, or How I Learned to Stop Worrying and Love Lambert
No niin, sitten on aika tutkia tarkemmin tätä neljän elokuvan ja kahden tv‑sarjan muodostamaa ihmeellistä kokonaisuutta, joka tuntuu noudattavan ainoana logiikkanaan sitä, että uusilla osilla ei ole juuri mitään tekemistä edeltävien kanssa. Teksti hajoilee hieman tajunnanvirtamaiseksi loppua kohden, mutta jätin sen sellaiseksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu kun sotkeutuu asioihin joita ihmisaivojen ei ole koskaan tarkoitettu ymmärtävän. Sukelletaan syvyyksiin:
Highlander. Ensimmäinen osa, joka aikoinaan oli tarkoitettu ihan itsenäiseksi elokuvaksi, eikä suinkaan sarjan aloitukseksi. Gregory Widenin (mm. Backdraft, 1991) käsikirjoituksessa on jopa jotain ideaa, Mulcahy ohjaa erittäin sujuvasti (etenkin eri aikatasoilla liikutaan edestakaisin harvinaisen selkeästi, oivaltavasti ja komeilla siirtymillä) ja vaikka Lambertiin onkin enää nykyään mahdotonta suhtautua vakavissaan, suoriutuu hän roolistaan suhteellisen kunnialla. Queenin mahtipontinen ja tempaava musiikki raikaa ja Clancy Brown on muistettava pahis. Eikä Sean Conneryn tappaminen väkivaltaisesti ole koskaan huono asia.
Elokuvan alussa ollaan Skotlannissa vuonna 1536. McLeodin klaani on lähdössä taisteluun ja tapaamme Lambertin esittämän Connor McLeodin, klaanin nuoren ja arvostetun jäsenen, jolla ei tosin erityisempää skottiaksenttia ole havaittavissa. Connor on selvästikin kasvanut kylässä ja hänen sukunsa on sieltä, kaksi asiaa jotka on vaikea uskoa kakkososan paljastamien tietojen varassa, jotka tosin sitten heivattiin yli laidan tv‑sarjassa ja nelososassa, mutta ei vielä karata niin pitkälle. McLeod tapetaan mutta hän herää henkiin ja taikauskoiset kyläläiset ajavat hänet pois luotaan. Sitten aina yhtä karismaattinen Sean Connery pyrähtää paikalle ja kertoo että Connor on kuolematon ja voi kuolla vain jos hänen päänsä leikataan irti.
Conneryn hahmo on elellyt jo useita vuosisatoja ja tietää missä mennään. Kuolemattomat tappavat toisiaan kunnes jäljelle jää vain yksi. "There can be only one." Tämä yksi saa jonkin "palkinnon" kun muut ovat kuolleet. Kuolemattomuuden syyksi Connery tokaisee "It's a kind of magic" ja selittelee muuta yhtä epämääräistä, paljastaen kuitenkin, että kuolemattomien kamppailujen pääsääntönä on, ettei pyhitetyllä maaperällä saa taistella. Puhe itse asiassa onnistuukin tavoitteessaan luoda jotain mystisyyden tuntua. Sitten Connery tapetaan. McLeod elelee 1900‑luvulle asti, ja esiintyy elokuvan nykypäivänä Russell Nash ‑nimisenä antiikkikauppiaana. Kesken hyvin järjestettyä elämäänsä hän kuitenkin törmää Conneryn tappaneeseen, ilkeästi höröttävään Kurganiin, joka sattumalta on myös hänen ohellaan viimeinen kuolematon. Ja kuinkas sitten käykään, McLeod tappaa tämän ja kauniin animaation avustuksella saa selville, että hän ei enää ole kuolematon mutta pystyy ymmärtämään kaikkia maailman ihmisiä ja selvittämään heidän ongelmansa. Miten, siitä ei puhuta. Ehkä sekin on eräänlaista taikaa. Tässä ohessa Lambert on ehtinyt surra mennyttä rakkauttaan ja charmikkaalla otsalohkollaan valloittaa uuden naisen itselleen. Kaikki selvää tähän asti, ja itse elokuva on ihan hyvä kaikessa pöhköydessäänkin. Elokuvan menestyksen vuoksi sille piti kuitenkin tehdä jatko-osa: Highlander II: The Quickening.
