Ilja Rautsi

La decima vittima (10. uhri, 1965)

Ohjaaja:

• Elio Petri

elokuva arvostelu

Ohjaus: Elio Petri

Meitä kaikkia ympäröivään todellisuuteen sijoittuvia elokuviakin on jo tarpeeksi vaikea luoda uskottaviksi, mutta kokonaan omilla ehdoillaan toimivan ja niissä rajoissa uskottavan rinnakkaisen maailman loihtiminen kankaalle tapahtuu niin harvoin, että onnistuneita tapauksia on juhlistettava. Robert Sheckleyn tarinaan The Seventh Victim pohjautuva, Elio Petrin ohjaama La decima vittima ei ole ainoastaan tulevaisuuteen sijoittuva satiirinen ja epäkonventionaalinen rakkaustarina, vaan myös erittäin tiukasti valmistumishetkensä pop‑sensibiliteettejä heijastava röyhkeä ja täysin pokerinaamainen, mutta vakavasti otettava todella musta komedia.

Tulevaisuudessa murhista on ristiriitaisesti päästy eroon luomalla maailmanlaajuinen "Metsästyksen" nimeä kantava peli, jonka osanottajat jahtaavat ja tappavat toisiaan vuorotellen metsästäjän ja uhrin rooleja. Kymmenennen uhrin jälkeen odottaa miljoonan dollarin rahapalkinto. Amerikkalainen Caroline Meredith (Ursula Andress) tappaa yhdeksännen uhrinsa elokuvan alkujaksossa ja valintoja arpova tietokone poimii hänen seuraavaksi jahdattavakseen italialaisen Marcello Polettin (Marcello Mastroianni). Tavallinen murha ei kuitenkaan riitä, vaan Caroline haluaa tappaa Marcellon Ming Tea ‑yhtiön televisiomainoksessa. Elokuva koostuukin suurimmaksi osaksi Carolinen salakavalista yrityksistä taivutella Marcelloa haastatteluun italialaisen miehen seksitavoista, paljastamatta että on myös miehen metsästäjä. Vähitellen rakkaus kuitenkin astuu peliin mukaan, eikä lopputulos ole lähelläkään sitä mitä luulisi.

Kuten yllä olevasta voi hyvin päätellä, La decima vittima ei varsinaisesti ole juonielokuva. Kiinnostavimmaksi puoleksi nousee sen huolella luotu, täysin omanlaisensa, satiirin rajoissa erittäin uskottava tulevaisuuden maailma sekä ideat – nokkelat, hauskat, pöhköt, mielikuvituksekkaat ja runsaat ideat. Joka kerta kun luulee ettei elokuva enää voi kierommaksi venyä, vääntävät Petri ja käsikirjoittajajoukko taas jotain uutta, odottamatonta ja riemastuttavaa esiin. Tässä tulevaisuudessa kaikki on ultracoolia; muodot, värit, ihmiset ja jopa kulttuuri – kukaan ei lue kirjoja vaan klassikkoina pidetään vanhoja seikkailusarjakuvia Flash Gordonista Mustanaamioon. Rentoutuskeskuksissa olevat prostituoidut tarjoavat miellyttääkseen ääniä kuten "Ulvovat koirat myrskyssä" ja "avaruusraketin laukaisu". Italialaiset metsästäjät päivittelevät maailman menoa valittaen ettei orpokodeissa saa enää tappaa ketään – Amerikassa kuulemma saa sen sijaan tappaa missä tahansa. Uskonnot liittyvät aurinkoon ja kuuhun ja tanssipaikoissa käydään gladiaattoritaisteluita. Kuulostamatta liikaa ostos‑tv ‑mainokselta; kaikki tämä ja paljon muuta!

Elokuva ei kuitenkaan tyydy olemaan ainoastaan vetävä ja hupaisan tyylikäs, se myös kommentoi yhteiskuntaa ja ihmiselämää sekä kritisoi arkielämän väkivallan trivialisoimista. La decima vittimassa murhien muuttaminen jokapäiväiseksi on muuttanut luonnollisesti myös ihmisyyden perusolemusta. Empatia on vähentynyt, avioliitto on enemmänkin kuin sopimus ja vanhuksia poistetaan tarpeettomina. Jos murha on tyhjänpäiväinen pikkujuttu vailla seurauksia, mitä se tekee ihmishengen arvolle? Yhteiskunnallisen kommentoinnin lisäksi elokuva myöskin irvailee lievästi neo‑realistiselle käsitykselle taiteesta.

Näyttelijät elävät täysillä juonessa mukana, suhtautuen viileän hillitysti ja tottuneesti mitä merkillisimpiin laitteisiin ja tiloihin. Mastroiannin hahmolla on kotonaan ihmeellinen, vyötiäistä ulkomuodoltaan muistuttava vauvankäsillä varustettu hitaasti lyllertävä robotti, joka tarjoaa läheisyyttä ja rentouttavaa hierontaa. Luomus on aivan käsittämätön, mutta sen olemassaoloon uskoo tässä maailmassa. Pääosin näyttelijöiden tehtävänä onkin näyttää hyvältä ja pätevältä, eikä kummallakaan päätähdellä ole sen suhteen mitään ongelmia. Paljastavasta asusta toiseen vaihtava, vaivatta viettelevä Andress ja pettävän tyynenä pysyvä Mastroianni hallitsevat elokuvaa välittömän oloisilla suorituksillaan.

Sergio Bardottin ja Piero Piccionin musiikki on rentoudessaan jo lähes hypnoottista, se antaisi olettaa hahmojen olevan rantalomalla sen sijaan että he ampuvat toisiaan, luoden näin toimivan särön kuvien ja äänen välille. Piero Poletton tuontantosuunnittelu ja Giulio Coltellaccin puvustus ovat aivan oma todellisuutensa, ammentaen vaikutteita monista lähteistä ja muovaten niistä rikkaan kokonaisuuden. Miesten mielikuvituksen on selvästi annettu lentää. Petrin ohjaus kuljettaa kokonaisuuden sulavasti röyhkeään loppuunsa.

La decima vittima on supertyylikkääseen muotoon puettu oivaltavan kommentoiva ja edelleen täysin ajan hermolla oleva elokuva, jonka 60‑lukuun sidottu ulkomuoto ei ole vanhentanut sitä lainkaan, vaan jopa lisännyt sen kiehtovuutta. Tulevaisuuskuva on niin äärimmilleen tyylitelty ja selkeästi muuhun kuin ennustamiseen pyrkivä, ettei sitä voi ajatella uskottavan ja epäuskottavan vaan siistin ja mielettömän siistin termeillä. Tällaisia elokuvia ei enää tehdä, eikä voidakaan tehdä koska pelkkä pastissi menettää aina jotakin (vaikutteita voi kuitenkin löytää niinkin erilaisista elokuvista kuin todellisuustelevisiosatiiri Series 7: the Contenders ja agenttiparodia Austin Powers: International Man of Mystery). Elokuva ei tuputa satiiriaan tai sanomaansa vasten naamaa, vaan on myös koko ajan häpeilemättömän viihdyttävä ja pirullisen leikkisä. La decima vittima tekee juuri sen, mitä elokuvan kuuluukin tehdä; se vie hetkeksi toiseen maailmaan. Maailmaan jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan olevan olemassa, mutta joka silti kaikessa vinksahtaneisuudessaan heijastaa omaa todellisuuttamme.