Juho Malanin

Diabolik (Mies mustassa Jaguarissa, 1968)

Ohjaaja:

• Mario Bava

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mario Bava

Italialaisen kauhuelokuvan mestari Mario Bavan komea ohjaajanura käsittää synkkiä, tunnelmallisia ja satiirisiakin merkkiteoksia kuten Cani arrabbiati (Rabid Dogs, 1974), La casa dell'esorcismo (Lisa and the Devil, 1973), Reazione a catena (A Bay of Blood, 1971) ja La maschera del demonio (The Mask of Satan, 1960). Bavan kenties kaikkein "kultein" ja erikoisin elokuva on vuonna 1968 valmistunut suosittuun ja samannimiseen sarjakuvaan perustuva Diabolik, jossa muinaiset noidat, paholaiset ja kidutuskammiot on korvattu modernimmalla miljööllä, urheiluautoilla ja kirkkaalla auringolla paikassa jossa kaikki ovat kauniita ja rikkaita, mutta edelleen myös ahneita – ihmisiä kun sielläkin vain on.

John Phillip Law, jolla on yhdet elokuvahistorian hypnoottisimmista silmistä, on päähenkilö Diabolik: komea, hoikka, voimakas ja rauhallinen mestarivaras, joka kauniin rakastettunsa (Marisa Mell) kanssa suorittaa mahdottomina pidettyjä ryöstöjä varmasti, määrätietoisesti ja silmänräpäyksessä. Häntä pelätään enemmän kuin suurta gangsterijoukkoa, hänet tunnistaa mustasta ihoa myötäilevästä asusta ja naamiosta, sekä mainittujen silmien lisäksi erittäin unohtumattomasta naurusta, jota Bava tosin esittää vasta elokuvan loppukohtauksessa. Elokuvan juoni on varsin yksinkertainen mutta suorastaan loisteliaasti kerrottu, eikä sen yllätyksetön luonne onnistu pitkästyttämään missään vaiheessa satua. Juoni koostuu niljakkaasta rikollispomosta sekä lainkuuliaisesta poliisista, joka aikoo napata Diabolikin lopullisesti putsaamasta rahakuljetuksia ja jalokiviä. Diabolik elokuvanakin on yhdenlainen jalokivi ja esimerkki siitä miten (trikoisiin puettu) supersankari voi elokuvassa pysyä täysin vakavana ja ilman tahatonta koomisuutta silloin kun ohjaaja on tarpeeksi lahjakas ja moniulotteinen.

Diabolikin suurimmat ansiot ovat kerronta ja leikkaus, kuinka kaikki seuraa kaikkea loogisesti ja tarpeeksi nopealla vauhdilla siten että suvantokohtien ja vauhdikkaiden toimintajaksojen välille ei synny häiritseviä pysähtyneeltä tuntuvia hetkiä, jotka katsoja tuntee tylsistymisenä tai pahimmassa tapauksessa väsymyksenä, missä vaiheessa elokuvalla onkin jo työtä puhdistaa olemuksensa ja herättää katsojan mielenkiinto uudestaan olettaen että sitä on ylipäätään ollut (toinen tavoite jonka jokainen elokuva pyrkii ensiminuuttiensa aikana saavuttamaan). Diabolik on vauhdikas ja mielikuvituksekas toimintaseikkailu, jonka jokainen kuva ja kuvakompositio on kuin suoraan sarjakuvalehden sivuilta, mikä myös todistaa kuvakäsikirjoituksen tärkeyden ja välttämättömyydenkin elokuvanteossa. Bava on loihtinut suorastaan lumoavia kuvia elokuvaansa, kamera saattaa olla katossa hälytinvalon takana tai portaikon takana, ja aina jos kuvassa on jotain vallitsevaa tai etualalla olevaa, on se siinä tarkoituksella eikä kuvissa mikään ole vahingossa tai vailla harkintaa.

Elokuvan alkutekstijakso on myös yksi parhaita mitä olen nähnyt, ja se myös todistaa jälleen kerran Louma-laitteen (kameran pyörittämisen mahdollistava teline/nosturi, jonka ansiosta ihmeellisimpien lentojen ja kameranliikkeiden luominen elokuvaan on ollut mahdollista – tärkeinä esimerkkeinä Dario Argenton Tenebren (1982) kuuluisa talon ja tiilikaton syke sekä Gaspar Noén voimakkaan mestariteos Irréversiblen (2002) useat kohtaukset) mahdollisuudet ja kuinka nekin vaativat valkokankaan päästäkseen täysin voimaansa.

Diabolik kuuluu elokuviin, joita voi oikeasti sanoa tyylikkäiksi ja omaperäisiksi, ilman että niillä tarkoitetaan vinossa olevaa kameraa tai nopeaa leikkausta, kuten esimerkiksi monissa Hongkong-elokuvissa huonoimmillaan. Bava saattaa käyttää jotain elementtiä tai tehokeinoa vain kerran elokuvassa, mutta se on juuri oikealla hetkellä ja kestää oikean hetken. Hieman erilainen on luonteeltaan alkupuolen poliisin lehdistötilaisuus-kohtaus, joka jää mieleen yhtenä hauskimmista yksittäisistä kohtauksista kautta elokuvahistorian, ja jossa olisi myös satiirin ja mustan komedian aineksia. Kohtaus tuokin vahvasti mieleen Stanley Kubrickin elokuvan Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (Tohtori Outolempi, 1964).

