Markus Sorsa

La bestia uccide a sangue freddo (Kylmäverinen peto, 1971)

Ohjaaja:

• Fernando Di Leo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Di Leo

Vuoden 1972 Milano calibro 9 on allekirjoittaneelle se kaikkein päräyttävin eurogenreleffa koskaan. Sanomattakin lie selvää, että kun tassuun sattui saman ohjaajan vuotta aikaisemmin tekemä mustahanskamurhaajaeepos La bestia uccide a sangue freddo, olivat odotukset korkealla. Etenkin kun monet vaikutusvaltaiset tahot olivat sitä suitsuttaneet. Elokuvan loputtua havaitsin kuitenkin tuijottaneeni noin 95 minuuttia paskaa. Hyvä, että näkö jäi.

Myönnän kirjoittavani tätä tunnekuohun vallassa. Minua vituttaa. Mutta, mutta – analyyttisyys ennen kaikkea. Nyt on otettava rottaa niskasta kiinni ja alettava kysymään itseltään jyrkän reaktion syitä. Ensin plussat:

Elokuvan perusasetelma tuntuu toimivalta. Syrjäiseen, kartanomaiseen parantolaan on suljettu epälukuinen joukko ilmeisesti itsemurhaa yrittäneitä nuorehkoja, hyvännäköisiä naikkosia. Sairaalaa johtaa itse suuri Kinski. Eipä aikaakaan kun parantolassa alkaa riehua kirvestä ym. heiluttava mielipuoli. Kukahan se mahtaa olla? Tämän lukaistuaan jokainen hyvän giallon nähnyt katsoja yhtynee siihen, että huonommistakin lähtökohdista on väännetty toimivaa viihdettä.

Puhtaasti visuaaliselta kantilta La bestia uccide a sangue freddo on etenkin alkupuolella jopa hyvännäköinen tuotos. Värit suorastaan hehkuvat 60‑ ja 70‑lukujen vaihteen syntistä loistoa. Myös kuvakompositiot ovat vakuuttavia, ja mielisairaalamiljöön fiilis tavoitetaan oikein mainiosti. Mutta tähän loppuu kehuminen, tikun vääntäminen asiasta.

La bestia uccide a sangue freddo ei osaa päättää mikä se on. Missään nimessä se ei ole giallo. Siis vaikka elokuvan ainoan alusta loppuun kuljettavan kerronnallisen voiman tarjoaa mustaan pukeutunut murhaaja, jonka kasvoja ei näytetä. No miksei se sitten ole giallo? Koska elokuvasta puuttuu selvittäjähahmo. Toimivissa gialloissa on aina joku hahmo, joka alkaa selvittää murhaajan henkilöllisyyttä. Sen kaltainen toimija kuljettaa tarinaa eteenpäin yhdessä murhaajan kanssa. Parhaissa tapauksissa lopputulos on peli, jossa katsoja myötäelää selvittäjän mukana elokuvan tapahtumia. Emotionaalinen kliimaksi tulee yleensä silloin, kun katsoja tajuaa muutamaa sekuntia ennen selvittäjää kuka murhaaja on – ja että nyt ollaan vaarassa.

La bestia uccide a sangue freddossa tämä dramaturgia pettää pahemman kerran. Murhaajan visiitit ovat kiusallisen irrallisia, eivätkä ne linkity millään tavalla niiden välillä tapahtuviin kohtauksiin. Elokuvassa ei ole minkäänlaista kerronnallista jännitettä. Itse asiassa siinä ei ole varsinaista päähenkilöä ollenkaan. Suurin osa päänäyttelijöistä saa suurin piirtein saman verran aikaa. Tämänkaltainen rakenne saattaa toimia jossain Viime vuonna Marienbadissa (1961) ‑tyyppisessä taidepläjäyksessä, mutta ei missään nimessä genre-elokuvassa.

La bestia uccide a sangue freddo on myös kovin tosikkomainen elokuva. Ainakin se ottaa itsensä liian vakavasti. Kaikki näyttelijät ovat kuin zombeja, emotionaalisesti kovin hillittyjä. Kinskikin on haudannut normaalin maanisen karismansa maton alle ja muuttunut huonekaluksi. Ylipäänsä henkilöhahmot jäävät niin ohuiksi, että toipilaiden puolesta ei edes jännitä murhaajan saapuessa, koska heissä ei ole mitään syvyyttä, ja he ovat katsojalle täysin yhdentekeviä. Leimallisimmin vakavuus kuuluu kuitenkin ääniraidalla. Musiikiksi Di Leo on valinnut yleensä hisseissä kuultavaa ohjelmistoa. Poissa on näille elokuville tyypillinen groove ja niljakas svengi. Tilalla on poikkihuilua ja virvelirummun rimshotteja suoraan ruotsinlaivan puolalaisbändiltä.

Pahiten homma kusee kuitenkin siinä noin tunnin kohdalla. Seuraa vartti kammottavaa ja turhaa elokuvan venyttämistä. Di Leo unohtaa juonensa kokonaan ja näyttää kolme täysin turhaa ja irrallista "eroottista" kohtausta. Näiden kohokohtana voidaan mainita kolme erillistä ja erityisen tarpeetonta full frontal ‑lähikuvaa karvaisen pillun hyväilemisestä. Viimeistään nämä itsetarkoituksellisen kylmät ja sleazyt "eroottiset" kohtaukset pysäyttävät juonen etenemisen ja vaivuttavat katsojan koomaan.

Kaikkein anteeksiantamattomin virhe on kuitenkin whodunnit-rakenteen mukana raahaaminen sitä mitenkään hyväksikäyttämättä. Katsojalle ei missään vaiheessa suoda mitään vihjeitä murhaajan identiteetistä, ja kun tämä lopulta paljastuu, ei siihen liity mitään päräyttävää. Näin ei todellakaan tehdä toimivaa genre-elokuvaa.