Verrattuna ensimmäiseen osaan asiat mutkistuvat. Ohjaajana toimii edelleen Russell Mulcahy, mutta hänkään ei onnistu saamaan älyttömästä käsikirjoituksesta yhtään mitään tolkkua.
On vuosi 2025 ja maan ympärille on Connor McLeodin tähän asti piilossa olleiden tiedemieskykyjen avulla luotu kupu, joka suojelee tappavalta säteilyltä (jonka uhriksi on joutunut myös ykkösosan rakastettu). Lambert on vanhentunut käppänäksi ihmeellisten meikkien avulla, mutta ainoa muu muutos on, että hän puhuu vielä hieman tavallistakin käheämmin ja tykkää oopperasta. Mistään ihmisten-ymmärtämis‑ja‑auttamis-voimista ei ole tietoakaan. Emme saa mitään selitystä.
Hassu leikkaus myöhemmin ja olemme Zeist-planeetalla. Mitä vittua? Kuolemattomat ovatkin avaruusolioita Zeistilta ja kun heidät lähetetään tänne heistä tulee kuolemattomia kunnes pää irtoaa. Lambert ja Connery olivat kapinallisia Zeistilla ja heidät lähetettiin rangaistuksena Maa‑planeetalle. Okei. Mikseivät he päätyneet samaan aikaan? Tai paikkaan? Mikseivät pienen skottikylän asukkaat huomanneet että heidän joukkoonsa yhtäkkiä ilmestyi joku uusi outo Connor-niminen tyyppi, joka puhuu englantia jollain ranskalais-kanadalais-sveitsiläisaksentilla? Tapahtuiko sitä joka päivä? Eikö kukaan vain välittänyt? Mistä on kyse? Jaa‑a.
Tämän jälkeen maahan sinkoaa lisää zeistilaisia tarkoituksenaan tappaa Lambert. Yksi heistä on toisinaan hyvinkin näyttelevä Michael Ironside, jonka käsitys pahiksen esittämisestä tässä elokuvassa on jatkuva virnuilu ja suoraan kameralle puhuminen. Hän on myös paha vain siksi että on paha. Yksi mysteeri lisää tähän saagaan on se, kuinka ihmeessä alun Zeist-takaumissakin (jotka siis sijoittuvat 1500‑luvulle maan aikaa) nähtävä Ironside on yhä elossa 2025, jos zeistilaisista tulee kuolemattomia vasta Maa‑planeetalle jouduttuaan.
Takaisin juoneen: Lambert listii rivimieszeistilaiset ja nuortuu taas. Connery putkahtaa maapallolle uudestaan ilman mitään muuta selitystä, kuin että häntä tarvitaan. Hulvattoman vaatesovitusmontaasin jälkeen uskallan olla eri mieltä. Joka tapauksessa, hän kuolee taas ja "keräämällä koko elämänsä energian yhteen hetkeen ja paikkaan" pelastaa Lambertin bondmaisesta ansasta, taas ilman mitään selitystä. Hän nyt vain teki niin, oli varmaan lukenut käsikirjoituksen. Sean sai epäilemättä hyvät rahat ja kuvauspaikan läheltä taisi löytyä golf-kenttä. Lopussa Lambert tappaa Ironsiden, rakastuu jälleen ja tuhoaa omilla mystisillä kyvyillään pahan yhtiön tarpeettomasti ylläpitämän kuvun. Säteilyä ei enää ole, hurraa. Enää ei myöskään puhuta mitään mistään ihmisten ymmärtämisestä vaikka lopputulos on sama kuin ykkösessä (kaikki muut kuolemattomat on tapettu). Tässä vaiheessa asiat menevät yhä vain sekavammiksi. Elokuvasta on nimittäin olemassa kolme eri versiota.
Alkuperäisessä versiossa homma muuttuu kosmiseksi kun Lambert kävelee naikkosensa kanssa ulos ihailemaan tähtitaivasta ja sitten kertoo tälle että hän voi astua osaksi sitä. Jepulis. Lambert sitten yhtyy tähtiin ja vie naisen mukanaan. Poks, kuuluu kollektiivisesti katsojien päistä. Mistä tämä kyky nyt tuli? Mitä hyötyä siitä on? Osana tähtiä? Mitä helvettiä se tarkoittaa? Selityksiä ei tarjota, mutta harjaantunut katsoja on jo ehtinyt tässä vaiheessa siihen tottua. Toisessa versiossa tämä lopetus on vain leikattu pois ja katsoja päästetään vähemmällä, ellei hän jostain syystä ehtinyt jo nähdä alkuperäistä.
