Frankfurtin yliopistokampuksen jo yhdettätoista kertaa vallannut Nippon Connection on Euroopan suurin japanilaisen elokuvan festivaali sekä maailmanlaajuisesti yksi koulutyttömaan merkittävimmistä elokuvataiteen esityskanavista. Kyse ei silti ole mistään Berlinalen kaltaisesta glamour-tapahtumasta, vaan runsas vuosikymmen sitten opiskelijavoimin perustettua festivaalia pyöritetään yhä tänä päivänäkin hyvin pitkälti amatöörivoimin. Se ei ole koskaan vaikuttanut ohjelmiston tasoon negatiivisesti, vaan päinvastoin festivaali on vuosien saatossa noussut korkeaan arvostukseen etenkin vähemmän tunnetun japanilaisen elokuvan esittelijänä.
Nippon Connectionin omien asiantuntijoiden ohella ohjelmistosuunnittelussa auttavat useat japanilaiset yhteistyökumppanit, kuten Yubari International Fantastic Film Festival sekä Japanin tiukin indie-festivaali Pia Film Festival. Yhteistyön tuloksena oli tänäkin vuonna tiukka kattaus mielenkiintoisinta tuoretta japanilaista elokuvaa, joka ulottui keveistä mainstream-tuotannoista splatterin kautta arthouse-draamoihin sekä täysin tuntemattomiin indie-ihmeisiin. Valikoiman tunnetumpaa laitaa edustivat mm. Takahisa Zezen lähes viisituntinen Heaven's Story, Yoshihiro Nishimuran maailmanennätyksiä hipova verilöyly Helldriver sekä Takashi Ishiin paluu neo‑noirin pariin A Night in Nude: Salvationilla. Perinteinen Nippon Retro ‑sarja oli tänä vuonna omistettu Sion Sonolle, jolta nähtiin yhdeksän elokuvaa hänen varhaistöistä I Am Sion Sono (1985) ja Bicycle Sighs (1991) lähtien.
Vuoden 2011 festivaalille oli saapunut huomattava määrä elokuvantekijöitä ja muita vieraita esittelemään elokuviaan, vastaamaan yleisön kysymyksiin sekä osallistumaan erinäisiin paneelikeskusteluihin. Yli 40‑henkisen vieraslistan joukosta löytyivät mm. elokuvaohjaajat Noboru Iguchi ja Koji Shiraishi, Midnight Eyen elokuvakriitikko Jasper Sharp sekä kokonainen cheerleader-joukkue Gamusha Oendan. Yliopiston käytävillä saattoi törmätä moniin muihinkin julkkiskriitikkoihin ja bloggareihin, jotka olivat Elitistin tapaan saapuneet paikalle ilman kutsua. Kaikesta tähtiedustuksesta huolimatta festivaalin henki on leppoisa ja tuttavallinen, eikä koskaan tiedä keneen ohjaajasuuruuteen törmäisi mennessään heittämään kepillistä. Moni vierailija onkin todennut Nippon Connectionin olevan sympaattisin elokuvafestivaali jolla ovat koskaan vierailleet.
Nippon Connectionin ‑ohjelmisto on jaettu studiotuotannoille suunnattuun Nippon Cinema ‑pääsarjaan, kokeellisemman elokuvaan suuntaan nojaavaan Nippon Visions ‑sarjaan sekä jo edellä mainittuun retrospektiiviin. Näistä kahdessa ensiksi mainitussa sarjassa jaetaan parhaille elokuville palkinnot. Nippon Cinema ‑sarjan voittajan kruunaa festivaalin yleisö, joka äänestää 2000€ rahapalkinnon saajasta. Nippon Vision ‑sarjan voittajan valitsee ammattituomaristo, joka myöntää voittajateoksen tekijälle ilmaisen käännöstyön tämän seuraavalle elokuvalle. Palkinto on oivallinen, sillä sarja sisältää runsaasti pienellä rahalla tuotettuja helmiä, joita harvoin nähdään lainkaan Japanin ulkopuolella eikä välttämättä koskaan julkaista kotivideoformaatissa edes kotimaassaan. Ilmaisten tekstitysten saaminen on vähävaraiselle elokuvantekijälle tervetullut palkinto.
Elokuvakriitikkojen Tom Mes (Midnighteye), Maggie Lee (Hollywood Reporter) ja Rüdiger Suchsland (FAZ, Filmdienst) muodostaman juryn Nippon Visions ‑palkinto myönnettiin tänä vuonna Go Shibatan provokatiiviselle sekasotkulle Doman Seman. Selvästi parempiakin elokuvia sarjasta olisi löytynyt, kuten koko festivaalin paras elokuva Kyojima 3rd St., Sumida City. Mainio, joskin kriitikoiden suuntaan kumartelematon oli myös Koji Shiraishin riemastuttava kauhuhupailu Shirome, joka kirvoitti täyteen buukatussa näytöksessä useammatkin aplodit. Väkeä riitti festivaalilla muutenkin, ja allekirjoittanut löysi itsensä kertaalleen lattialta istumasta Noboru Iguchin varastettua viimeisen vapaan paikan.
Nippon Connectionin yleisöpalkinto meni varsin tylsästi Studio Ghibli ‑uutuudelle Borrower's Arriety, elokuvien Wig ja Rinco's Restaurant jäädessä seuraaville sijoille. Viimeksi mainittua Kou Shibasaki ‑kokkauselokuvaa protestoinut Elitistin edustaja näki salissa istumista paremmaksi vaihtoehdoksi ottaa aamupäivän vapaata ja painua kaupungille maistelemaan olutta ja saamaan auringonpistoksen. Loppupäivän hallinneesta hieman huterasta olotilasta johtuen jokunen elokuva meni ns. yli hilseen, kunnes Karate-Robo Zaborgar palautti tunnelman kattoon riehakkaassa myöhäisnäytöksessä.
Kaikkien rakkaudella rakennettujen festivaalien tapaan pienet tekniset kömmähdykset kuuluvat myös Nippon Connectionin arkeen. Nippon Visions ‑sarjassa muodostui perinteeksi, että ensimmäisen kohtauksen aikana projektorinkäyttäjä arpoo kuvasuhteita kunnes löytää jossain vaiheessa silmää miellyttävän vaihtoehdon. Muutakin kommellusta sattui. Sketches of Kaitan Cityn tupaten täydessä teatterinäytöksessä yleisö haukkoi henkeään henkilökunnan unohdettua kytkeä salin ilmanvaihdon päälle. Sonon The Roomiin ennättäneet katsojat puolestaan saivat todistaa miltä näyttää projektoriin väärin päin laitettu filmikela.
