Vuonna 1990 perustettu Yubari Fanta (alkuperäiseltä nimeltään Yubari International Fantastic Adventure Film Festival) vietti tänä vuonna 25-vuotissyntymäpäiväänsä. Tarjolla oli jälleen kattaus mielenkiintoista uutta japanilaista elokuvaa sekä mielipuolista oheisohjelmaa.
Juhlavuoden teemaksi oli valittu "maailman hauskin elokuvafestivaali" ‑kehu, jonka lukuisat festivaalivieraat ovat jättäneet Yubarille vuosien mittaan. Yubarin tarjoama omituisten elokuvien, täysin päättömän oheisohjelman sekä kauniiden elokuvaplakaattien (mm. Väkivallan vihollinen, Golgo 13, Seitsemän Samuraita, Città violenta, Apinoiden planeetta ja kymmeniä muita) täyttämien katujen yhdistelmä oikeuttavatkin kehun täysin. Festivaali juhlisti historiaansa muun muassa Yubarissa kuvatun Ken Takakura ‑elokuva Yellow Handkerchief (1978) erikoisnäytöksellä, sen yhteyteen järjestetyllä location tour ‑kiertueella sekä esittämällä näytösten ohessa valtavat määrät vanhoja festivaalivalokuvia, joista paljastui mielenkiintoisia vierailijoita aina Sonny ChibastaKoji Wakamatsuun, Quentin TarantinostaLloyd Kaufmaniin, Dennis HopperistaRoger Vadimiin ja Teruo IshiistäFrank Henenlotteriin.
Festivaali oli tilannut juhlavuoden kunniaksi todella hienon festivaalitrailerin vanhan koulukunnan nukkeanimaatioon erikoistuneelta ohjaaja Takashi Iitsukalta. Trailerissa Yubarin kaupungin katuja koristavien vanhojen elokuvamainosten hahmot heräävät pahvinukkeina henkiin. Tarjolla oli täten maailman ensimmäinen Toshiro Mifunen (Seitsemän samuraita, 1954) ja Sean Conneryn (Dr. No, 1962) yhteinen taistelukohtaus. Trailerin lopussa Yubarin maskottitiikeri tuhoaa festivaalin päänäyttämön, Adire kaikanin, joka revitään todellisuudessakin tänä vuonna maan tasalle. Ensi vuodesta lähtien festivaalin on löydettävä itselleen uudet tilat.
Vuoden 2015 festivaali tarjosi tuttuun tapaan vahvan kattauksen mielenkiintoista uutta japanilaista elokuvaa sekä mielipuolista oheisohjelmaa, johon kuului muun muassa punk-rock-strippari Clitoric Risin live-esiintyminen, Noboru Iguchin ja Yoshihiro Nishimuran tanssiesitys sekä karatetähti Rina Takedan (K.G., 2011) toimintashow. Muita mainitsemisen arvoisia festivaalitapahtumia olivat esimerkiksi rock-bändi The Ton Up Motorsin esiintyminen palkintogaalassa sekä perinteinen Stove Party, jossa Alien vs. Ninja ‑tähti Masanori Mimoto kokkasi herkullista peurankäristystä. Seuraavana yönä elitisti sai tosin kokea karman uhkaavan katseen neljän peuran kävellessä autiolla tiellä vastaan. Kohtaamisesta selvittiin onneksi vammoitta.
Yubarin tämänvuotiseen tuomaristoon kuuluivat festivaalin vakiokävijä Yoshihiro Nishimura, ohjaaja Kazuki Ohmori (Godzilla vs. King Ghidora, 1991), Sitgesin elokuvafestivaalin johtokunnan jäsen Mike Hostench sekä Nippon Connectionin entinen ohjelmistovastaava Alex Zahlten. Tuomariston viides jäsen, Moebius (2013) ‑tähti Lee Eun‑woo, valitettavasti joutui perumaan osallistumisensa, samoin kuin festivaalivieraaksi kaavailtu Kim Ki‑duk.
Elokuvallisesti yhdeksi Yubarin tämänvuotisista teemoista muodostui ikään kuin vahingossa aikuisviihde sekä sen valtavirtaistuva asema Japanissa. Kilpasarjan parhaana elokuvana palkittiin Makeup Room, joka on yli tuhat aikuisviihdevideota ohjanneen Kei Morikawan hillittömän hauska katsaus alan kulissien taakse. Huomionarvoista oli myös, että kilpasarjan muista seitsemästä elokuvasta peräti kolmessa nähtiin nykyisiä tai entisiä AV‑tähtiä merkittävissä näyttelijärooleissa: Aino KishiMaidroidin pääosassa, Maki MizuiHamanin sivuroolissa sekä Asami ja IonaUse the Eyeballsin sivuosissa.
Festivaalilla esitettiin myös aikuisviihdelegenda Company Matsuon (Company on todellakin ohjaajan etunimi) arthouse-ilmiöksi noussut The Sex Cannon Ball Run 2013. Kymmentuntiseen aikuisviihdevideoon pohjaavassa, paikoin hillittömän hauskassa dokumenttielokuvaversiossa kuusi alan ohjaajaa kaahaa autoilla ja moottoripyörillä yli 1000 kilometrin matkan Tokiosta Sapporoon kilpaillen sekä nopeudessa että matkan aikana sänkyyn saatettujen naisten määrässä – kuvaten toki kaiken videokameroilla. Matsuo toi festivaalille myös uutuuselokuvansa The BiS Cannon Ball Run 2014, jossa ohjaajajoukkio soveltaa sosiaalisia taitojaan saadakseen anti-idolibändi BiS:n (Idol Is Dead, 2012) jäsenet avautumaan kameran edessä. Tytöille ei luonnollisesti kerrottu elokuvantekijöiden aikeista, vaan miesten uskoteltiin olevan aivan tavallinen konserttitaltioinnin kuvausryhmä.
Festivaalilla samaan aikaan järjestetyn huippusalaisen ohjelmanumeron johdosta elitisti ei ehtinyt jäädä katsomaan The Sex Cannon Ball Run 2013:sta aivan loppuun saakka – ja missasi BiS:in kokonaan – mutta elokuvien pariin saatetaan palata vielä tulevaisuudessa. Sitä odotellessa perehtykäämme festivaalin muihin kohokohtiin.
