Mikko Koivisto

Kept (2014)

Ohjaaja:

• Maki Mizui

elokuva arvostelu

Ohjaus: Maki Mizui

Yubarissa "maailman söpöimmäksi elokuvaohjaajaksi" tituleerattu Maki Mizui on mielenkiintoinen tapaus. Kauniskasvoinen Mizui joutui teini-ikäisenä seksirikollisen kidnappaamaksi, mutta onnistui puhumaan itsensä vapaaksi. Tapaus jätti kuitenkin syvät henkiset arvet – etenkin, kun myöhemmin selvisi, etteivät miehen muut uhrit olleet yhtä onnekkaita. Ranteiden viiltelystä tuli arkipäivää. Mizui päätyi pikkuhiljaa myös aikuisviihteen pariin – joidenkin tietojen mukaan jo alaikäisenä – jossa hän ansaitsi maineen lolitaprinsessana.

Mizuin nuoruuteen mahtui myös iloisempi puoli. Kymmenisen vuotta sitten splatter-ohjaaja Yoshihiro Nishimura (Tokyo Gore Police, 2008) otti tuolloin yläasteikäisen Mizuin siipiensä suojaan. Mizui pääsi työskentelemään assistenttina sekä Nishimuran että Sion Sonon elokuvissa. Suloinen tyttö kiinnitti useammankin genre-elokuvaharrastajan huomion ennen kuin kukaan tunsi häntä nimeltä: hän oli mm. silmälasipäinen tyttö toimittamassa irtoraajoja The Machine Girlin (2008) kuvauksissa, avustava malli ja ekstra Tokyo Gore Policessa sekä making of ‑dokumentin kertojaääni Vampire Girl vs. Frankenstein Girlissä (2009).

Tänä vuonna Mizui oli jälleen Yubarin elokuvafestivaaleilla, mutta ei ainoastaan perinteisessä roolissaan avustamassa Nishimuraa, vaan myös kisaamassa festivaalin pääpalkinnosta omaan elämäänsä pohjaavan kidnappaustrilleri Kept myötä. Mizuin debyyttiohjaus syntyi Nishimuran avustuksella goremaestron toimiessa tuottajana, neuvonantajana sekä toisena leikkaajana. Kun elokuva ei voittanut palkintoa, Mizui käveli lavalle kysymään tuomariston johtaja Kichitaro Negishiltä perusteluja, ja itki sen jälkeen koko illan.

Lienee sanomattakin selvää, että elokuva on hyvin henkilökohtainen. Keptin esittelytekstissä Mizui toteaa toivovansa, että kaikki seksirikolliset palaisivat helvetissä!

Mizui on sovittanut omien kokemuksiensa sekä poliisiraporttien pohjalta erittäin synkän ja painostavan kuvauksen kidnapatuksi joutuvasta koulutytöstä. Elokuvan puolivälissä fokus siirtyy muihin uhreihin, jotka saavat paljon raaemman kohtelun osakseen. Kuvia sävyttää Kou Nakagawan (Tokyo Gore Police) vahva soundtrack, joka pohjaa Alex Proyasin elokuvan Spirits of the Air, Gremlins of the Clouds (1989) upeaan ääniraitaan.

Ohjaajan väkivahva visio moukaroi yleisöä riittävän onnistuneesti peittääkseen joitain elokuvan selkeistä ongelmista. Mizui ei sorru halpahintaiseen nyyhkyttelyyn, mutta muutamien kohtauksien vertauskuvallinen ilmaisu vihreine metsineen ja päähenkilölle ilmestyvine lintuolentoineen on omiaan aiheuttamaan tahatonta huvittuneisuutta katsomon puolella. Yubarissa ohjaajan ollessa läsnä ja yleisön tiedostaessa hyvin elokuvan tosipohjaisuuden ei tosin kenellekään tullut mieleen nauraa ääneen.

Tarinankertojana Mizui tuntuu paikoin oikovan mutkia. Elokuvan alussa sen päähenkilö muuttuu pelokkaasta uhrista pakoa alustavaksi määrätietoiseksi nuoreksi naiseksi epäuskottavan nopeasti. Kuvattu tapahtumajakso on eittämättä suoraan tosielämästä lainattu, mutta sen pohjustus sekä kautta elokuvan hieman kömpelösti esiintyvä näyttelijäkaarti eivät ole täysin tilanteen tasalla. Päärooliin olisi voinut löytää paremmankin näyttelijän kuin uutta tulemista yrittävän entisen AKB‑48 ‑idoli Kayanon.

Teoksen emotionaalista iskuvoimaa sekä ylenpalttista synkkyyttä ei ole silti kieltäminen. Päinvastoin, tiiviisti 70 minuuttiin pakattu psykologinen trilleri toimii yllättävän hyvin puutteistaan huolimatta eikä päästä otteestaan hetkeksikään. Päähenkilön alkaessa viillellä ranteitaan katsoja tiedostaa tapahtumien todenpohjaisuuden harvinaisen hyvin – samat viiltojäljet koristavat ohjaajan omaa kättä. Osa Keptin tehoista kumpuaakin sen kytköksistä todellisuuteen, mikä tekee elokuvan seuraamisesta kiehtovampaa (ja arvostelun pisteytyksestä ehkäpä hieman korkeamman) kuin mihin sen pelkät elokuvalliset meriitit oikeuttaisivat.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten Mizuin ura jatkuu. Perinteisistä prinsessatarinoista poiketen Mizui kun ei lainkaan häpeä menneisyyttään lolitaidolina, saati ole lopettanut häpeilemättömiä tempauksiaan näyttelijä‑ ja viihdyttäjäpersoonana. Yleisöllä riittää sulattelemista Mizuin monissa kasvoissa.