Elokuvien ohella Nippon Connection pyrkii tarjoamaan monipuolisen katsauksen japanilaiseen kulttuuriin. Ohjelmistoon kuului mm. karaokea, elokuvaluentoja, vauvashiatsua, kendo-opastusta, teeseremonioita, taidenäyttelyjä sekä käännösoppitunteja. Paremman tekemisen puutteessa saattoi painua peliluolaan haastamaan kulmakunnan kovimmat Street Fighterit. Nälän yllättäessä ei myöskään ollut tarve paeta festareilta minnekään, sillä lippukassan viereen keittiönsä pystyttänyt japanilainen kokkitiimi piti huolen herkullisen safkan jatkuvasta tarjonnasta. Eikä saksalainen elokuvafestivaali olisi ollut mitään ilman olutta, jota sai vapaasti tuoda näytöksiin. Tosimiehet kävivät tosin täyttämässä kuppinsa sakepöydän äärellä. Zen‑fiilistelijöiden valinta oli leppoisa teehuone.
Ohjelmistoon kuuluneista elokuvista Cold Fish on Elitistissä käsitelty jo aiemmin Night Vision – Back to Basics 2011 ‑katsauksen yhteydessä. Monien muiden festivaalilla esitettyjen Sion Sono ‑elokuvien pariin Elitisti palaa joskus tulevaisuudessa.
Tokio on vastakulttuurien kehto, mikä on nurinkurinen, mutta varsin looginen seuraus perinteisestä japanilaisesta suvaitsemattomuudesta. Itsenäisyyttä tukahduttavan arkielämän vastapainoksi vaihtoehtokulttuureja löytyy joka lähtöön, vaikkakin ne useimmiten pysyttelevät lähinnä pitkän työpäivän päätteeksi nautittavana viihteenä. Omaperäinen pukeutuminen tarjoaa yhden tavan ilmaista itseään, valtavirtaa karttava musiikkiskene toisen. Newyorkilainen muusikko ja elokuvantekijä Lewis Rapkin perehdyttää katsojat Tokion underground-musiikin pariin ohjausdebyytissään Live from Tokyo.
Itsekin Tokiossa soittaneen Rapkinin dokumentti on vauhtiin päästyään mukavaa seurattavaa – alussa hän tosin sortuu katsojan aliarviointiin ja opastaa tätä Tokion neonvaloviidakkoon kuin tämä ei olisi nousevan auringon maasta koskaan kuullutkaan. Muutamien peruskauraa edustavien aihepiirien, kuten ulkomaalaisen musiikin vaikutus japanilaisiin muusikkoihin, käsittelyn ohessa keskustellaan mm. noruma-käytännöstä, jonka mukaisesti esiintyjät joutuvat itse maksamaan klubeille elleivät lipputulot yllä vaaditulle tasolle. Bändien astellessa kameran eteen Rapkinin jättää kuitenkin tarinoinnin vähemmälle ja antaa live-musiikin puhua puolestaan. Mukaan on mahtunut parikymmentä tuntematonta suuruutta aina noise-rokkareista Japanin omaan lahjaan maailmalle, pelimuusikoihin.
Hyvän musiikin ja mielenkiintoisten persoonien esittelyn ohella Rapkin käy katsastamassa muutamat vähemmän tunnetut esiintymispaikat eri puolilta Tokiota. Tämän kaltaista seikkailullisuutta elokuvaan olisi kaivattu enemmänkin. Dokumentin informaatioarvo riippuu toki jossain määrin katsojan omasta perehtyneisyydestä, mutta viihdearvot ovat vähintään tyydyttävällä tasolla kokonaisuuden nojatessa enemmän konserttielokuvan kuin asiasisällön suuntaan. 78‑minuuttisena Live from Tokyo on mukava katsaus Japanin keskivertoa omaperäisempien muusikoiden antiin.
Go Shibata ei tee helppoja elokuvia. Hänen debyyttinsä NN‑891102 (1999) seurasi atomipommin räjähdyskomponentiksi haluavaa miestä. Seuraavaksi valmistunut Late Bloomer (2004) oli tuotannossa peräti viisi vuotta, joista ensimmäiset kuusi kuukautta kuluivat ohjaajan etsiessä yhteistä säveltä CP‑vammaisen päätähtensä kanssa. Kioto-uutuus Doman Seman ei sekään löytänyt lopullista muotoaan helpolla. Vuonna 2009 julkaistu elokuva kävi läpi Southland Tales ‑kohtalon ja lähetettiin takaisin leikkauspöydälle yleisön todettua sen käsittämättömäksi. Uusi versio vakuutti ainakin Nippon Connection ‑festivaalin, joka kruunasi sen Nippon Visions ‑sarjansa parhaaksi elokuvaksi. Molemmat versiot nähneiden mukaan uusi leikkaus on alkuperäistä koherentimpi, vaikka kukaan ei edelleenkään tiedä mistä elokuvassa on kyse.
Juttu lähtee liikkeelle talonrähjästä Japanin virallisessa historiakaupungissa Kiotossa – tai pikemminkin sen vaihtoehtotodellisuudessa sijaitsevassa rinnakkaisversiossa. Shinsuke (Motako Ishii) on pummi, joka elää häneen jo pikku hiljaa pottuuntuneen tyttöystävän (ihastuttava Sae Shimizu) rahoilla. Käänne elämän rutiineihin tulee, kun Shinsuke palkataan salapoliisitehtäviin yhdessä toisen pummin, taikatteja popsivan Tsutomun (Takeshi Yamamoto), kanssa. Työnantajana toimii onmyoji-maagikko Mr. Abe (Naozô Hotta), jolla on vastassaan päänahkoja irti repivä pojankoltiaisjengi sekä elokuvan nimessäkin esiintyvä noita-akka Kato the Catwalk Doman Seman (Koji Hata). Järkensä menettänyt massamedia ja kapitalistitkin hääräävät ympärillä.
Doman Semania on vaikea verrata mihinkään olemassa olevaan. Shibatan elokuva on sekoitus hyperaktiivista ja anime-henkistä mielisairautta sekä omituista, kuvan keltaiseksi värjäävää ummehtuneisuutta. Välillä lojutaan lattialla toimettomana, toisinaan koko kaupunki herää eloon. Rock-, psyke‑ ja dub‑bändejä (Superdumb, Ratville, Elektro Humangel...) vilisevä ääniraita rokkaa nasevasti kunnes pian taas rauhoitutaan pitkäksi aikaa. Tuloksena on omituinen yhtälö, jossa 126‑minuuttinen elokuva onnistuu monin paikoin matelemaan vuoden kovimmista wtf‑kertoimista huolimatta.
Tapahtumien ja kuvien tarkoitusta Shibata ei turhaan vaivaudu alleviivaamaan. Ohjaajalla on sanottavaa nykyjapanista sekä kotikaupungistaan, mutta vaatii kärsivällisyyttä alkaa analysoida sitä tämänkaltaisessa sopassa. Nippon Connection ‑ministeriö kiitteli elokuvaa sen uskalluksesta haastaa ja paikoin myös ärsyttää katsojiaan. Tiedä häntä, melkoisen itsetietoinen joskin omalla tavallaan mielenkiintoinen sekasotku Doman Seman on. Kulttielokuva siitä varmasti muotoutunee vuosikymmenten saatossa.