19.–23.2.2015, Yubari, Japani
Sisällysluettelo
Hentaidan (2015)
O: Noboru Iguchi
Damager (2015)
O: Noboru Iguchi
Makeup Room (2015)
O: Kei Morikawa
The Limit of Sleeping Beauty (2014)
O: Ken Ninomiya
Mizo (2013)
O: Nam Ki-woong
Haman (2015)
O: Tetsuya Okabe
Use the Eyeballs! (2015)
O: Naoya Tashiro
Luv Ya Hun! (2015)
O: Daigo Matsui
The Maidroid (2015)
O: Noh Jin-soo
Kim (2014)
O: Shumpei Shimizu
Control of Violence (2015)
O: Takahiro Ishihara
The End of the World and the Cat's Disappearance (2014)
O: Michihiro Takeuchi
Yubarissa koettiin perjantai-iltana aikataulukatastrofi, kun Noboru Iguchi ja Yoshihiro Nishimura villitsivät yleisöjä samaan aikaan eri osoitteissa. Elitisti päätti osallistua ensiksi Noboru Iguchi's Wonder Gravityyn ja jatkaa vasta sen jälkeen Yoshihiro Nishimura Mad Nightiin.
Noboru Iguchi's Wonder Gravity
Elitistin valinta osui eittämättä nappiin, sillä Iguchin tapahtumassa oli lievästi sanottuna mieletön meno. Ohjelma starttasi Iguchin 23‑minuuttisella semifiktiolla Damager (2015), joka on tuiki tavallisen liikemiehen rahoittama supersankarifantasia. Keski-ikää lähestyvä Yu Kazama otti Iguchiin yhteyttä täyttääkseen pitkäaikaisen unelmansa supersankarielokuvan tähdittämisestä. Iguchin mielestä idea oli loistava ja auttaisi Kazamaa löytämään elämänsä ensimmäisen tyttöystävän, sillä onhan supersankarielokuvan tähdittäminen sentään astetta kovempi tärppi kuin kuvan lataaminen deittipalveluun. Iguchin elokuvassa ujo mies pääsisi samalla kokemaan elämänsä ensimmäisen suudelman – joskin Kazaman pyynnöstä ainoastaan vastaanottavana osapuolena.
Kazama esittää Damagerissa (alkuperäisnimeltään Jishô senshi Damager eli "Self-Mutilation Warrior Damager") elokuvan nimihenkilöä – oikeuden puolustajaa, jonka supervoimat aktivoituvat ainoastaan fyysisen ja henkisen kivun voimalla. Pahan uhatessa Damager viiltää ranteensa auki ja näyttää pahiksille kaapin paikan. Damager on auttamattoman rakastunut viehättävään koulutyttöön, joka kuitenkin kuolee raakalaismaisen poikaystävänsä (Demo Tanaka) käsissä. Damagerin on nyt muutettava historian kulkua kääntämällä aikaa taaksepäin (temppu onnistuu vastaanottamalla 40 nyrkiniskua vatsaan) ja puuttumalla tapahtumiin ennen kuin on liian myöhäistä.
Iguchi on taikonut minimaalisella budgetilla hölmön, mutta hyvin sympaattisen projektin. Elokuvan johdantojaksossa Iguchi tapaa Kazaman ja ottaa vastaan 400 000 jenin eli noin 3000 euron shekin. Rahoilla suunnitellaan Damagerille oma taistelupuku ja teemakappale, palkataan sivurooleihin aidot näyttelijät sekä hankitaan Isao Karasawa koreografioimaan toimintakohtauksiin muutama villi martial arts ‑liike. Pohjustuksen jälkeen siirrytään runsaan vartin pituiseen elokuvaan. Lopuksi palataan vielä uudelleen Iguchin toimistoon, jossa ohjaaja näyttää valmiin tuotteen Kazamalle.
Damager tuskin toimisi kokoillan elokuvana, mutta lyhytelokuvaan konsepti on mitä mainioin. Vitsikäs tyyli jaksaa huvittaa lyhyen kestonsa ajan ja projekti on rakkaudella toteutettu. Yubarissa koettuna live-elämyksenä Damager-näytös oli suorastaan huikea. Tunnelma oli katossa jo yleisön hurratessa elokuvan aikana Damagerin puolesta ja parani entisestään elokuvan jälkeen koko salin laulaessa Damager-teemabiisiä yhdessä Iguchin, Tanakan sekä lavalle uskaltautuneen Kazaman kanssa. Hurmioituneen vastaanoton seurauksena Kazama lupasi myös rahoittaa jatko-osan!
Ilta jatkui Damagerin jälkeen Iguchin ohjaamalla punk-rock-strippari-muusikko Clitoric Risin musiikkivideolla, joka oli hieman yllättäen todella hieno ja sai mahtavalla äänentoistolla yleisön tukan hulmuamaan. Vielä yllättävämpää oli, kun Clitoric Ris syöksyi hetkeä myöhemmin lavalle ja heti perään yleisön joukkoon – asianmukaisessa esiintymisasussa tietenkin. Ris onnistui myös vahingossa toisintamaan Mies ja alaston ase 2½ (1991) ‑elokuvasta tutun vessakohtauksen paiskatessaan paitansa eturivissä istuneen katsojan kasvoille, joka lähestulkoon tukehtui vaatekappaleeseen.
Iguchin ja Clitoric Risin hankkiuduttua eroon lopuistakin vaatteistaan ja viihdytettyä yleisöä lyhyellä juttutuokiolla oli aika siirtyä illan toisen elokuvan pariin. 43‑minuuttinen Hentaidan ("The Perverts", 2015) on Iguchin uran törkyisin luomus. Elokuva kokoaa yhteen joukon pervertikkoja, jotka kohtaavat itsemurhabussissa.
