Jari Mustonen

Dr. No (Salainen agentti 007 ja tri No, 1962)

Ohjaaja:

• Terence Young

elokuva arvostelu

Conneryn maailmankartalle nostanut agenttiseikkailu.

"Salaisen poliisin James Bond, huimapäisillä seikkailuilla konnien ja kaunottarien kanssa!"
— elokuvan vanha suomijuliste

Sean Connery kierteli Lontoon yöelämää yhdessä ohjaaja Terence Youngin kanssa. Hän tutustui tyylikkäisiin ravintoloihin, kasinoihin ja naisiin. Kymmenisen vuotta aiemmin Connery oli ollut elämässään tienristeyksessä pohtien tavoittelisiko uraa jalkapalloilijana vai näyttelijänä. Hän valitsi jälkimmäisen. Sattumien kautta mies iski 60‑luvun alussa kultasuoneen.

Young vei Conneryn vaatturille ja parturiin. Ohjaaja oli ottanut tehtäväkseen kaivaa esiin tästä tuntemattomasta näyttelijästä salaisen agentin roolin vaatima iskevyys ja tyylikkyys.

Elokuvan kuvaukset alkoivat paikan päällä Jamaikalla tammikuussa 1962 kestäen muutaman kuukauden. Tarinassa James Bond lähtee selvittämään brittiagentin ja tämän sihteerin murhaa. Selvittyään itsekin muutamasta murhayrityksestä, pääsee hän rikollisten jäljille, jotka johtavat mystiselle saarelle. Saarella hän kohtaa Honey Ryderin, jonka kanssa päätyy vaarallisen Tohtori No:n vangiksi.

Ian Flemingin kirjaan perustuva filmatisointi meni suoraan bondiuden ytimeen. Tuottajat toivat mukaan aimo annoksen Bond-elokuvien tavaramerkkejä, kuten alun intron, jossa Bond ampuu katsojia kohden, tyrmäävän Bond-kaunottaren, salaisen palvelun sekä tietenkin suuruudenhullun arkkivihollisen. Seuraavassa osassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love, 1963) mukaan tuli toiminnallinen introepisodi ennen alkutekstejä. Vaikka molemmat menestyivät hyvin, vasta sarjan kolmas elokuva 007 ja Kultasormi (Goldfinger, 1964) oli se teos, joka räjäytti pankin. Young oli onnistunut tehtävässään ja nuoresta Connerysta tuli rahaa takova tähti.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäinen Bond on yhä varsin toimiva ja raflaava agenttiseikkailu, joka ei lipsu myöhempiä sarjan elokuvia vaivaaviin ylilyönteihin. Bond on tarvittavan julma ja paikoin epämiellyttävä hahmo hänen charminsa ja pätevyytensä vastapainoksi. Tästä esimerkkinä käy Bondin siekailematon tyyli kohdella Tohtori No:n naispuolista apuria.

Bondeista muistetaan usein ensisijaisesti pääosan esittäjä, mutta suuri osa brändin suosiosta lepää myös elokuvissa nähtävien pähkähullujen rikollisten harteilla. Käkättävät mielipuolet, joilla on apureinaan partaveitsihattuja heitteleviä painijoita sekä rautahampaita, ja suunnaton määrä rahaa, ovat kiinnostava vertauskuva rajattomia rikkauksia seuraavasta hulluudesta, joiden palauttamiseen takaisin maanpinnalle tarvitaan Bondin kaltainen sankari. Onnistuneesta roolisuorituksestaan huolimatta Joseph Wisemanin näyttelemä paha tohtori kuuluu tässä mestaririkollisten sarjassa vaatimattomimpiin.

Sen sijaan vaatimattomaksi ei voi luonnehtia ensimmäistä Bond-naista, sveitsiläissyntyisen Ursula Andressin näyttelemää Honey Ryderia. Noustessaan bikineissään merestä, tuli Andressista yhdessä yössä oman aikansa seksisymboli ja – kuten hän itse on sanonut – taloudellisesti riippumattoman. Rooli sai fanit kaipaamaan hänen kaltaistaan eroottista ja vahvaa naisikonia kaikkiin tuleviinkin elokuviin.

Bondeissa ylipäätään kohtaavat sukupuolten väliset primitiiviset vietit. Moni nainen fantasioi alfauroksesta. Miehestä, joka osaa valita aina oikean tavan toimia, tarvittaessa riittävällä väkivallalla, ja on seksuaalisesti riittävän röyhkeä. Miehestä, joka asettaa käytännöllisiä rajoja niin itselleen kuin valloituksilleen, eikä kadota charmiaan saati asetu aloilleen. Miehet puolestaan haaveilevat tästä mahdollisuudesta, etenkin koska Bond toteuttaa alfan oikeuksiaan nimenomaan kaikista itsetietoisimpiin naisiin. Jos samaan ei muutoin yllä omassa elämässään, voi aina täyttää mielikuvavajeen ostamalla Bondin suosima kello, Rolex Submariner.

Muulle maailmalle kävi pian selväksi, että Bondin kaltaisilla päiväunilla saattoi tehdä rahaa. Kolme ensimmäistä elokuvaa inspiroivatkin valtavan määrän jäljittelijöitä, bondsploitaatioita, joista mainittakoon pari varhaisinta: Philippe de Brocan ohjaama Mies Riosta (L'homme de Rio, 1964) ja Umberto Lenzin tekemä 008 miehemme Kairossa (A 008 operazione sterminio, 1965), jossa naisagentti 008 rikkoo sukupuolistereotypioita tullen elokuvan sankariksi. Alberto De Martinon Operaatio 'Pikkuveljessä' (Operation Kid Brother, 1967) pääosaan kutsuttiin Conneryn nuorempi veli Neil, jolla oli aiemmin kokemusta vain talojen rappaamisesta. Vuosikymmenen loppuun ehdittäessä maailmalla hyöri kirjava joukko erilaisia agentteja estämässä milloin ydintuhoa, milloin ihmisten eliminoimista purukumilla (New York chiama Superdrago, 1966).

Tri No:n jälkeen Connery oli yksi elokuvahistorian valovoimaisimmista tähdistä. Hänen palkkansa kasvoi jokaisen Bondin myötä ja Connery esiintyi urallaan kaiken kaikkiaan seitsemässä Bond-elokuvassa, mutta myös isossa kasassa muita elokuvahistorian ehdottomia klassikoita, kuten Zardoz (1974), Highlander: Kuolematon (Highlander, 1986) ja Ruusun nimi (The Name of the Rose, 1986). Miehen ei tarvinnut koskaan edes luopua skottiaksentistaan.

Jos modernin ajan ituhippisankareiden ja Jason Stathameiden keskellä haluaa muistella sitä, mitä miehisyys joskus tarkoitti, kannattaa katsoa Tri No. Ohjaaja Youngin tekemät Lontoon kierrokset Conneryn kanssa tuottivat sankarikuvan, jota moni yhä palvoo mielikuvissaan astuessaan esimerkiksi kalliiseen yökerhoon tai kasinoon. Connery tullaan muistamaan paitsi ensimmäisenä virallisena Bondina, myös maskuliinisuuden pastissina.