Linda Hoaglund on nimi, jonka moni japanilaisen elokuvan harrastaja tunnistaa osaamatta silti suoralta kädeltä yhdistää häntä mihinkään. Kyse on monien Takeshi Kitanon, Kinji Fukasakun ja Hayao Miyazakin elokuvien tekstittäjästä. Japanissa kasvatettu ja koulutettu Hoaglund on nyt siirtynyt itse elokuvantekijäksi dokumentilla ANPO: Art X War. Elokuva käsittelee Japanin ja Yhdysvaltojen välistä pahamaineista yhteistyö‑ ja turvallisuussopimusta ANPO:a, joka solmittiin vuonna 1960. Juurikin ANPO:n tarjoaman oikeutuksen johdosta Yhdysvaltojen sotilastukikohdat koristavat Japanin maaperää yhä tänä päivänäkin. Japanissa kasvaneena amerikkalaisena Hoaglundilla on oivat lähtökohdat käsitellä aihetta sen molemmilta kanteilta.
ANPO: Art X War ei maalauksia ja valokuvia hyödyntävistä promootiomateriaaleistaan huolimatta ole niinkään taide‑ vaan sotapolitiikkadokumentti. Hoaglundin tähtäimessä ovat ANPO:n historialliset vaikutukset protesteineen ja poliittisine seurauksineen kylmän sodan aikana. Taide toimii aiheen käsittelyssä työkaluna. Etenkin 1960‑luvulla poliittiset kannanotot löysivät tiensä niin maalauksiin, valokuviin kuin elokuvataiteeseenkin. Hoaglund vyöryttää ruudulle poliittista taidetta aina huumaavan hienoista maalauksista Nagisa Oshiman yhteiskunnallisesti kantaa ottaviin elokuviin. Näiden esimerkkien kautta ohjaaja pyrkii maalaamaan kuvan aikakauden poliittisesta historiasta. Mukana on myös runsaasti haastatteluja, jossa taiteilijat kertovat ANPO:n vaikutuksesta omiin töihinsä sekä omista poliittisista näkemyksistään.
Jo ensimmäisistä kohtauksista lähtien on selvää, että Hoaglundilla on elokuvallinen ilmaisu ja mielenkiintoisten teemojen käsittely hallussa. Teknisesti näyttävän dokumentin ainoaksi heikkoudeksi muodostuu käsittelyn lievä pinnallisuus. Mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten Okinawan pinta-alasta vajaan viidenneksen vievät Yhdysvaltain sotilastukikohdat, nostetaan esille, mutta loppujen lopuksi Hoaglundilla ei ole kovin syvällisiä analyyseja tarjottavanaan aiheeseen. Syvempää pureutumista nykypäivän tilanteeseen ja ANPO:n vaikutukseen tavallisten kansalaisten elämään olisi myös kaivattu.
Pienestä kritiikistä huolimatta ANPO: Art X War on aiheeseen perehtymättömille lämpimästi suositeltavaa katsottavaa ja sisältää etenkin taiteen näkökulmasta todella arvokasta kuvamateriaalia. Totuus on myös, että sen enempää Japanissa kuin Yhdysvalloissakaan nuorempi sukupolvi ei liiemmin tunne maiden poliittista historiaa. Jo tässä mielessä Hoaglundin dokumenttielokuva on kunnioitettava ja eittämättä monia katsojia sivistävä saavutus.
Muutama vuosi sitten valmistunut Beautiful Method (Utsukushii sube, 2009) edustaa yleensä mielenkiintoisen Osaka-elokuvan vähäpätöisempää laitaa. Osakassa indie-elokuvakulttuuri on jo pidempään ollut hyvissä voimissa ja tuottanut mm. sellaisia lahjakkuuksia kuin Nobuhiro Yamashita (Hazy Life, 1999), Yuya Ishii (Bare-Assed Japan, 2005) ja Kazuyoshi Kumakiri (Sketches of Kaitan City, 2010). Nuorille elokuvantekijöille esityskanavia sekä muutaman tuhannen euron apurahoja tarjoava Osaka CO2 (Cineastes Organization Osaka) on yksi sikäläistä, urbaanimmasta Tokio-elokuvasta edukseen poikkeavaa elokuvakulttuuria tukeva organisaatio. Elokuvan auteureihin uskovan järjestön katalogiin Beautiful Method sopii siinä mielessä hyvin, että kyseessä on aitoa sanottavaa ja yhteiskunnallista kommentaaria omaava elokuva. Vielä kun ilmaisuun löytyisi hieman terääkin.
Beautiful Method kuvaa Japanin nuorta naissukupolvea työ‑ ja kotiympäristössä. Pop‑elokuvan, kepeän komedian ja melodraaman keinot on jätetty väliin ohjaaja Takamasa Ooen näyttäessä parikymppiset päähenkilönsä epävarmoina ja virhealttiina nuorina naisina. Heillä on vaikeuksia löytää paikkaansa elämässä ja yhteiskunnassa, eivätkä he sitä usein edes etsi, vaan istuvat mieluummin kotona pyörittämässä peukaloitaan. (Miespuolisen) ohjaajan näkemys nuorten naisten syrjäytymisestä on eittämättä huomion arvoinen, mutta ei elokuvallisesti kovinkaan mielenkiintoinen.
Beautiful Method on tekniseltä toteutukseltaan päähenkilöidensä sielunmaailmalle uskollinen, eli varsin huomaamaton ja harmahtava. Ooe ohjeistikin mm. elokuvan hiustaiteilijaa pyrkimään johonkin perustyylikkääseen, mutta normaaliin. Sama pätee koko elokuvaan. Samaistumiskohteita löytäville naiskatsojille se saattaa toimiakin, mutta muille 90‑minuuttia on varsin pitkä aika seurata kannanottoa, joka käy kokonaisuudessaan ilmi jo ensimmäisen vartin aikana. Elokuvan kauniin julisteen viestimä naturalismi ei katsomon puolelle välity muuten kuin yleislaatuisen uskottavuuden osalta.
2.0
(MK*)
Focus on Cinematographer Hidetoshi Shinomiya
Film School of Tokyon kasvatti Hidetoshi Shinomiya ei varmasti ole tuttu nimi monellekaan lukijalle, sillä hän on työskennellyt kuvaajana lähinnä suurempaa levitystä vaille jääneiden independent‑ ja lyhytelokuvien parissa. Nippon Connectionin esittämistä kolmesta Shinomiyan kuvaamasta lyhytelokuvasta kaksi on Film School of Tokyosta valmistuneiden ohjaajien töitä. Shinomiyan itsensä merkittävyys jäi ainakin toistaiseksi hieman hämärän peittoon, sillä sujuvasti eri ohjaajien tyyleihin mukautuvan kuvaajan työskentely ei esitettyjen töiden perusteella erityisemmin erottaudu joukosta, vaikka toki ammattitaitoista onkin.