Hentaidan tasapainottelee onnistuneesti hölmön ja todella sairaan välimaastossa. Hahmogalleriaan mahtuu mm. virtsanjuoja, koulutytön paskasta unelmoiva mies sekä seksuaalisesti kieroon kasvanut tyyppi, joka kiihottuu vain naisen katkeavien luiden äänestä. Elokuva liukuu alun koomisista idoli, lesbo‑ ja paskafetissijaksoista todella pahaa tekeviin osuuksiin, jossa muovipussipäistä uhria moukaroidaan vasaralla viimeiseen hengenvetoon saakka. Vaikka elokuva onkin mustan humoristinen – sekä paikoin hyvin kepeä – juuttui Yubari-yleisöllä nauru kurkkuun elokuvan häijyimmissä jaksoissa.
Hentaidanin arvottaminen perinteisin elokuvastandardein on liki mahdotonta, sillä kyse on ennen kaikkea kokemuksesta. Elokuva ei todellakaan ole kaikkien mieleen, eikä yhtä bisarria komedian ja oksennusreaktioiden yhdistelmää tule aivan heti mieleen. Lähin vertailukohta lienee John Waters. Elokuvan jälkeen olo on hämmentynyt, mikä lienee kuitenkin hyvä merkki. Seuraavana päivänä Iguchia jututtaessani ohjaaja pohti olisiko Hentaidanin kaltaisen elokuvan esittäminen Suomessa laillista. Lupasin, että kyllä olisi!
From the Jury Member: Yoshihiro Nishimura Mad Night
Yubarin kilpasarjan tuomaristoon valittu Yoshihiro Nishimura joutui tuomarointikiireidensä johdosta jättämään legendaarisen Forum Theaterinsa (katso elitistin raportit vuosilta 2013 ja 2014) tänä vuonna väliin. Nishimura järjesti kuitenkin 4½-tuntisen puhetilaisuuden perjantai-iltana. Elitisti liittyi joukkoon heti Noboru Iguchi's Wonder Gravityn päätyttyä.
Nishimura oli haalinut paikalle kaikki Yubariin saapuneet tuttunsa Rina TakedastaMasanori Mimotoon ja The ABCs of Death 2 ‑elokuvan japanilaisiin tekijöihin. Illan mittaan paikalle saapuivat myös Yubarin kilpasarjan elokuvien ohjaajat. Nishimura halusi haastatella nuoria ohjaajalupauksia, mitä varten paikalle oli raahattu aimo annos alkoholijuomia. Ideana oli, että juopuneena ohjaajat antaisivat mielenkiintoisempia vastauksia kuin selvin päin. Lopputulos oli kuitenkin, että ainoastaan haastatteluavustaja Demo Tanaka tuli niin känniin, että hänet jouduttiin taluttamaan pois lavalta ennen kuin hän tuhoaisi koko paikan.
Hauskassa, mutta puheveroisessa tapahtumassa ei nähty Forum Theater ‑henkistä täysin kajahtanutta ohjelmaa ennen kuin aamukahden maissa, jolloin Nishimura ja paikalle ennättänyt Iguchi säntäsivät lavalle koulutyttöjen univormuissa tanssien idoli/näyttelijä Kayanon (Kept, 2014) kanssa AKB‑48 ‑yhtyeen popmusiikin tahtiin. Esitys oli – jos mahdollista – Noboru Iguchi's Wonder Gravity ‑ohjelmaakin hulvattomampi.
Illan päätteeksi Nishimura teki vielä huikean yllätyspaljastuksen seuraavan yönä järjestettävästä salaisesta näytöksestä, josta kukaan ei kuitenkaan saanut hiiskua sanallakaan. Seuraavana yönä pieni valikoitujen ihmisten joukko kokoontui syrjäisen esityssalin eteen uskaltamatta puhua asiasta edes toisilleen. Kukaan ei ollut varma, onko edes festivaalin henkilökunta tietoinen asiasta. Elokuvan jälkeen yleisö potkaistiin vastaavasti välittömästi pihalle ennen epäilysten heräämistä muiden festivaalikävijöiden keskuudessa. Elitisti palaa elokuvan pariin joskus tulevaisuudessa sen virallisen maailmanensi-illan jälkeen.
Kilpasarja
Yubarin virallisessa Off Theater Competition ‑sarjassa nähtiin tänä vuonna kahdeksan elokuvaa. Elitisti katsasti kaikki elokuvat Hiroaki Kubon melodraamaa Fading (2015) lukuun ottamatta.
Valtavirran ja aikuisviihteen lähentyminen Japanissa on ollut jo pitkään esillä myös Yubarissa. Kyse ei ole niinkään valtavirran roisiintumisesta, vaan aikuisviihteen ja aikuisviihdetähtien tunkeutumisesta valtavirtaan. Viime vuonna Yubarin kilpasarjassa nähtiin kaksi aikuisviihdenäyttelijän tähdittämää (Gun Woman, 2014; Fuck me to the Moon, 2013) ja yksi ohjaama (Kept, 2014) valtavirtaelokuva. Tänä vuonna festivaalin pääpalkinto meni urallaan yli 1000 aikuisviihdevideota ohjanneen Kei Morikawan hykerryttävän hauskalle komedialle Makeup Room.
Kokonaan yhdessä huoneessa tapahtuva Makeup Room seuraa yhden aikuisviihde-elokuvan katastrofaalisia kuvauksia sivuhuoneessa toimivan meikkaajan näkökulmasta. Pornovideo on saatava purkkiin illankoittoon mennessä, mutta kaikki kuviteltavissa oleva menee pieleen: lolita-rooliin palkatun näyttelijän selästä paljastuu valtava tatuointi, uusi tähti ei tiedä omaa esiintymisnimeään, yhden näyttelijättären silmä punottaa väärään paikkaan roiskahtaneiden ruumiineritteiden johdosta ja joku saatanan katumuusikko terrorisoi kuvauksia kovaäänisellä kailotuksellaan. Näin vain alkajaisiksi.
Makeup Roomin pääosassa nähdään osaava valtavirtanäyttelijä Aki Morita (Henge, 2011), joka tekee hyvää työtä poikkeuksellisen pitkän pinnan omaavana meikkaajana. Elokuvan muut naisnäyttelijät ovat pääosin aikuisviihdetähtiä (Nanami Kawakami, Riri Kuribayashi, Beni Ito), mutta hekin pärjäävät melko hyvin näyttelyrooleissa.
