Tony Reponen

The Last House on the Left (1972)

Ohjaaja:

• Wes Craven

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wes Craven

Wes Cravenin ensimmäinen täysimittainen kauhuelokuva, The Last House on the Left, herätti ilmestyessään amerikkalaisten lähiöiden teattereihin suurta kohua. Ankaran sensuurin kohteeksi se joutui saman tien. Sen lisäksi, että se kiellettiin kokonaan useissa maissa, kuten tietenkin Britanniassa, siitä on ollut liikkeellä ainakin neljällä eri pituudella varustettuja printtejä. Tosin kaikkein täydellisintä, 91 minuuttiseksi väitettyä kopiota ei tiettävästi ole nähnyt aikoinaan kuin kourallinen ihmisiä valitussa Britain's National Film Theatren esityksessä.

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna The Last House on the Leftin osakseen saaman kohtelun ymmärtää, sillä se ei ole nykystandardienkaan mukaan mikään kepein mielin katseltava mukava illanviettoelokuva.

Juoni alkaa sillä kun pian syntymäpäiviään viettävä 17‑vuotias Mari Collingwood (Sandra Peabody) päättää lähteä ystävänsä Phylliksen (Lucy Grantham) kanssa sopivasti nimetyn Bloodlust-bändin keikalle. Kohtalon oikusta jonkin verran aiemmin on vankilasta karannut vaarallinen rikolliskaksikko – Krug Stillo (David Hess), joka on istunut tuomiotaan kahden nunnan ja yhden papin kolmoismurhasta, sekä Fred "Weasel" Podowski (Fred J. Lincoln), jolla on tilillään lapsen hyväksikäyttöä ja muuta mukavaa. Heidän seurassaan on nähty kaksi muuta ihmistä, joista toinen on Krugin äpärälapsi Junior Stillo (Marc Sheffler) ja toinen nymfomaaninen Sadie (Jeramie Rain).

Parin juonenkäänteen kautta tyttöjen ja rikollisjoukon tiet kohtaavat, ja Mari ja Phyllis huomaavat jääneensä harvinaislaatuisen sadististen ja sekopäisten rikollisten armoille. Piinaavien minuuttien kuluessa tytöt raiskataan ja tapetaan, ja kusipäänelikon hakiessa yöpymispaikkaa Marin vanhempien (Cynthia Carr ja Richard Towers) luota katsoja toivoo vain pahinta heille.

Muun muassa Bergmanin Neidonlähteestä (1960) vahvasti vaikutteita ottava ja Kubrickin Kellopeliappelsiiniin (1971) viittauksia tekevä tarina etenee turhia elokuvallisia kikkailuja välttäen, kylmän dokumentaarisessa hengessä vääjäämättömän synkeään loppuunsa koko ajan intensiteettiään kasvattaen.

Halvan rosoinen kuvaus sopii leffaan täydellisesti, ja tehosteet ovat riittävän vakuuttavia suhteellisesta vähäverisyydestään huolimatta. Monen näyttelijän kokemattomuus paistaa välillä hyvinkin selvästi läpi, mutta pääkusipää David Hessin loistavan maaninen suoritus enemmän kuin korvaa tämän. Koomiseksi kevennykseksi aina ahdistavaksi äityvien kohtausten väliin sijoitettu sheriffi/apulaissheriffikaksikko (Marshall Anker ja Martin Kove) pitää kunnialla yllä monessa tämän elokuvan jälkeen tehdyssä filmissä esitettyä kuvaa poliisien perinpohjaisesta saamattomuudesta ja tyhmyydestä, sekä etäännyttää katsojaa juuri sopivasti välillä liiankin angstisista tapahtumista.

Elokuvan musiikki on David Hessin käsialaa ja toimii luoden juuri sopivan kieroutuneen tunnelman, ollen pääosin kevyen poreilevan popahtavaa progea – mikä on tietysti jyrkässä ristiriidassa leffassa kuvattujen tapahtumien kanssa.

Muutamista varsin silmiinpistävistä jatkuvuus‑ ja loogisuuskämmeistä huolimatta The Last House on the Left pitää otteessaan kuin jäänyrkki, ja viimeistään lopputekstien alkaessa sen varsin pessimistis-nihilistinen sanoma jättää katsojan miettimään omaa elämänkatsomustaan ja mielenterveyttään.