Kolmikon avannut The ABC's of Marriage (Kekkongaku nyumon shinkonhen, 2010) on karmaisevalle nimelleen onneksi epäuskollinen, joskaan ei yhtään sitä parempi teos. Häämatkalle lähdössä olevan nuoren parin suunnitelmat saavat uuden käänteen, kun heidän edustamansa peruukkifirman olisi saatava tärkeä liikesopimus solmittua viimeisenä työpäivänä. Höperön isäukon ja tämän koiran kävellessä kuvioihin homma lässähtää kohelluskomediaksi, joka ei valitettavasti naurata kertaakaan. Huumori on suorastaan hämmentävän laimeaa ja kilttiä, eikä teknisellä puolellakaan saavuteta mainitsemisen arvoisia meriittejä. Kestoa hölmöilylle kertyy 30 minuuttia.
Selvästi parempi ja mielenkiintoisempi on kolmekymppisen Kayo Narutomin ohjaama Yoko (2010), joka on itse asiassa osa vuonna 2011 julkaistua episodielokuvaa A Bed: Hatachi no koi. Narutomi seuraa nimihenkilö Yokoa (Aya Takeko), joka herää tuntemattoman miehen kämpässä muistot vieneen bileyön jälkeen. Tarinan toinen puolisko tapahtuu alkoholiongelmaisen Yokon kohdatessa tämän pikkuveljen. 26‑minuuttinen elokuva on hieman hitaasti aukeava, mutta lopulta kohtalaisen antoisa ja melankolistunnelmallinen pirstale aidon tuntuista elämää. Yoko toimii parikymppisten nuorten elämästä ja rakkaudesta kertovasta emoteoksestaan irrotettunakin varsin kelvollisesti, mutta saattaisi luonteensa vuoksi parantua entisestään oikeassa kontekstissa nautittuna.
Kattauksen viimeinen työ, Never Let Me Go (Hanasanaide, 2010) ei sen sijaan vakuuta erityisemmin millään osa‑alueella. Epäileväisestä naisesta (mainstream-näyttelijä Erika Okuda), tämän omahyväisestä ja mahdollisesti vaarallisesta poikaystävästä sekä sairaalassa makaavasta opiskelijakaverista kertova elokuva on vaatimaton draama ripauksella mysteeriä. Elokuvanteon perusteet ovat kyllä kunnossa, mutta juonessa, hahmoissa tai tunnelmassa ei ole mitään, mikä erottaisi Never Let Me Go huonosta kioskikirjallisuudesta. Tarinankertojana taitojaan esittelee Sayaka Fukui, joka ohjasi elokuvan osaksi Momomatsuri Presents: Uso (2010) ‑lyhytelokuvakokoelmaa.
Kishû Izuchi on nelikymppinen elokuvantekijä, joka on ohjannut elokuvia 1990‑luvulta lähtien. Ohjaustöitään paremmin Izuchi tunnetaan kuitenkin käsikirjoituksistaan, joista mainittakoon Takahisa Zezen ohjaamat Kokkuri (1997) ja Hysteric (2002). Viime vuosina Izuchi on usein tehnyt yhteistyötä elokuvakoulujen opiskelijoiden kanssa. Hänen perustamansa Eiga Ikki on independent-elokuvaan keskittyvä järjestö, jonka avulla Izuchi pyrkii levittämään omia sekä kumppaneidensa töitä.
Izuchin ohjaama Mole's Festival (Mogura no matsuri, 2009) on 50‑minuuttinen elokuva, joka Izuchi käsikirjoitti ja tuotti yhdessä Film School of Tokyon oppilaiden kanssa. Dekkarin suuntaan nojaava tarina kertoo kolmesta nuoresta naisesta, jotka toimivat eläkeläismiehen kodinhoitajina ja henkilökohtaisina avustajina. Viimeisiään vetelevän miehen ainoa kipinä elämässä on toivo hänen kadoksissa olevan lapsenlapsensa löytämisestä. Tehtävään palkattu etsivä raportoi edistyksestään kuukausittain, kunnes sattuman kautta selviää, ettei mitään etsivää ole koskaan ollut olemassakaan. Naiskolmikko ottaa mysteerin selvittämisen harteilleen.
Izuchilla on runsaasti kokemusta elokuvanteosta, mutta Mole's Festivalissa se ei näy. Elokuva tuntuu lähinnä rutinoituneelta opiskelijatyöltä. Se on kyllä teknisesti aivan kohtalainen eikä sen näyttelyssä ole mitään pahemmin pielessä, mutta minkäänlaista kipinää tarinaan tai hahmoihin ei saada. Ainoa mielenkiintoa herättävä seikka on tarinan perustuminen osittain tositapahtumiin. Se ei kuitenkaan kanna pitkälle.
Seuraavana vuonna valmistunut Muddy Planet (Doro no wakusei, 2010) on Izuchilta huomattava parannus. Tällä kertaa päärooleja esittävät Japan Academy of Moving Imagesin oppilaat. Lukioympäristöön sijoittuva 53‑minuuttinen draama seuraa päähenkilöitään heidän normaaleissa askareissaan: yksi tiirailee taivaalle kaukoputkella, toinen soittaa trumpettia ja isompi joukko rämpii mudassa osana maatalousopintojaan. Pieniä ihastumisia suurempaa draamaa ei ole luvassa, mikä on pelkästään hyvä asia.
Muddy Planet on tyyliltään hieman Shunji Iwain kepeämpien töiden henkinen tarina, vaikka ei toki niiden kanssa samalle tasolle ylläkään. Kohtalaista huomiota ohjaajanakin The Most Beautiful Night in the Worldilla (2007) saavuttaneen Daisuke Tenganin käsikirjoitus tarjoilee elokuvalle hyvän alustan, eikä Izuchin ohjauksessakaan ole mitään pielessä. Jos Izuchi olisi debyyttiohjaaja, kannattaisi hänen nimensä kirjata välittömästi muistiin. Ei Muddy Planet tosin mitenkään poikkeuksellinen ole, mutta näin miellyttäviä elokuvia katselee kyllä mielikseen. Pätevää työtä tekeville nuorille näyttelijöilleen se toiminee vähintään hyvänä käyntikorttina.
Loistavan elokuva‑ ja kulttuuritarjonnan ohessa Nippon Connectionista jäi muutoinkin erittäin sympaattinen jälkimaku. Ainoa päänvaivaa aiheuttanut seikka oli puhdasta murhaa edustanut ohjelmistosuunnittelu, jossa lähes kaikki festivaalin kohokohdat oli sijoitettu päällekkäin ilta-aikaan. Keskusnäyttämönä toiminut yliopiston juhlasali oli myös ajoitettu ikävästi epäsynkkaan muiden näyttämöiden kanssa, eivätkä viivästymiset olleet mitenkään epätavallisia. Mainituista syistä johtuen Elitisti joutui harjoittamaan pikajuoksua useampaan otteeseen ja pakenemaan muutamista näytöksistä ennenaikaisesti. Harmittamaan jäi esimerkiksi uuden lupauksen Sho Miyaken ohjaama anti-coming‑of‑age ‑draama Good for Nothing, joka jäi kesken Sketches of Kaitan Cityn pukatessa päälle.