Seksiä elokuvassa ei nähdä lainkaan – paljasta pintaa kylläkin – sillä kamera ei koskaan poistu meikkaushuoneesta. Pelkistetty rakenne ei kuitenkaan ole hetkeäkään tylsä, sillä tilanteen asteittainen eskaloituminen maailmanloppua muistuttavaksi kaaokseksi on rytmitetty erinomaisesti. Elokuva muuttuu kohtaus kohtaukselta paitsi hauskemmaksi, myös koskettavammaksi. Länsimaisesta näkökulmasta yllättävintä on elokuvan täysin moralisointivapaa suhtautuminen teemaansa. Aikuisviihteen kuvaaminen on elokuvan mukaan varsin hauskaa puuhaa ja ihmisetkin mukavia.
4.0
(MK*)
Kilpasarjan kivuliainta laitaa edusti korealaisen Nam Ki‑woongin (Teenage Hooker Became Killing Machine In DaeHakRoh, 2000) uutuus Mizo, joka julistettiin kotimaassaan esityskieltoon.
Kim Ki‑duk ‑henkistä julmuutta tulviva Mizo on sairas perhekuvaus, jossa vauvana roskakoriin dumpattu nuori prostituoitu Mizo (Lee Hyo) saapuu etsimään vanhempiaan. Hän hankkiutuu ensitöikseen prostituoituja välittävän gangsterin (Lee Jeong-yong) palkkalistoille – työ, josta ei kuitenkaan tule mitään sekopäisen ex‑poliisin (Yoon Dong-hwan) omiessa Mizon henkilökohtaiseksi raiskauslelukseen. Mahtaako jompikumpi miehistä olla Mizon isä?
Mizo on läpikotaisen ahdistava ja vastenmielisen raaka elokuva. Esimerkkinä mainittakoon kohtaus, jossa mies syö oman sormensa sen jälkeen, kun hän on hakannut sen lihakirveellä irti. Elokuvan ongelma on kuitenkin vastavoiman puute. Pelkkä loputon synkistely vailla tyylikkyyttä tai ajoittaisia seesteisiä hetkiä alkaa väsyttämään jo hyvän matkaa ennen elokuvan loppumista. Ohjaajan yritys luoda vahvaa draamaa pelkän järjettömän brutaaliuden keinoin tuntuu teennäiseltä ja tekee elokuvan tunteellisista kohtauksista tahattoman koomisia. Mitään syvällisempiä vertailuja Kim Ki‑dukin, Park Chan-wookin tai Kim Ji‑woonin kaltaisten taitavampien korealaisohjaajien elokuviin ei kannata harjoittaa, vaikka Mizo muistuttaakin niitä teemallisesti.
Yubari esitti yhden paljaan sukuelimen sisältävän elokuvan sensuroimattomana, mikä taisi rikkoa Japanin lainsäädäntöä. Tempaus ei ollut poikkeuksellinen, sillä festivaali on ennenkin esittänyt elokuvansa alkuperäisessä muodossa valtavirtalevitykseen sovellettavista lakipykälistä piittaamatta. Näytöksessä tosin syntyi ikävää harmia täysin käsittämättömästä englanninkielisestä tekstityksestä, joka oli luultavasti Google Translatella tehty. Uskomatonta, ettei kotimaassaan kielletyn elokuvan tekijät ole vaivautuneet hankkimaan elokuvaan ammattimaista käännöstä ulkomaisia markkinoita silmällä pitäen.
1.5
(MK*)
Yksi kilpasarjan ehdottomista tähdistä oli 23‑vuotias Ken Ninomiya, joka on nuoresta iästään huolimatta jo rakentanut ympärilleen eräänlaisen yhden miehen elokuvatehtaan. Ohjaajan aiemmista elokuvista dystopinen jengikuvaus Slum-Polis (2014) on jo esitetty esimerkiksi Saksassa Japan-Filmfest Hamburgissa. Ohjaaja toi Yubariin 43‑minuuttisen uutuutensa The Limit of Sleeping Beauty, joka oli teknisesti koko kilpasarjan häikäisevin työ.
Huikean visuaalinen ja rautaisella ääniraidallaan rintalastan tärisemään saava The Limit of Sleeping Beauty seuraa sirkustaitelijan avustajan vajoamista hulluuden syövereihin. 29‑vuotiaan naisen unelma näyttelijänurasta valuu pillerien mukana lavuaarista alas tämän jumiutuessa vähäpätöiseksi sirkusavustajaksi samalla kun ikä alkaa jo painaa. Todellisuus ja painajaiset sekoittuvat hallusinaatioiden ottaessa vallan naisen arjessa.
Ninomiyan elokuvaa katsoessa on mahdotonta välttyä mielleyhtymiltä Alex de la Inglesiasin ja Shinya Tsukamoton elokuviin. Mukana on myös iso ripaus Darren Aronofskya ja Satoshi Konia. Tämä tekee elokuvasta melko epäoriginaalin: raivoavat klovnit, valkoiset pillerit ja täydellä volyymillä tykittävä musiikki alkavat olla jo melko vanha temppu, varsinkin kun Ninomiyalta puuttuu mielenkiintoinen tarina, joka oikeuttaisi niiden käytön. Toisaalta elokuva näyttää ja kuulostaa erittäin hyvältä ja onnistuu luomaan yksittäisiä todella hienoja jaksoja.
Ninomiyan nimi kannattaa ehdottomasti painaa mieleen. Jos ohjaaja kykenee jo 23‑vuotiaana haastamaan Tsukamoton, Inglesiasin ja Aronofskyn kaltaiset konkarit, tulee vain aika näyttämään mihin Ninomiya vielä tulevaisuudessa yltää. Tämänkertainen yritys jää puolitiehen, mutta omaperäisemmällä otteella lopputulos voisi olla jo todella mielenkiintoinen.