Diabolikin kuvauksesta vastaa tälläkin kertaa osittain itse ohjaaja, joka aloitti uransa kuvaajana ennen ensimmäistä ohjaustaan. Kuvaus on upeaa, ja kesäinen aurinko on taltioitu yhtä vastustamattomasti ja arvokkaasti kuin italialaisen Umberto Lenzin giallo-konventioita rikkovassa ja tehokkaassa Spasmossakin (1974), jonka oudot tapahtumat kirkkaassa päivänvalossa saavat aivan uusia uhkaavuus-ulottuvuuksia tavanomaisiin synkkiin ja öisiin tapahtumiin verrattuna. Elokuvan toiminta‑ ja takaa-ajokohtaukset ovat merkittävä osa mainittua kerronnan loisteliaisuutta, ja harvoin elokuvassa autolla ajaminen on tuntunut yhtä jännittävältä ja yksinkertaisesti hurjalta kuin Diabolikin matalissa kuvakulmissa vaarallisilla vuorenrinteillä. Filmiä on myös hieman nopeutettu kyseisissä kohtauksissa, mutta ei liian paljon eikä häiritsevästi. Musiikki on itse Ennio Morriconen käsialaa, ja viimeistään se lumoaa ja vie katsojan suoraan Diabolikin kirkkaaseen maailmaan. Elokuva tulvii myös muita jännityselokuvalle ominaisia ideoita ja esineitä, jotka tuovat mieleen myös James Bond ‑elokuvat, ja myös hahmojen vaatetus on ainutlaatuisen värikästä ja näköaistia manipuloivaa ja varmasti aikakaudelle tyypillistä. Paikka olisi kaikin puolin kuin yltäkylläisyyden ja onnellisuuden paratiisi, jos vain ihmishahmojen harjoittama väkivalta olisi poissa. Siinä piilee myös seikka, joka on ainut mainittava puute elokuvassa.

Syvemmällä tasolla Diabolik on tyhjä ja siten vailla mitään sanomaa tai teemaa. Se on sarjakuvaan perustuva ja muiden muassa Bavan itsensä osittain käsikirjoittama äärimmäisen tyylikäs ja kiitettävän nopeasti ja mielenkiintoisesti etenevä toimintaseikkailu, aivan oma maailmansa vailla tietoisuutta todellisesta maailmasta ja sen tilasta. Diabolik on pelkkää pintaa ja fantasiaa maailmasta, jota edelleen mädättää ihmisluonnon ahneus ja itsekkyys, ja jollaista siis ei ole mahdollista saavuttaa näillä eläimen valmiuksilla jotka löytyvät sekä Diabolikista että oikeasta maailmasta. Diabolik ei yritä vaikuttaa mihinkään tai parantaa mitään vaan se tyytyy olemaan kaunista ja hypnoottista kuvastoa ja tapahtumia, vaikka korkeampiakin tavoitteita olisi voinut olla taian edelleen jäädessä voimakkaaksi ja vallitsevaksi. Silti elokuvan loppu on poikkeus ja todistaa myös ettei edes satumaailmassa tietyt vietit tai ahneus kykene rakentamaan mitään, vaan myös "hyvä" ihminen voi tehdä väärin ja joutua ottamaan vastaan valintojensa seuraukset. Loppukuvakin toimii ja vetoaa upeasti myös pelkkänä pintana, pelkästään siksi kun se on niin kiehtova ja lumoava, mutta ajatus kuorrutuksen alla on vieläkin tärkeämpi.

Diabolikissa on runsaasti kulttielokuvan aineksia ja sitä se onkin; harvinainen ja hartaasti eri festivaaleille tai edes jollekin tallenneformaatille odotettu elokuva, jonka kohdalla monet ovat tyytyneet aivan ymmärrettävästi hämäriin bootleg-julkaisuihin virallista, mutta kaupallisesti ei‑tuottavaa, julkaisua odotellessa, jollaista lienee turha suuremmalta studiolta odottaa. Elokuvan tuottajana toimi itse Dino de Laurentiis, ja vaikka Mario Bava onkin yksi tärkeimmistä nimistä italialaisen kauhuelokuvan keskuudessa, on Diabolik silti pysynyt harvoin nähtynä ja julkaistuna elokuvana johtuen tietysti myös eroavaisuudestaan ohjaajansa muihin töihin verrattuna. Virallisina julkaisuina elokuvasta on olemassa ainakin amerikkalainen kuvalevy ja vhs, sekä kreikkalainen vhs, joista kaikki eivät luonnollisestikaan sisällä oikealla kuvasuhteella varustettua versiota Bavan elokuvasta. Diabolik paljastaa kuinka lahjakas ohjaaja Bava oli, ja kuinka hän kykeni luomaan sarjakuvasta elokuvan, jonka jokainen kuva kimaltelee kuin suuret ja tärkeät elokuvat elokuvatuotannon kaupallisuuden ja ahneuden törkeässä ja mitäänsanomattomassa tunkiossa. Diabolik ei ole suuri ja tärkeä elokuva, mutta se on suorastaan täydellinen esimerkki siitä, kuinka elokuvaa kerrotaan tehokkaasti lajityypistä riippumatta ja kuinka kamera parhaimmillaan näyttää vain ja juuri sen, mitä ja miten ohjaaja perustellusti on tarkoittanutkin näytettävän.