Mustavalkoinen Good for Nothing (Yakutatazu, 2010) seuraa lukioikäisten tyhjäntoimittajien elämää lumisessa Sapporossa ilman, että ainakaan ensimmäisen puoliskon perusteella mukaan olisi kelpuutettu mitään sen suurempaa dramatiikkaa tai lajityyppikliseitä. Elitisti palaa tasokkaiden näyttelijöiden tähdittämän elokuvan pariin, jos se vain joskus saadaan kokonaisuudessaan nähtäville. Teoksen alkukuvana nähty Miyaken ohjaaja lyhäri Mime's Lesson (Maimu ressun, 2006) sen sijaan ehti loppua ennen kuin näytökseen pää kolmantena jalkana kiirehtinyt toimittaja ennätti saada jutun juuresta kiinni. Miyaken taidoista hyvien hahmojen ja miellyttävän elokuvakerronnan parissa ei kuitenkaan jäänyt epäillystä.
Muita festivaalilla näkyvyyttä saaneita nuoria ohjaajia olivat mm. Reiko Ohashi, jonka Door to the Sea (Umi he no tobira, 2010) sai tuomariston erityismaininnan. Cagen, Sheep in the Nightin (Mayonaka no hitsuji), Drifting Clowdsin (Ukigumo) sekä sekavan agentti/paranoia ‑häröily Teton tapaan Door to the Sea oli osa tämän vuoden Tokyo University of the Arts ‑katsausta. Mainitut elokuvat, samoin kuin useamman edellisvuoden teokset, ovat saatavilla englanniksi tekstitetyillä dvd‑kokoelmilla Japanissa.
Nippon Visions ‑sarjassa yleisöä hämmensivät ennen elokuvia nähty mystinen "paperinuket tuulessa" ‑video. Kyseessä oli promootio, jonka kohteesta kukaan ei kuitenkaan tuntunut olevan tietoinen – ei edes festivaalin henkilökunta. Samaisessa sarjassa lisähupia tarjosivat alkukuvina esitetyt Meat or Die ‑animaatiot. 1½ ‑minuuttiset lyhärit kertovat kahdesta kehityksen kelkasta tippuneesta lihansyöjädinosauruksesta, jotka yrittävät epätoivoisesti taistella tyhmyyttään vastaan ja saada naaraspuolista lounasta. Tuloksena on poikkeuksetta suunnatonta itsetuhoa.
Vastapainoa hupailulle tarjosivat lukuisat vakavamielisemmät huomionosoitukset Japanin viimeaikaisille vaikeuksille. Ohjelmistoon olikin otettu viime hetken lisäyksenä muutama ydinvoimaa käsittelevä dokumenttielokuva, joihin yleisöllä oli vapaa pääsy, sekä juttutuokioita aiheen tiimoilta. Festivaalin lipputuloista lahjoitettiin myös merkittävä osa Japanin katastrofin uhrien tueksi. Harvoin on hyväntekeväisyys ollut näin nautittavaa puuhaa!
Julkaistu: 2011-07-04T12:28:26+03:00
Mikko Koivisto
The Rise and Fall of the Unparalleled Band (2010)
Ohjaaja:
Wataru Hiranami
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Wataru Hiranami
Japanista tipahtelee enemmän tai vähemmän päteviä bändileffoja tasaisin väliajoin. Lajityyppi on massayleisöjen suosiossa eikä ihme: aihepiiri mahdollistaa komeiden pop‑idolien ja hittimusiikin tuomisen kameran eteen. Usein tuloksena on ollut skeidaa, mutta paikoin sävelet ovat osuneet kohdalleen, kuten entisen huippuohjaaja Nobuhiro Yamashitan riemastuttavassa crowd pleaserissa Linda Linda Linda (2005). Maailmalle tuntematon nuori ohjaaja Wataru Hiranami koettaa hillitympää tietä. Hän on tehnyt indie-elokuvan indie-bändistä.
The Guilties on legenda. Heitä ei oikeasti ole olemassa, mutta se ole estänyt Hiranamia kuvaamasta yhtyeestä kertovaa puolidokumentaarista elokuvaa. Autenttisuutta tavoitellen kertoja (ohjaajan nepalilainen kaveri, joka tarvitsi töitä) esittelee tuntemattoman kulttiyhtyeen katsojille. Kyse on kuitenkin vain väliin istutetuista johdannoista, jotka ryydittävät muutoin fiktioelokuvan ehdoilla etenevää teosta. Tarina jakautuu bändin ainokaisen levyn sisältämien kappaleiden mukaisesti nimettyihin episodeihin, jotka kuvaavat albumin syntyä.
The Rise and Fall of the Unparalleled Bandistä löytyy paljon hyviä seikkoja, joista sen rakenne on merkittävin. Hiranami ei yritäkään kertoa perinteisen narratiivin mukaisesti etenevää tarinaa, vaan kuvaa bändin historiaa sirpalemaisesti 5–10 minuutin otoksilla erinäisistä hauskoista ja merkittävistä tapahtumista. Lopputulos jää muodoltaan johonkin tarinaelokuvan ja sketsikoosteen välimaastoon. Jokainen episodi on kuitenkin kokonaisuuden kannalta merkittävä, ja katsojalle jätetään hieman mahdollisuutta itse hahmotella kokonaiskuvaa valmiiksi pureskellun pullamössön jauhamisen sijasta.
Elokuvansa itse käsikirjoittanut Hiranami on saanut aikaiseksi erinomaisen sympaattisia luuseribändäreitä, joiden ehdoton valoläikkä on suoraan That 70's Showsta karannut kitaristi Tanaka (Kento Hosoda). Puhumisen "sattuneista syistä" lopettanut partaheebo hoitaa kaiken kommunikoinnin kitaransa välityksellä. Soittokavereiden parista ei myöskään puutu hauskoja persoonia, joskin pirskeet hieman heikkenevät elokuvan edetessä uusien hahmojen tunkiessa mukaan tarinaan. Ohjaaja ei valitettavasti ole ymmärtänyt, ettei letkeään elokuvaan olisi pakko sisällyttää perinteisiä draamakuvioita. Ei, vaikka elokuvan nimi olisikin The Rise and Fall of the Unparalleled Band.
Paikoin turhan tutuille laduille eksyvä jälkimmäinen puolisko ei silti onnistu pilaamaan nautittavaa kokonaisuutta. Oma osansa asiassa on hieman karkealla digikuvauksella, joka tuo elokuvaan mukavaa aitouden tunnetta. Keskivertoa intiimimmän tunnelman saavuttavan kuvauksen ansiosta perinteisiinkin henkilöhahmokiemuroihin saadaan ripaus raikasta ilmaa. Ylikiillotettuja discobändileffoja onkin jo aivan tarpeeksi. Niin, ja eihän Hiranami edes päästä verratonta bändiään lavalle kertaakaan elokuvan aikana!