Yoshihiro Nishimuran ja Takashi Miiken apulaisohjaajana työskennellyt Tetsuya Okabe varioi debyyttiohjauksessaan elokuvien Killer Condom (1996), Killer Pussy (2004) ja Teeth (2007) teemoja. Elokuvassa nuoren koulutytön Harukon (Nonoka Baba) ensimmäinen seksikokemus päättyy tämän jalkoväliin kasvaneiden hampaiden puraistessa kumppanin elimen irti. Hätääntynyt tyttö pakenee paikalta ja onnistuu välttämään kiinnijäämisen, sillä poliisi ei osaa selvittää tapausta sen omituisuuden takia.
Haman eroaa monista edeltäjistään sivuuttaen huumorin ja kostoelementit kokonaan. Bisarri aihe muotoutuu ohjaajan käsissä vakavahenkiseksi kauhudraamaksi ja traagiseksi rakkaustarinaksi, joka ei vitsaile aiheellaan. Okabe kuvaa oman poikaystävänsä vahingossa tappaneen tytön ahdistusta ja yksinäisyyttä. Tytön kotiväki ei tiedä asiasta mitään, mutta seuraa murhatutkinnan etenemistä televisiosta. Koulu jää pian kesken. Haruko kaipaa tukea ja hyväksymistä, mutta tietää, ettei voisi koskaan osoittaa läheisyyttä normaalin tytön tapaan tulematta tappaneeksi kumppaniaan.
Okabe hallitsee oudon kauhudraaman odottamattoman hyvin. Elokuva on tunnelmallinen, surullinen ja kohtalaisen hyvin näytelty. Elokuva ei myöskään näytä kovin huonolta, vaikka väripaletti onkin hieman haalea. Väkivalta puolestaan on paikoin todella ahdistavaa, kuten pitkässä ja kaunistelemattomassa raiskauskohtauksessa. Tämänkaltainen rohkeus on nykyään harvinaista useimpien genreohjaajien suoltaessa ala-arvoisia perseilyelokuvia yleisölle, jonka mielikuvitus ei riittäisi epätavallisten aiheiden käsittelyyn muuten kuin niille räkäisesti nauraen.
Yhden asian suhteen Okabe ajaa kuitenkin metsään: elokuvan CGI-veri on kertakaikkisen surkeaa. Pahin esimerkki on elokuvan johdantojakson päättävä verisuihku, joka ei jätä sängyn valkoisiin lakanoihin tahran tahraa. Onneksi elokuvassa on verenlennätystä vain kolmessa kohtauksessa, ja niistä viimeinen nojaa käsityöefekteihin. Paremmilla efekteillä varustettuna Haman olisi helppo julistaa pieneksi helmeksi - nyt kehujen suhteen tulee oltua varautuneempi, vaikka elokuva niitä ehdottomasti ansaitseekin monilla osa-alueilla.
Elokuva voitti Yubarissa jaettavan Hokkaidon kuvernöörin myöntämän kunniapalkinnon, mikä on suorastaan hillitöntä. Milloin viimeksi kunnia-arvoisa poliitikko – joka on kuusikymppinen nainen – on palkinnut koulutytön terävähampaisesta vaginasta kertovan elokuvan?
3.5
(MK*)
27‑vuotias Naoya Tashiro on nuoresta iästään huolimatta tuttu kasvo Yubarissa. Nuori splatter-fanaatikko on tehnyt itselleen nimeä Cannibal Maid and Killer Nursen (2011) ja Naked Sisterin (2013) kaltaisten lyhytelokuvien ohjaajana. Tashiron roskaelokuvat sopivat Yubarin henkeen kuin nyrkki silmään, minkä johdosta ohjaajan töitä on nähty festivaalilla jo neljänä vuotena peräkkäin. Tashiron täyspitkä uutuus Use the Eyeballs on paitsi ohjaajan ensimmäinen kilpasarjaan valittu elokuva, myös hänen ensimmäinen elokuva, joka ei sisällä lainkaan splatteria tai kauhua.
Use the Eyeballs on umpikahjo rakkauskomedia ujosta ja epätavallisesta koulupojasta. Kotaro (Akihisa Shiono) omaa tavanomaisen silmäparin lisäksi kaksi ylimääräistä silmämunaa, jotka pulpahtavat nenästä ulos aina stressin iskiessä. Kiusallinen ominaisuus säikyttää aina treffikumppanit pakosalle, mutta silmämunista on myös hyötyä: ne voi lähettää vaikkapa ilmastointikanavaan vakoilemaan naapurihuoneen tyttöjen touhuja.
Tashiron elokuvat ovat aina olleet poikkeuksellisen päättömiä – sekä yleensä seksin ja väkivallan täyteisiä – mutta niissä on usein ollut pieni romanttinen pohjavire. Use the Eyeballsissa tämä romantiikka on nostettu päärooliin sympaattisen sankarin yrittäessä löytää itselleen tyttöystävän, joka hyväksyisi hänet sellaisenaan. Kapuloita rattaisiin pistävät mm. kateellinen äiti (Eihi Shiina), muiden onnellisuutta vihaava toimistoninja (Asami) sekä poikaa hakkaavat koulukiusaajat.
Tashiron fanipoikamaisessa ohjauksessa ei ole puutetta elokuvaviittauksista: Bernard HerrmanninTaksikuski-teema soi läpi elokuvan ja koulupoika kuluttaa vapaa-aikansa katsoen The Toxic Avengeria (1985) videolta. Loppuun on varattu koko festivaalisalin räjäyttänyt riemukas yllätys, josta ei parane paljastaa sen enempää. Älytön huumori muistuttaa jossain määrin Noboru Iguchin elokuvia ja osuu kohteeseensa silloin kun on osuakseen. Osa vitseistä on sisäpiirijuttuja, kuten Demo Tanakan ja still-kuvaaja Norman Englandin cameot, jotka aukenevat vain Tashiron ja kumppanien töitä tarkasti seuranneille. Kokonaisuus on epätasainen, mutta pääosin melko hauska, kunhan elokuvaa ei ota turhan vakavasti.
