Tatu Piispanen

Il poliziotto è marcio (Shoot First... Die Later, 1974)

Ohjaaja:

• Fernando Di Leo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Di Leo

Komeasti Milano kaliberi 9:llä (Milano calibro 9, 1972) käynnistyneen Milieu-trilogian jälkeen Fernando Di Leo ohjasi uransa ainoaksi jääneen poliziottesconsa. Jos virkavalta oli Milieun maisemissa käytännössä lähes olemattomissa, antaa Shoot First... Die Laterin alkuperäisnimi Il poliziotto è marcio – "mätä poliisi" – vihjeen, että tälläkin kertaa Di Leo on ollut enemmän kiinnostunut rikollisuuden lonkeroista kuin virkavallan toimista niiden katkaisemiseksi.

Poliisia oltiin italialaisessa elokuvassa kuvattu huonossa valossa aiemminkin, mutta Pagine 70:n Giulio Caputon mukaan (2004) Shoot First... Die Later sai silti protestoijat repimään sen julisteita seiniltä ensi-illan aikoihin. Kassatulot olivat tästä huolimatta tyydyttävät, vaikka myöhempien vuosien katsojatilastot puhuvatkin sen puolesta, että paikallisyleisön järjestyksenjanoa tyydyttivät enemmän elokuvat idealistisista komisarioista takomassa sisään konnien leipäläpiä kuin Di Leon teoksen kaltaiset korruptiotragediat.

Milanoon sijoittuva Shoot First... Die Later on kuin yhdistelmä Franco Neron Detective Bellissä (Un detective, 1969) näyttelemän, rikollisten kanssa pelaamisestaan kovan hinnan maksavan etsivän henkilökuvaa ja Enzo G. Castellarin poliziottesco-lajityypin suosion vakiinnuttaneen High Crimen (La polizia incrimina la legge assolve, 1973) suoraviivaisempaa poliisitoimintakuvausta. Juonessa ei ole selvitettävää mysteeriä, vaan epäonnisista sattumuksista kudottu verkko kiristyy päähenkilö Domenico Malacarnen (Luc Merenda) ympärillä tappavan varmasti. Bellin tapaan Malacarne on tosissaan roistojen kiinniottamiseen suhtautuva komisario, joka on duunariliksaan tyytymisen sijaan halunnut varmistaa paremman elintason neuvottelemalla alamaailman johtohahmojen kanssa.

Mielenkiintoisen lisän teokseen tuo alan elokuvissa harvemmin käsitelty isä‑poika-suhde, joka tosin on usein korvattu yksinkertaistetulla esimies-alainen-suhteella. Tälläkin kertaa Malacarnan jo eläkeikäinen isäpappa Maresciallo (Salvo Randone) on poliisi, arvostettu piirinsä komentaja – ei tosin Domenicon suora esimies. Alussa Maresciallo ei malta pidätellä ylpeää innostustaan poikansa saadessaan kunnianosoituksia tehokkaista toimistaan, mutta ongelmia seuraa kun Meresciallon asemalla rekisteröidään eräs valitus, joka saattaisi paljastaa Domenicon kanssa sopimuksen tehneiden rötösherrojen Pascalin (Raymond Pellegrin) ja Mazzarin (Richard Conte) masinoiman aseiden salakuljetusoperaation. Domenicon käsketään hävittää tulenarka valitus, mikä ei tule olemaan aivan yksinkertaista suoraselkäisen isän ohitse.

Merenda on Domenico Malacarnena parhaassa vedossaan ja syytä ollakin, sillä rooli on kuin hänelle kirjoitettu (ja ehkä onkin): ulkomuodoltaan ryhdikäs ja tyylikäs, äkkipikainen pelimies, jossa on kuitenkin ripaus ylimielistä kusipäätä sekä hieman reilummin mukavuudenhaluista lurjusta. Ainoastaan elokuvan avainkohtauksessa, isän ja pojan katkerassa yhteenotossa vehkeilykuvioiden paljastuttua, Merendan taidot tuntuvat loppuvan kesken eikä komisarion mesoaminen ihan vakuuta. Vittorio Caprioli tarjoaa synkkään menoon lievää kevennystä myöhempien Di Leo ‑elokuvien huumoripitoisia roolejaan enteilevässä osassaan kohtalokkaan valituksen raportoivana höperönä, joskin hauskuus tyssää ennen aikojaan harvinaiseen julmien palkkatappajien kohtaamiseen. Delia Boccario täyttää tehtävänsä naiskauneuden edustajana.

Elokuvan spaguhenkinen englanninkielinen käännösnimi Shoot First... Die Later ei kuvaa teosta kovin hyvin, sillä paukuttelu on vähäisessä osassa esimerkiksi ensi-iltaa pian seuranneisiin Maurizio Merli ‑rymistelyihin verrattuna. Ja pistoolien kanssa leikittäessä meininki on tylyä: aina kun aseeseen tartutaan, joku kuolee välittömästi. Toimintaelokuvan leima on kuitenkin ansaittu jo kahdella erinomaisella autotakaa-ajokohtauksella. Di Leo pitää uhkaavan ilmapiirin draamankehittelyn ja vauhdin hyvässä tasapainossa, mikä saa melko yllätyksettömän ja tyypillisen tarinan käymään mainiosta pessimistisestä viihteestä. Pienimuotoiset keskiverto-genre-käsikirjoitusta älykkäämmät kosketukset saavat antamaan anteeksi hieman heppoisiksi jäävät henkilösuhteet. Di Leo ei siis lipsu, mutta luottosäveltäjä Luis Bacalovin alisuoriutuminen tulee väkisinkin noteerattua.

Eurocrime-yleisön kannalta on valitettavaa, että Di Leo katsoi Shoot First... Die Laterin jälkeen parhaaksi löysentää otettaan ja ryhtyi tehtailemaan huumoripitoisempia elokuvia genreparodiasta Salatehtävä Napolissa (Colpo in canna, 1974) alkaen. Paluuta Milieu-trilogian ja ainoan poliziottesconsa aikaiseen tiiviiseen ja armottamaan kerrontaan ei missään vaiheessa tapahtunut kun temppua yrittävä Verta ja timantteja (Diamanti sporchi di sangue, 1978) jäi hyvin keskinkertaiseksi tapaukseksi. Shoot First... Die Later ei käsikirjoituksensa puutteista johtuen nouse Milano kaliberi 9:n ja Ajojahdin (La mala ordina, 1972) mestaritasolle, mutta Merendan rikoselokuvauralla se on ilmiselvä huippuhetki.