The Rise and Fall of the Unparalleled Band ei ole mitenkään mullistava elokuva, mutta jo pelkästään rakenteensa ja visuaalisen ulkoasunsa puolesta pienoinen piristysruiske lajityypissään. Melko tyypilliset joskin pahimmat itsestäänselvyydet välttävät juonikuviot jaksavat kantaa hyvien hahmojen ja sujuvan kerronnan ansiosta. Musiikkia ei paljoa päästä kuulemaan, mutta sympaattinen bändi on muutoin saanut osakseen miellyttävän ja paikoin hyvinkin hauskan elokuvan.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Aosugita girutī
Ohjaaja
Wataru Hiranami
Käsikirjoittaja
Wataru Hiranami
Näyttelijät
Takeshi Horikawa
Kento Hosoda
Kotori
Kazuya Ogata
Ikumi Tsuchiya
Takeshi Tsuchiya
Kuvaaja
Moritada Ijū
Levittäjä / Jakelija
800 Lies Production
Maa
Japani
Genre
Komedia
Draama
Musiikki
Julkaistu: 2011-07-04T12:28:54+03:00
Mikko Koivisto
A Night in Nude: Salvation (2010)
Ohjaaja:
Takashi Ishii
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Takashi Ishii
A Night in Nude: Salvation on Takashi Ishiin pitkään odotettu paluu neo‑noirin pariin. Ohjaajan yakuza‑ ja pink-elokuvat tunnetaan maailmalla hyvin, mutta jostain syystä hänen uransa mielenkiintoisin vaihe, 1990‑luvun alkupuolen neo‑noir ‑trillerit, on jäänyt tyystin vaille kansainvälistä huomiota. Alkuperäinen A Night in Nude (1993) oli Ishiin tyylipuhtain suoritus lajityypissä. Toivoa sopii, ettei laadukas jatko‑osa kärsi samaa kohtaloa ja vajoa täyteen tuntemattomuuteen. Viime vuodet S&M ‑genressä slummailleelle Ishiille imagon kohotus olisi enemmän kuin paikallaan.
Salvationissa Naoto Takena palaa tuttuun rooliinsa nyt jo 17 vuotta edelliskerrasta ikääntyneenä. Hänen esittämänsä Muraki on yksityisyrittäjä, joka palkkiota vastaan etsii henkilöitä ja suorittaa muita hanttihommia. Naiivi ja naisiin menevä mies saa yksinkertaiselta vaikuttavan tehtävän: etsiä tuhkien ripottelun ohessa metsään hukkunut arvokas rannekello. Kyse on kuitenkin vedätyksestä. Kello on kyllä metsässä, mutta öykkärimäinen omistaja ei suinkaan potkaissut tyhjää oma‑aloitteisesti, vaan joutui kolmen naisen murhaamaksi. Nyt naiskolmikon täytyy saada ruumiinkappaleiden seassa kadonnut todistusaineisto takaisin haltuunsa. Hyväuskoinen Muraki alkaa tonkia metsiä auttamisenhalu ja löytöpalkkio mielessään.
Ishii on Salvationissa oma välittömästi tunnistettava itsensä. Metsässä ei hääritä pitkään, kun Murata alkaa sotkeutua yhä syvemmälle naisjoukkion ja yakuzoiden väliseen kädenvääntöön. Shinjukun nuhjuisissa strippibaareissa vastaan kävelee useimpien katsojien jo kuolleeksi olettama veteraaninäyttelijä Joe Shishido. Eikä Ishii kunnioita menneiden vuosikymmenten Nikkatsu-tähteä ylevällä vanhuksen roolilla, vaan on tehnyt tämän hahmosta pahimman luokan limanuljaskan. Niitä, sekä muita mielenvikaisia ja pakkomielteiden ajamia identiteettipotilaita on Ishiin Tokio täynnä.
Ero ohjaajan vanhempiin töihin on lähinnä tekninen. Filmin sijasta kuvataan nyt digille. Ratkaisu ei ole oletusarvoisesti huono, sillä terävä digivideo voi parhaimmillaan olla jopa filmiä pätevämpi formaatti henkilövetoisia elokuvia kuvatessa. Salvationissa kuvallinen ulkoasu on kuitenkin omituisen harmaa, mikä ei täysin sovi yhteen Ishiin pohjimmiltaan varsin romantisoituun ja elokuvamaiseen tyyliin. Hyvältä elokuva toki näyttää tällaisenaankin kuvien pursutessa neonvalojen täyttämiä katuja ja harkiten valaistuja sisätiloja. Silti ei voi olla muistamatta, että filmille kuvattu alkuperäinen elokuva oli visuaalisesti paitsi siistimmän näköinen, myös yksityiskohdiltaan huolitellumpi. jatko‑osassa budjettitekijät lienevät asettaneet rajoituksensa kuvallisen ilmeen hiomiselle.
Käsikirjoittajana Ishii on aina ollut pätevä, ja niin myös tällä kertaa. Hahmovetoinen jännitystarina kantaa hyvin, joskin aivan lopussa Ishii astuu hieman junnaavaan psykologiapommiin. Lopetus on myös siinä mielessä ongelmallinen, että Murakin motiivien täydellinen ymmärtäminen edellyttää alkuperäiselokuvan näkemistä. Henkilöhahmot ja näyttelijät ovat kuitenkin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta hyviä. Pääosassa erinomaista työtä tekevä Takenaka onnistuu välittömästi saamaan katsojan sympatiat puolelleen. Takenaka on Japanin aliarvostetuimpia miesnäyttelijöitä, ja on viime vuosina keikkaillut lähinnä televisiossa sekä cameo-rooleissa Noboru Iguchin elokuvissa. Salvation on näyttelijän ystäville mukavaa herkkua.
Takenakan vastaparina nähdään tätä 30 vuotta nuorempi Hiroko Sato, joka on sanalla sanoen uskomaton ilmestys. Entinen gravure-idoli on laitettu haastavaan rooliin, josta hän selviytyy hieman yllättäen kunnialla. Huomio uhkaa silti jatkuvasti kiinnittyä näyttelijättären ulkomuotoihin, joita Ishii antaumuksella esittelee. Japanilaisen elokuvasensuurin heikkenemisen myötä ohjaajan ei enää tarvitse piilotella paljasta pintaa samoissa määrin kuin ennen. Ishiin tuoreempien elokuvien kohdalla onkin ollut havaittavissa ollut selvää takaisinmaksun mentaliteettia.