Huomion arvoista on myös se, että ohjaajan vaimo Iona (aka Rina Kichise) piti tällä kertaa vaatteet päällään sekä elokuvassa että näytöksessä. Kerta taitaa olla ensimmäinen kummallakin saralla. Normaalisti Tashiro esittelee vaimokultansa suloja auliisti niin japanilaisilla kuin ulkomaalaisillakin festivaaleilla. Yubarissa Iona oli viime vuonna alaston sushitarjotin ja toissavuonna muuan amerikkalaisen elokuvatuottajan silmälasit ryntäillään taivaan tuuliin lennättänyt tissitaistelija.
Yksinäinen poikamies (Hong Young-geun) löytää ovensa takaa salaperäisen yhtiön lähettämän paketin. Sisältä paljastuu kaunis mekaaninen kotiapulainen, jota miehellä on sopimuksen mukaan viikko aikaa testata. Sen jälkeen robotti tulee palauttaa. Droidi puhuu japania ja näyttää sikäläiseltä aikuisviihdenäyttelijältä – kuinkas muuten.
Korealainen ohjaaja Noh Jin‑soo myöntää auliisti kulttuurilainansa. "Koreassa ei ole varsinaista pink-elokuvateollisuutta, mutta rakastan japanilaisia eroottisia elokuvia" hän selvensi elokuvan näytöksessä. Kyseessä ei kuitenkaan ole uusintaversio liki samaa nimeä kantavasta japanilaiselokuvasta Maid Droid (2008), vaan alkuperäistuotanto. Alkuperäisyys ei tosin sinänsä ole elokuvan vahvuus: seksikkäät robotit ja eloon heränneet nuket ovat olleet etenkin Japanissa romanttishenkisten eroottisen elokuvien ja animesarjojen peruskuvastoa jo vuosikymmenien ajan (mm. Mischievous Lolita: Attacking the Virgin From Behind, 1987; Legend of the Doll, 2006; Air Doll, 2009).
The Maidroid ei tuo teemaan mitään uutta, mutta onnistuu kyllä viihdyttämään 75‑minuuttisen kestonsa ajan. Lajityypille ominaisesti elokuva on hyvin romanttishenkinen otaku-fantasia, eikä sisällä mitään hyvällä maulla toteutettuja seksikohtauksia hurjempaa. Droidia esittävä japanilainen AV‑tähti Aino Kishi sopii rooliin hyvin, vaikkei ylläkään muutama vuosi sitten jymy-yllätyksen tarjoilleen Rubbersin (2010) tasolle. Hänen keskeisin funktionsa on toimia animehenkisenä neitsytkaunottarena, joka ei puhtoisuudessaan tiedosta seksuaalisuuden konseptia. Omaperäisyyden puutteen ohella elokuvan suurin ongelma on komediaa ja draamaa kömpelösti alleviivaava musiikki.
The Maidroid purkitettiin yhdellä 60‑tunnin mittaisella kuvaussessiolla. Ohjaaja puolusteli vetoaan näytöksen yhteydessä: "En ole sadisti, mutta Aino Kishin aikataulusta löytyi vain kolme päivää aikaa kuvauksiin". Katsomon puolelle kiire ei onneksi välity. Kelpo viihdettä omasta maidroidista unelmoiville pojille.
3.0
(MK*)
Yubarin kilpasarjan parhaaksi elokuvaksi osoittautui Luv Ya Hun!
Luv Ya Hunissa neljä Kitakyushulaista koulutyttöä karkaa kotoaan osallistuakseen ihailemansa bändin keikalle Tokiossa. Matkaa on runsaat 1000 kilometriä, rahaa ei juuri lainkaan, ja menopelinä toimivat polkupyörät. Poljentavoimat riittävät parisataa kilometriä, jonka jälkeen alkaa pohdinta kuinka rahoittaa loppumatka. Onneksi japanista löytyy aina kysyntää koulupukua kantaville teinitytöille.
Luv Ya Hun! on kauttaaltaan raikas ja intiimi nuorisokuvaus. Kamera seuraa tyttöjen matkaa yötä päivää, tulee hahmojen iholle ja hyödyntää runsaasti pitkiä otoksia. Tyttöjen kokema jännitys ja hurmio välittyvät katsomon puolelle poikkeuksellisen tehokkaasti. Moraalinen saarnaus on jätetty elokuvasta kokonaan pois, vaikka tyttöjen tie viekin kyseenalaisten ansaintametodien pariin.
Luv Ya Hun!'in ote materiaaliinsa on länsimaiselle elokuvalle jokseenkin vieras. Vaikka länsimaiset nuorisoelokuvat eivät olekaan aina moralisoivia, omaavat ne lähes poikkeuksetta aikuisen näkökulman, jossa nuorten edesottamuksia seurataan ikään kuin ulkopuolisen silmin. Viimeistään tarinan lopussa hahmot ovat aikuistuneet ja oppineet tekemistään virheistä. Tämänkaltainen asennoituminen (jossa ei sinänsä ole mitään vikaa) sävyttää myös La vie d'Adèlen (2013) ja Boyhoodin (2014) kaltaisia huippusuorituksia. Aasialaisen elokuvan aika ajoin käyttämä erikoisuus on kuvata nuorisoa heidän omasta näkökulmastaan ikään kuin jättämällä kasvukertomuksen opettavainen kasvuosa kokonaan pois. Viime vuonna Yubarissa nähty pirteä School Girl's Gestation (2014), jossa pikkukaupungin koulutytöt päättävät porukalla hankkiutua raskaaksi, on tyylilajista hyvä esimerkki. Luv Ya Hun! uskaltaa niin ikään heittäytyä täysin sydämin nuoruuden hurmioon jättäen vastuun moraalisista linjavedoista katsojalle.
Luv Ya Hun!:in intiimiyttä vahvistaa elokuvassa runsaasti käytetty hahmojen itse kuvaamaa videokamerakuva. Valinta toimii niin hyvin, että sitä olisi luultavasti voitu soveltaa koko elokuvaan. Sekä ensimmäisestä että kolmannesta persoonasta esitetty kuvamateriaali näyttää myös erittäin hyvältä, kiitos tasokkaan kuvauksen ja laadukkaiden tuotantoarvojen. Visuaalisesti elokuva tuo mieleen japanilaisen nuorisoelokuvan parhaisiin saavutuksiin kuuluvat Love and Popin (1998) ja All About Lily Chou Choun (2000). Erinomaiset ja naturalistiset nuoret näyttelijät viimeistelevät paketin.
