Esa Meisalmi

Inferno (1980)

Ohjaaja:

• Dario Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dario Argento

Pelkästään pintapuoliseen yliluonnollisuuteen tai unenomaisiin tunnelmiin nojaavia elokuvia on aina tietystä syystä haasteellista katsoa. Syy on yksinkertainen: toteutus yksityiskohtineen on kovin usein motivoimatonta eli moni istutettu asia elokuvan luomassa todellisuudessa ei asetu kohdilleen. Kerronta ei etene. Kerran nähtyihin asioihin ei panosteta, niihin ei palata – lunastukset jäävät lähes täysin tekemättä. Kaikkea voi periaatteessa tapahtua, vaikka jonkinlaiset raamit olisi aseteltu. Moni asia voidaan selittää taiteella, jota ei voi ymmärtää vaan se täytyy tuntea nahoissaan. Pelkoa tai hurmeista nautintoa ei pääse kuitenkaan syntymään, jos kaulan ympärillä hitaasti kiristyvää kliimaksia ei katsojan mielessä välttämättä synny ja henkilöt vain kuolevat. Infernon unilogiikan mukaan vaikeimmista kuolinhetkistä voi nähdä useampia näytöksiä ennen heräämistä, jollei katsoja ole "herännyt" tunnottomuuteen jo aiemmin.

Tajunnan rajamailla poukkoilevia mielikuvituksellisia pelkotiloja suurieleisesti luova Inferno on ylimaallisiin mittoihin asti hehkutetun kauhulegenda Dario Argenton "The Three Mothers" ‑trilogian keskimmäinen osa. Ensimmäinen osa on ylistetty Suspiria (1977) ja päätösosa kolmekymmentä vuotta myöhemmin valmistunut Mother of Tears (2007). Synkkien murhatapahtumien vastapainoksi kehitellään näennäisen mytologista tarinantynkää New Yorkissa sijaitsevasta helvetin esikartanosta. Sen syvimpiä asteita hallitsee täti, jota kutsutaan nimellä "Mother of Darkness". Infernon kauhu pyritään virittämään tilanteista, joista ei ole mahdollista herätä vaan lopullinen saate manan maille syntyy muilla tavoin – useimmiten veitsen saatteleman korinan kautta. Elokuva toimii melko hulppeissa studiolavasteissa harhailevan päämääränsä suhteen harmillisesti vain paikoin.

Argenton Helvetissä ei tunneta moraalista, poliittista tai filosofista jargonia – sitovasta dramaturgiasta puhumattakaan. Tämä olisi kertalaakista hyväksyttävissä, jos kunnianhimoisessa ja uskonnollisia käsitteitä hyödyntävässä paatoksessa intensiteetti pysyisi kasassa (kuten esim. Sergio Martinon All the Colors of the Darkissa, 1972). Raatoja tehtaillaan sievä läjä kuten aina, mutta muuten Inferno toimii enemmänkin tyypillisen yliestetisoituna, teknisenä ja runollisena taideirrotteluna merkityksellisten allegorioiden tai traumaperäisten unien sijaan. Erityistä mysteerintuntua ei missään vaiheessa pääse kehittymään, joten irtiotto okkultismiin ja noituuteen toimii vain oman tarkoituksensa oikeuttavan ajan. Ainoana tarinallisena linkkinä gialloihin näyttäytyy kasvoton murhaaja, jolla ei ole elokuvassa kuitenkaan identiteettiä muuten kuin ohjaajansa mielessä – hirviömäiset vereen tahratut kädet kun ovat Argenton.

Labyrinttitalo koostuu erilaisista tasoista etäisesti Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäisen osion tapaan, ilman syntistä kohkaamista ja paratiisiin vapautumista. Kaikki johtaa ennemmin tai myöhemmin... noh, kuoleman porteille. Alimmat pitkitetyn henkisen tuskan ja kärsimyksen asteet löytyvät kellariloukoista, joihin naishenkilöitä vuorotellen marssitetaan erilaisten kammojen kohteiksi sekä silvottavaksi. Tilannekeskeinen fobioiden kakofonia, hukkumisista eläinten kautta tulimeriin, vyöryy ruudulle paikoin hieman samoilla painoilla kuin Lars von Trierin tuoreemmassa Antichristissa (2009). Argenton tapa käsitellä henkilöitään on kuitenkin turhan tarkoitukseton henkilöiden itsensä kannalta. Naiset asettuvat lähinnä tahdottomiksi ja paikasta toiseen teennäisen järkyttynyt ilme kasvoillaan teputteleviksi välineiksi, joilla Argento mielellään esittelee vain fyysisen pakokauhun ilmentymiä. Näiden asemissa ei ole juurikaan kiinnostavia aspekteja, mutta siskoaan kovasti etsivä Leigh McCloskey pysyy tutkan yläpuolella löytäessään painostavan totuuden.

Tapahtumia motivoimaton toteutus näkyy päällepäin myös pikkutarkassa sommittelussa sekä tietysti sekavuudessaan omituisessa tuonpuoleinen isoveli valvoo ‑juonessa. Painajainen ei lävistä verkkokalvoja, eikä aiheuta samanlaista hengästyttävää immersiota kuin sen pahimmissa painajaisissa pitäisi. Argenton kylmän ja lämpimän välillä palloileva, kontrastisesti dominoiva sinipunavalaisu ei imitoi edes omasta unimaisuudestaan kumpuavia valonlähteitä. Asiassa ei luonnollisesti olisi ongelmaa, jos sokkelomaisesti rönsyilevä todellisuus sekoittuisi mahtipontisuudessaan kiehtovammin ja hiostavammin. Ohjaajan käyttämä väriskaala esiintyy toispuoleisesti, kuin keinotekoisena rajanvetona sen suhteen mikä on totta ja mikä ei.

Häiritseviä sinfonioita rakentava Argento töräyttää klassisen mutta samalla rohkeasti kokeilevan Infernonsa pihalle paikoin tuuballa, paikoin trumpetilla. 70‑luvun brittiproge-yhtye Emerson, Lake & Palmerista tuttu Keith Emerson luo pahaenteisen orkestraalisen scoren Goblinin sijaan. Keinoilla hivellään vain aisteja vaikuttavasti ja monialaisesti ärsyttääkseen, ei lakanoita kastelevia pelotteita luodakseen.

Infernoa katsoessa olotila on liiaksi "oikeasta todellisuudesta" tietoinen, jotta siitä kehkeytyisi vetelät lahkeista levittävä kokemus. Heppoisesti toisiinsa nivoutuvien kohtausten parissa on kuitenkin jossain määrin hauskaa. Varsinkin siinä episodissa, jossa hodarimyyjä juoksee "pelastamaan" rottien kanssa kamppailevaa osittain halvaantunutta antiikkikauppiasta.