Satoa heikommin pärjäävät naiskolmikon kaksi muuta jäsentä, jotka etenkin loppua kohden nousevat jarruttamaan muuten sujuvasti rullaavaa tarinaa. Elokuvan rytmitys riippuu tosin katsotusta versiosta. Alkuperäinen teatterileikkaus on 126‑minuuttinen, muutama kuukausi sen jälkeen teattereissa uusintajulkaisuna ensi-iltansa saanut Director's Cut puolestaan sitä 19 minuuttia pidempi. Ishiin ohjaajanversio syventää melko paljon Saton hahmoa, mikä on sinänsä mielenkiintoista, mutta johtaa myös tiettyyn alleviivaamiseen sekä kokonaiskeston kasvuun entisestään. Pidempi versio on kuitenkin myös selvästi graafisempi sisältäen useita alkuperäisestä R‑15 ‑versiosta sensuroituja otoksia.
Useimpien Takashi Ishii ‑elokuvien tapaan A Night in Nude: Salvation jää hieman epätäydelliseksi. Venyneen loppuhuipennuksen jälkeen tosin jo nokkela lopputekstijakso palauttaa yleistunnelmat sille korkealle tasolle, jolla ne valtaosan ajan elokuvasta ovat. Heikkouksistaan huolimatta A Night in Nude: Salvation on raskaan kaliiperin neo‑noir ‑trilleri ja Ishiin selvästi mielenkiintoisin elokuva vähintään kymmeneen vuoteen.
Versioinfo (16.1.2025):
Elokuvan teatteriversio on julkaistu Japanissa Standard Edition dvd:llä. Director's Cut löytyy Special Edition dvd:ltä sekä samat sisällöt toisintavalta Blu‑raylta. Julkaisut eivät sisällä tekstityksiä. Nippon Connection ‑festivaalin esittämä versio oli kaikista ennakkotiedoista poiketen Director's Cut.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Nūdo no yoru: Ai wa oshiminaku ubau
Ohjaaja
Takashi Ishii
Käsikirjoittaja
Takashi Ishii
producers
Takashi Achiwa
Takahiro Kobashi
Ujikatsu Ohmori
Näyttelijät
Machiko Kochi
Harumi Inoue
Jō Shishido
Shinobu Ōtake
Daisuke Iijima
Ken Kurahara
Hiroko Satō
Naoto Takenaka
Säveltäjä
Gorō Yasukawa
Kuvaaja
Rokurō Terada
Hiro'o Yanagida
Levittäjä / Jakelija
Femme Fatale
Kadokawa Eiga K.K.
The Klockworx
Maa
Japani
Genre
Rikos
Draama
Trilleri
Kategoria
Neo-noir
Julkaistu: 2011-07-04T12:29:14+03:00
Mikko Koivisto
Heaven's Story (2010)
Ohjaaja:
Takahisa Zeze
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Takahisa Zeze
1980‑luvulta lähtien elokuvia ohjannut Takahisa Zeze on pitkään ollut yksi Japanin mielenkiintoisempia mutta samalla epätasaisimpia ohjaajia. Pink-elokuvien parissa kolmatta vuosikymmentä työskennelleelle Zezelle pehmopornotuotannot tarjosivat leikkikentän, jolla toteuttaa usein anarkistisiakin visioitaan. Lajityypin sääntöjen mukaisesti hänen elokuvansa, kuten Amazon Garden: Uniform Lesbians (1992), olivat kestoltaan runsaan tunnin luokkaa. Nyt Zeze on ohjannut yli 4½-tuntisen elokuvan Heaven's Story, joka palkittiin Berliinin elokuvafestivaalien kriitikkopalkinnolla.
Heaven's Story on Zezelle henkilökohtainen elokuva. Se on tervetullutta, sillä pink-elokuvista irtauduttuaan Zeze on suoltanut paljon sieluttomia mainstream-tuotantoja, joista näkemyksetöntä draamakomediaa Dog Star (2002) tai nolostuttavan huonoa vampyyritoimintaa Moon Child (2003) ei helpolla tunnistaisi ohjaajansa töiksi. Heaven's Story on yksi niistä Zezen elokuvista, joihin hänellä on ollut täydellinen taiteellinen kontrolli ilman massayleisöjen tai pink-genren sanelemia kompromisseja.
Zeze ei ole koskaan pätenyt tasaisen laadun saralla, ei edes yksittäisen elokuvan sisällä. Heaven's Story ei sekään ole täydellinen, mutta vikoineen kaikkineenkin pirun vakuuttava. Skaala on valtava. Zeze kertoo rikoksesta, kostosta sekä elämän jatkamisesta ja toisten kyvyttömyydestä siihen. Vuosikausia kestävä ja toistakymmentä päähenkilöä kattava tapahtumaketju lähtee liikkeelle teinipojan murhatessa viattoman naisen ja lapsen. Leskeksi jäänyt aviomies Tomoki (Tomoharu Hasegawa) vannoo tappavansa murhaajan (Shugo Oshinari), mutta syyllinen lähetetään kalterien taakse turvaan.
Samoihin aikoihin toisaalla 8‑vuotiaan Saton (Kana Honda) perhe murhataan. Tappaja riistää oman henkensä ennen oikeudenkäyntiä, jättäen traumatisoituneen pikkutytön vaille minkäänlaista mahdollisuutta oikeuden toteutumiseen. Televisiossa ja lehtien sivuilla oman perheensä murhaajalle kostoa vannova Tomoki nousee tytön idoliksi. Murhaajan istuessa vankilassa vuodet vierivät ja tapahtumaketjuun tarttuu mukaan uusia hahmoja. Heitä riittää aina palkkamurhaajana sivutienestiä ansaitsevasta poliisista (Jun Murakami) murhaajaa sympatisoivaan sairaaseen naiseen (laulaja Hako Yamazaki). Zezellä ei ole kiirettä tarinansa avaamisen kanssa elokuvan kokonaiskeston lähennellessä viittä tuntia.
Heaven's Storyssa Zeze pelaa mittakaavalla, jota yleensä käytetään ainoastaan televisiosarjoissa: hän antaa kasvot lähes tusinalle eri hahmolle. Pääjuonesta pian erkaneva kokonaisuus haarautuu eri poluille, joilla tavattavien hahmojen tiet kohtaavat vasta tuntien jälkeen jos ovat kohdatakseen. Näkökulmat vaihtelevat laidasta laitaan, mutta rakenne ei ole episodimainen. Keskus on enemmän temaattinen kuin tarinallinen, ja kaikki sen sisältämät hahmot muodostavat yhdessä kokonaisuuden. On alusta lähtien selvää, että he kaikki elävät samassa maailmassa ja tulevat luultavasti kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.
Matkan varrelle mahtuu huonojakin kohtauksia – niiltä Zeze ei vaikuta koskaan välttyvän. Muutama alkupuolen vetistely ja kameran heilautus kohti sinistä taivasta ovat b‑luokan draamaa. Toisaalta mukana on myös lukuisia huumaavan kauniita jaksoja sekä kesäisissä että lumisissa maisemissa. Elokuvaansa viidessä osassa puolentoista vuoden aikana kuvannut Zeze halusi mukaan kaikki vuodenajat. Paras keksintö oli kuitenkin Takahagin kaupungissa sijaitsevan entisen kaivosalueen hyödyntäminen. Pelkästään lautalla saavutettavissa olevan alueen autiot kerrostalot ja avarat maisemat tarjoavat huikeita näkymiä "nollabudjetilla" kuvattuun elokuvaan.