Vuosia myöhemmin elokuvasta ilmestyi vielä "The Renegade Version" ‑nimellä kulkeva leikkaus, josta myös puuttuu tähtitaivasmielettömyys ja Zeist-planeetan hörhöilyt, mutta muualle juoneen on lisätty kohtauksia, jotka puuttuvat molemmista aiemmista versioista. Ratkaisu on merkillinen, koska zeistilaisilla, jotka saapuvat Lambertia tappamaan, on kuitenkin sädepistoolit (tai sitten ne ovat vain yleistyneet vuoteen 2025 mennessä).
Elokuvan jokainen versio on aikamoista sontaa, mutta kokonaisuus älyttömän kiintoisa.
Andrew Morahanin ohjaama, huonompi toisinto ykkösestä joka sijoittuu ensimmäisen ja toisen osan väliin, tuomatta kumpaankaan (saati nyt sitten itseensä) mitään lisää. Herättää kyllä kysymyksiä ja eikös se ole aina hyvän elokuvan merkki, se? Ensimmäinen kysymys ei suinkaan ole "mitä helvettiä?" vaan "miksi helvetissä pahis on Mario van Peebles?" Ja miksi hän tekee parhaansa imitoidakseen Clancy Brownia?
Highlander III:ssa tapaamme McLeodin 1990‑luvulla, ja hänellä on poika. Äiti kuoli autokolarissa. Eh? Eikös hän kuollut säteilyyn kakkososan alussa? Missä vaihtoehtoisuniversumeissa nämä elokuvat elävät? Mitähän penskalle sitten tapahtui tämän ja kakkosen vuoden 2025 välissä, saattaa joku kysyä? Sitähän me emme tiedä! Eikä tiedä kukaan muukaan!!! Hyvä kuitenkin että zeistilaiset ovat yhteensopivia maan neitosten kera. Elokuvassa näytetään Lambertin matkailuja maan ympäri sen jälkeen kun hän sai tietää olevansa kuolematon. Kauko-idässä Mr. Miyagi... ei vaan joku toinen äärimmäisen viisas ja taitava käppänä (MakoConan the Barbarianista) koulii Lambertista mestarimiekkamiehen ja sitten Peebles tappaa käppärän. Vuori sortuu ja Peebles jää sinne vangiksi. Onneksi hän on kuolematon ja selviytyy 1990‑luvulle vuoren alla ja – aaaargh, logiikkapiirit eivät kestä, vahvistusta, vahvistusta, miten Lambert saattoi saada sen "palkinnon" ensimmäisessä osassa jos tämä kuolematon oli koko ajan hengissä? Eikö niitä lasketa jotka ovat maan alla? Mitä jos joku käy ulkovessassa ja tippuu sinne? Tai nukahtaa kaivoskierrokselle? Oliko se vain lumepalkinto? Onko oikea palkinto joulukinkku?
Minähän sanoin että tämä herättää kysymyksiä. Kuitenkin, Peebles herää nykypäivänä ja ihmettelee maailmanmenoa mm. pureskelemalla kondomia kuin ruokaa. Tällä välin Lambert on takaumissaan menneisyydestä tavannut taas uuden rakkauden ja kohtaa täsmälleen samannäköisen naisen 1990‑luvulla (Crashin Deborah Unger), mitään syitä ei taaskaan kerran edes yritetä tarjota, varmaan oletuksesta että se hämmentäisi katsojia jotka ovat jo ehtineet tottua jatkuvaan mysteerin ilmapiiriin. No, Ungerkin rakastuu tähän miljoonien idoliin (varmaan ne kuolleet silmät ovat syy) ja hänen poikaansa. Lambert tappaa Peeblesin ja on taas kerran jotain muuta. Kaiketi väsynyt, eikä enää koskaan halukas vaurioittamaan omiaan tai muitten aivoja esiintymällä yhdessäkään Highlander-elokuvassa. Tai näin sitä voisi luulla.