Ohjaaja Daigo Matsui oli Yubarin kilpasarjassa hieman outo tapaus. 29‑vuotias nuori lupaus on festivaalin muista kisaajista poiketen ennättänyt julkaista jo useita valtavirran teatterielokuvia, kuten Afro Tanaka (2012) ja Sweet Poolside (2014). Ohjaajalla olikin käytössään kilpasarjan selvästi suurin budjetti (noin 75 000 euroa, mikä on tuplasti enemmän kuin muilla ohjaajilla), joka on ilahduttavasti sijoitettu hyvin indie-henkiseen tuotantoon. Ohjaajan tausta valtavirran parissa nostaa päätään ainoastaan loppupuolen latteassa montaasijaksossa, jonka olisi voinut jättää suosiolla väliin.
4.0
(MK*)
Poimintoja Forecast-sarjasta
Virallisen kilpasarjan ohella Yubari esittää runsain määrin mielenkiintoisia elokuvia Forecast-sarjassa. Sarja keskittyy ensisijaisesti nuorten lupausten lanseeraukseen ja sisältää täyspitkien töiden ohella useita keskipitkiä (noin 40 min) elokuvia. Mukana on myös kokeneempien ohjaajien epätavallisia tai muuten vain pienelle yleisölle suunnatuja töitä. Alla muutamia poimintoja Forecast-sarjan tarjonnnasta. Myös artikkelin alussa arvoidut Noboru Iguchi ‑elokuvat Damager (2015) ja Hentaidan (2015) kuuluivat Forecast-sarjaan.
Tokio on autioitunut vuonna 2011 sattuneen mystisen onnettomuuden (lue: Fukushima) johdosta. Nuorempien sukupolvien edustajat kärsivät pienimuotoisista mutaatioista, kuten kissanhännästä ynnä muista ylimääräisistä ruumiinosista. Koko maan ruokavarastot ovat samalla saastuneet, minkä johdosta kaikki syövät kissanruokaa, jota puolestaan on tarjolla ylettömät määrät kissojen kadottua maan kamaralta. Maapalloa kohti matkaava asteroidi on päättämässä lopunkin maanpäällisen elämän piakkoin, joskin muutama onnekas on saanut uuden asuinpaikan Jupiteriin perustetusta siirtokunnasta.
Japanilaisen idolimaailman älyvapauteen suhteutettuna The End of the World and the Cat's Disappearance ei ole kovin omituinen projekti. Yleisörahoituksella valmistunut elokuva on universumin suloisimpiin otuksiin lukeutuvan Izukonekon (oikealta nimeltään Mari Mizukita) oma elokuva, joka perustuu hänestä kertovaan fiktiiviseen sarjakuvaan. Kissoja, animea ja cosplayta rakastava laulava idoli teki soolodebyyttinsä vuonna 2011 ja perusti kaksihenkisen idoliryhmän Pla2me viime vuonna BiS:n (Idol Is Dead, 2012) entisen jäsenen Saki Kamiyan kanssa. The End of the World and the Cat's Disappearance valmistui niiden välissä Izukonekon soolouran jäähyväisinä.
Izukoneko esittää elokuvassa kissanhännällä varustettua koulutyttö Itsukoa, joka koulunkäynnin ja maailmanlopun odottamisen ohella laulaa ja tarinoi nettikameran edessä. Ruutu täyttyy tosielämän suosittujen nettistreamien tapaan seuraajien kommenteista, joista osa ei kuitenkaan vaikuta olevan maan päältä peräisin. Televisiossa uutisoidaan samaan aikaan näköhavainnoista Itsukoa muistuttavasta legendaarisesta kissatytöstä Tokion radioaktiivisessa betoniviidakossa, jonne kenelläkään elävällä ei tulisi olla asiaa. Mistä on kyse ja onko Itsukolle varattu oma roolinsa lähenevässä maailmanlopussa?
Izukonekon suosio perustuu enemmän hänen animehenkisiin idoliakteihin ja kissamaisuuksiin kuin lauluääneen. Tämä tekee Izukonekosta monia näyttelijä‑ ja laulajapohjaisia kilpailijoitaan puhtaamman idolin, sillä Izukonekon tapauksessa kaikki muu on toissijaista hänen olemuksensa rinnalla. Samaa voi sanoa The End of the World and the Cat's Disappearancesta. Länsimaiseen ajattelumalliin kummankaan viehätystä voisi olla vaikea sovittaa.
Ylihalattavan Izukonekon ohella elokuvan parasta antia on miellyttävän näköinen visuaalinen ulkoasu. Värikäs ja unenomainen elokuva ei kärsi monia pienen budjetin japanilaiselokuvia vaivaavista digitaalitaudeista. Elokuvan sivurooleissa nähdään lisäksi peräti 14 muuta idolia, joten kuvallisesti ei ole valittamisen aihetta. Konserttitaltiointien maailmasta (mm. Shinsei Kamattechan) ponnistava ohjaaja Michihiro Takeuchi ei kuitenkaan saa elokuvaan kovin paljoa puhtia, eikä edes sen ääniraita tahdo lähteä lentoon odotetulla tavalla, ellei sitten ole Izukonekon musiikin suuri ystävä. Tyttärelleen lauluja kirjoittavan mykän isän roolissa nähtävä pink-ohjaaja / laatukäsikirjoittaja Shinji Imaoka on pieni mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta ei juurikaan vaikuta elokuvan laatuun tavalla tai toisella.
The End of the World and the Cat's Disappearance ei ole varsinaisesti huono elokuva, mutta energisemmällä otteella elokuvassa olisi ollut potentiaalia paljon parempaankin.