Tässä välissä syntyi Highlander‑tv‑sarja (1992–1998), jonka pilotissa ihmemiehemme Lambert esitteli laajaa skaalaansa typertyneestä hämmentyneeseen ja sitä kautta hölmistyneen huvittuneeseen. Sarjan idea oli, että McLeodilla on pikkuserkku, joka on myös, ta‑daa, kuolematon. Täh? Ei! Ei kestä ENÄÄ! Mihin hän sitten on hukkunut kaikkina noina vuosina? Onko hänkin avaruudesta? Vai oliko se unta kuten Dallasin kolmas kausi (1979–1980)? Miksi hän päätyi samaan skottikylään kuin Lambert? Tukivatko he toistensa tarinoita? Kuka söi kesävoin? Mistä tässä on KYSE?!!!
En ole itse sen kummemmin sarjaan perehtynyt, eikä se varsinaisesti liity Lambertiin, joten asiaa ei tarvitse tässä laajemmin käsitellä. Sarjalla on omat innokkaat faninsa, kuten jokaisella sci‑fi‑ ja fantasiasarjalla yleensäkin, tasosta riippumatta. Internetistä löytyy myös Highlander-hahmoista kertovaa fan/slash ‑fiktiota, johon ei myöskään maksa vaivaa perehtyä. Tiedän myös, että myöhemmin tehtiin lyhytikäiseksi jäänyt toinenkin sarja jossa oli pääosassa joku kuolematon naispuolinen murtovaras. En edes yritä miettiä miten se sotkee tarinaa tähän asti. Sarjoissa ei kuitenkaan ymmärtääkseni käsitellä mitenkään tätä avaruusolioaspektia vaan palataan tuohon "se on eräänlaista taikaa" ‑lauseeseen. Ei voisi enää kahjommaksi mennä, sitä ajattelee, mutta nurkan takaa esiin tulee Highlander: Endgame.
Neljäs ja toistaiseksi sekä toivottavasti viimeinen osa sijoittuu nykypäivään. Ohjaajana Douglas Aarniokoski, ilmiselvä kuvallisen ilmaisun nero. Tämä elokuvatus unohtaa kokonaan kakkos‑ ja kolmososan ja yhdistää uusilla ja ihmeellisillä tavoilla ensimmäisen osan ja tv‑sarjan maailmat. Mukana jälleen epämääräinen joukko uusia kuolemattomia, jotka saavat vielä epätoivoisesti jotain tolkkua etsivän katsojan miettimään mistä ihmeestä näitä ikuisesti eläviä jatkuvasti oikein putkahtelee. Elokuvan trailerissa (jossa muuten on paljon materiaalia jota ei itse elokuvassa nähdä, vaikka se näyttää olevan olennainen osa "juonta") kerrotaan että "There can be only one....but this time it TAKES TWO!" Eli mukana on myös televisiosta tuttu Connorin serkkupoika. Ja uusi pahis Bruce Paynen muodossa sekä epämääräisiä leikkauksia historian havinaan joissa ei ole järjen häivääkään. Tämä Paynen esittämä äärimmäisen pahuuden ilmentymä taistelee myös pyhällä maalla koska hän ei kuulemma välitä säännöistä. Mitä? Olivatko ne siis vain ohjenuoria eivätkä sääntöjä ollenkaan? En ymmärrä. Mistä tässä on kyse? Miten tämä liittyy taas tulevaisuuteen? Onko maailma tullut hulluksi?
Vedetäänpä taas henkeä. Noin. Hyvä. Elokuva jatkuu. Serkkua esittävä Adrian Paul on jo lähes Lambertin veroinen yhden ilmeen pitäjä, joskaan ei puoliksikaan yhtä mielenkiintoinen. Juoni sanelee, että hänen on pakko tappaa Lambert ja.... ei! Mitä helvettiä? Miten Lambert voi kuolla tässä ja olla elossa vuonna 2025? Selviääkö se viitososassa? Minkä puolen tarinaa se sitten ottaa huomioon? Ja riippuuko kaikki siitä paljonko kokaiinia tekijät saavat kasattua kerralla yhteen Volkswageniin? En ymmärrä. Paul tappaa myös Bruce Paynen ja käy ilmi, että Lambert onkin fuusioitunut serkkuunsa. Kokeilkaapa sanoa edellisen lauseen loppuosa nopeasti 10 kertaa peräkkäin. Elokuva loppuu ja katsoja päästetään takaisin todellisuuteen arjen huoliensa pariin, jotka tuntuvatkin suorastaan lasten leikiltä tähän ajan‑ ja paikantajun hämärtävään vuoristorataan verrattuna.
Eli näin. Kysymys kaikkien tänne asti selvinneiden huulilla (ainakin sen osan joka ei epäile kirjoittajan omaa mielenterveyttä) on varmaankin: Mitä vittua? Missä mättää? Missä vaiheessa tekijät ovat voineet vain kerta kaikkiaan seota näin totaalisesti? Elokuvasarja joka alkaa eräänlaisena historiafantasiaseikkailuna muuttuu jonkin ihmeen kautta scifi-häröilyksi, josta se menee taas historiafantasiaan, josta se menee totaaliseen sekoiluun tv‑sarjan kautta, jossa ei itsessäänkään ole mitään järjen häivääkään. Jos tuhat apinaa suljetaan isoon huoneeseen tuhannen kirjoituskoneen kanssa, syntyykö lopputuloksena käsikirjoitus, joka selvittää Highlandereiden salat? Tuntuu todennäköiseltä, mutta joka tapauksessa Highlander-kvartetti on ehdottomasti pimeimpiä elokuvasarjoja koskaan, vaikka se ulkoisesti näyttääkin osittain tavalliselta ja jopa harmittomalta viihteeltä. Pintaa syvemmältä asiaa tutkivat saavat kuitenkin nopeasti huomata, että Kennedyn salamurha vaikuttaa loppujen lopuksi hyvin yksinkertaiselta verrattuna elokuvamaailmaan, jota Christopher Lambert harteillaan kantaa.
Lopputulos
Siinä siis katsaus noin puoleen lahjakkaan herra Lambertin tuotoksista. Absolonin jälkeen ahkera veikko on tosin saanut aikaan jo kolme uutta elokuvaa, joten voimme odottaa lisää samaa vielä monta vuotta. Aivan kuin Connor McLeod, Christopher Lambert tuntuu jatkavan niin kauan kunnes joku leikkaa hänen päänsä irti.
Jos tämä kaikki on jostakin syystä alkanut tuntua kiinnostavalta ja aivojen sopukoista ryömii esiin outo halu tutustua laajemmin (tai edes hiukkasen) tämän herran elokuvaelämyksiin, niin ultimaattinen Lambert-kokemus on tietenkin Highlander-nelikko, jota voi suositella kaikille fantasian ystäville, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan elokuvien sisäisen todellisuuden peruspilareita. Linnoitukset tarjoavat myös hyvin tuhdin annoksen sitä jotakin, mikä tekee Lambertista niin kiinnostavan. Esimerkiksi Adrenalinia sen sijaan kannattaa välttää viimeiseen asti.
En tiedä lukijoista, mutta minulle tämän kaiken purkaminen on ollut erittäin helpottavaa. Sisälläni myös sykkii jälleen mielisairas himo, jota on mahdoton vaimentaa: tahdon nähdä uuden Lambert-elokuvan! Tämän artikkelin kirjoitettuani olenkin tullut siihen tulokseen, että oikeudenmukaisessa maailmankaikkeudessa Jumala olisi maaninen Lambert-fani, ja hänellä olisi maaginen vipu, jonka avulla todellisuutta muutettaisiin niin, että aina Jumalan haluamaan elokuvaan ilmestyisi pääosan esittäjän tilalle Christopher Lambert. Vivun vääntäminen saisi aikaan sen, että kaikkialla ympäri maailmaa kuuluisi kovaääninen "Insert Lambert!" ‑huuto ja elokuvamaailma olisi jälleen kerran hitusen verran rikkaampi. Kuvitelkaa nyt vaikka The Deer Hunteriin Christopher Walkenin tilalle Christopher Lambert. Tai Taksikuski Lambertin pääosittamana. Dumbon uusi ääni! Ace Venturan uusi ulkomuoto! Pretty Woman (1990) ilman Julia Robertsia! Mahdollisuudet ovat rajattomat...