Osakasta kotoisin oleva Takahiro Ishihara on rakentanut ympärilleen kokonaisen väkivaltadraamojen sarjan: Violence P.M. (2011), Osaka Violence (2012), Snake of Violence (2013) ja nyt Control of Violence. Ishihara kuvaa elokuvissaan osakalaisgangsterien arkea ja perhe-elämää ulottaen tarinoiden juuret usein hahmojen lapsuuteen saakka. Pienellä budjetilla kuvatut elokuvat eivät ole visuaalisesti kovinkaan tyylikkäitä, mutta Ishiharan tapa sekoittaa draamaa ja realistista väkivaltaa on löytänyt oman paikkansa japanilaisten elokuvafestivaalien ohjelmistoissa. Kaikki Ishiharan elokuvat on nähty Yubarissa ja Osaka Violence palkittu kilpasarjan parhaana elokuvana vuonna 2012.
Control of Violence jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla tiellä. Elokuva seuraa pienen ravintolan pystyttänyttä ex‑gangsteria (Arata Yamanaka), joka yrittää pysyä kaidalla tiellä yhdessä kolmen työntekijänsä kanssa. Mies vedetään kuitenkin väkisin takaisin vanhoihin kuvioihin jonkun alkaessa lahdata muiden jengien jäseniä. Tekoja pidetään hänen kädenjälkenään kunnes käy ilmi, että kaupunkiin on saapunut yakuzoita vihaava muukalainen (Kiyohiko Shibukawa), joka kerää vapaaehtoisista koostuvaa lynkkausjengiä nitistääkseen niin monta gangsteria kuin mahdollista.
Control of Violence ottaa hieman takapakkia toissavuoden Snake of Violencesta, joka hyötyi Ishiharan muita elokuvia paremmista tuotantoarvoista sekä kovanaamanäyttelijä Tak Sakaguchin epätyypillisestä roolista mykkänä ammattitappajana. Control of Violencessa ex‑yakuzan ja kuolleen gangsterin tyttären (Hiroko Yashiki) välinen draama jää kuitenkin melko kankeaksi ja elokuvaa vaivaa hieman harrastelijamainen yleisvaikutelma. Suoraviivainen mustavalkokuvaus ei myöskään peittele edullisen digiformaatin heikkouksia.
Ishihara osaa kuitenkin käyttää tapahtumapaikkoja hyvin hyödykseen. Osakan kiehuva teollisuushelvetti muodostaa erinomaisen taustan yakuzoiden ja heidän päänahkojaan himoitsevan sekopäisen karatetappajan yhteenotolle. Elokuva parantaakin otettaan heti väkivallan alettua ja pitää otteessaan, kunnes täysin epäuskottava loppuhuipennus vetää maton katsojan jalkojen alta.
Ishiharan pitkä Yubari-historia näkyy elokuvassa hauskana viittauksena: kuolleelle gangsterille omistetun alttarin päällä on Yubarin ohjelmistosuunnittelija Tokitoshi Shiotan valokuva.
2.0
(MK*)
Yubarin tämänvuotisen ohjelmiston kaksi kovaotteisinta ja tyylikkäintä elokuvaa olivat elokuvakoulujen kirjoilla olevien nuorten ohjaajien töitä. Siinä missä kilpasarjassa nähty The Limit of Sleeping Beauty antoi vihiä nousevasta lupauksesta, todistaa Forecast-sarjassa nähty 41‑minuuttinen Kim ohjaaja Shunpei Shimizun olevan jo suvereeni elokuvakerronnan taitaja.
Shinya Tsukamoton rajut draamat mieleen tuova Kim on varmakätisesti ohjattu ja mielenkiintoisia sosiaalisia teemoja hyödyntävä kuvaus Japanissa asuvasta korealaisnyrkkeilijästä.
Elokuvan nimihenkilö Kim (Kim Jeong‑yun) on murtuneen kätensä myötä elämästään otteen menettänyt ammattinyrkkeilijä. Miehen arki kuluu lähinnä seksiä harrastaessa sekä kaduilla tapellessa – yleensä turpaan ottavana osapuolena. Kim vihaa zainicheja – Japanin vallan aikana 1910–1945 maahan muuttaneita korealaisia sekä heidän jälkeläisiään, joista osa on omaksunut Japanin kansalaisuuden – vaikka on itsekin kolmannen sukupolven zainichi. Kimille zainichit ovat Japanin sosiaaliturvatukea hyödyntäviä loisia, jotka pilaavat hänen maineensa – ajatusmalli, joka on tuttu Tokion kaduilla aika ajoin marssivien rasististen mielenosoittajien kylteistä.
Todellisuudessa Kim on kuitenkin elokuvan pahin loinen – todellisuudentajunsa kadottanut ihmisraunio, joka polttaa sosiaalitukensa maksullisiin naisiin ja on velkaa paikallisille yakuzoille. Hänen ainoa ystävänsä on yakuzoiden riveissä epätoivoista uraa luova velanperijä (Kenichiro Koidemizu), joka on Japanin kansalaisuuden ominut nuori korealaistaustainen poika. Kimin tuore tyttöystävä (Kaoru Hashimoto) puolestaan on aviomiehensä hakkaama nainen, tienaa rahaa prostituutiolla ja unelmoi häntä paremmin kohtelevan miehen tapaamisesta.
Kovaotteinen ja kylmyyttä uhkuva Kim näyttää ja kuulostaa ensikertalaisen ohjaajan elokuvaksi todella hyvältä. Sinertävä väripaletti tuo nopeasti mieleen Shinya Tsukamoton elokuvan Tokyo Fist (1995), jonka pienimuotoiselta sisarteokselta Kim aika ajoin tuntuu. Shimizun elokuvassa väkivalta on kuitenkin realistisempaa. Rajuinta elokuvassa onkin ohjaajan pidättäytyneisyys: hän ei salli yleisölle minkäänlaista katarsista. Elokuvan lopussa Kimiä ei odota pelastus eikä eeppinen tuho, vaan pelkkä tyhjyys.
Elokuvan alkuperäisnimi Fuzakerun ja neyo on Brain Police ‑yhtyeen 1970‑luvulla julkaisema rautainen rock-kappale, joka toimii Kimin teemabiisinä.