Heaven's Story laittaa istumalihakset koetukselle, eikä kaikkien kohtausten tarpeellisuus aukene välittömästi. Kriittinen katsoja voisikin tuomita sen yhteenliimatuksi televisiosarjaksi. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, sillä yli kolmen tunnin pohjustuksen jälkeen koston palatessa ruutuun panokset ovat mielettömällä tasolla. Tuskin mikään muu elokuva on pureutunut tappamisen ja tapetuksi tulemisen ongelmallisuuteen näin kattavasti. Katsojan tiedostaessa vääjäämättömän tragedian seuraukset koko karmeudessaan Heaven's Storyn viimeinen tunti nouseekin kertakaikkisen loistavaksi.
Kostoteeman käsittelyn ohessa Zeze ennättää kertomaan paljon elämästä, arjesta ja ihmisistä päähenkilöiden vaihdellessa ongelmaisista diskonuorista yksineläviin vanhuksiin. Jotkin näistä osuuksista ovat kiinnostavampia, jotkin vähemmän. Aidosti eeppisten suurelokuvien tapaan Heaven's Story nousee kuitenkin kirkkaasti yksittäisten heikkouksiensa yläpuolelle ja muodostaa lopulta osiaan suuremman kokonaisuuden.
Heaven's Story on pitkä, paikoin ongelmallinen ja etenkin loppua kohden melkoisen upea elokuva.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Hevunzu sutōrī
Ohjaaja
Takahisa Zeze
Käsikirjoittaja
Yūki Satō
producers
Daisuke Asakura
Zuihō Hayashi
Yoichi Kobayashi
Hiroshi Okada
Kazunao Sakaguchi
Yuichi Suda
Kazufumi Yoshimura
Näyttelijät
Noriko Eguchi
Akira Emoto
Mitsuru Fukikoshi
Kanji Furutachi
Tomoharu Hasegawa
Kana Honda
Yūji Ishikawa
Kiyomi Itō
Takeshi Itō
Reiko Kataoka
Yōta Kawase
Kenichi Kurihara
Ken Mitsuishi
Jun Murakami
Nao Nagasawa
Nahana
Toshie Negishi
Hako Ohshima
Shūgo Oshinari
Kōichi Satō
Kyūsaku Shimada
Shun Sugata
Tarō Suwa
Kanji Tsuda
Moeki Tsuruoka
Makiko Watanabe
Hako Yamasaki
Kuvaaja
Atsuhiro Nabeshima
Levittäjä / Jakelija
Moviola
Maa
Japani
Genre
Draama
Rikos
Kategoria
Kosto
Julkaistu: 2011-07-04T12:29:21+03:00
Mikko Koivisto
Shirome (2010)
Ohjaaja:
Kōji Shiraishi
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Kōji Shiraishi
Koji Shiraishi lienee parhaiten tunnettu parin vuoden takaisesta Grotesquesta (2009), joka nousi otsikkoihin jouduttuaan täyspannaan Iso‑Britanniassa. Elokuva toimi osalle, loput dissasivat sen vastenmielisenä gornona. Shiraishia ei silti kannata suoralta kädeltä tuomita muodikkailla aiheilla rahastavaksi tusinaohjaajaksi. Hänen ääriväkivaltaa ja valedokkareita sisältävästä filmografiastaan voi nimittäin leipäkeikkojen ohesta löytää myös aitoa yritystä lajityypin mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Shiromessa hän tarttuu jälleen tuttuihin aiheisiin, mutta saa niistä aikaiseksi niin hillittömän sekoituksen, että teos noussee pienoiseksi yleisöhitiksi ainakin festarilevityksessä.
Shiromen pääosassa nähtävä Momoiro Clover on kuusihenkinen, 13–16 ‑vuotiaista tytöistä koostuva pop‑idoliryhmä. Elokuvan kuvausten aikaan ryhmä ei ollut vielä tunnettu, vaan sen jäsenet yhä hioivat kawaii-skillssejään sekä henkilökohtaisia roolejaan (porukan nuorin oli totta kai "sexy momoclo"!). Idolikeikat radiovierailuineen ja live-esiintymisineen ajoittuivat viikonlopuille, sillä arkipäivät menivät koulun penkkiä hinkatessa. Shirome syntyi intressien yhteentörmäyksestä: Momoiro Cloverin perustajafirma Stardust Agency halusi mainostaa uutta tyttöporukkaansa, Shiraishi puolestaan tehdä uuden elokuvan. Tytöt itse unelmoivat pääsystä Japanin televisiossa uudenvuodenaattona esitettävään Kohaku utagassen ‑laulukilpailuun ja sitä kautta koko maan tietoisuuteen.
Kohaku utagassenia odotellessa Momoiro Cloverille tarjoutui hieman omaperäisempi työskentelymahdollisuus. Shiraishi ehdotti, että tytöt voisivat esiintyä omana itsenään hänen ohjaamassaan televisiodokumentissa, jossa idolit tutustuvat kirottuun taloon. Legendan mukaan kyseisessä talossa voi esittää toivomuksen, jonka henkiolento Shirome palkitsee. Uuden pop‑kappaleen laulaminen rähjäisessä talossa toisi onnettaren tyttöjen puolelle. Juttu pitäisi kuitenkin saada tiukan aikataulun ja rahanpuutteen takia nopeasti purkkiin, vaikka talolla onkin paha maine ja tiettävästi useampi mystinen kuolema kontollaan.
Sitä Shiraishi ei kertonut tytöille, että todellisuudessa hän kuvaa kauhuelokuvaa, ja kaikki heidän ympärillään hyörivät papit ja manaajat ovat palkattuja näyttelijöitä! Puhumattakaan livetyötä tekevästä erikoisefektitiimistä.
Shiraishin neronleimaus toimii käytännössä lähes moitteettomasti. Momoiro Clover itsessään on mainio arkkityyppinen teini-idoliporukka, jonka popissa on jopa hieman vetoa. Koulutettuina idoleina he osaavat söpöillä ja vetää rooliaan kameran edessä, vaikka eivät tiedäkään olevansa elokuvassa. Show-elkeet alkavat sekoittua aitoon pelkoon ja itkuntihrustukseen Shiraishin efektitiimin ryhtyessä tekemään tyttöpoloille kepposia. Lopputulos on moraalisesti epäilyttävä, mutta helvetin hauska.
Shirome ei omaperäisestä konseptistaan huolimatta vie ohjaajaansa kovinkaan uusille vesille. Idolien kanssa Shiraishi on työskennellyt ennenkin, ja valedokkarit ovat hänelle niin tuttu formaatti, että lajityyppi pitäisi likipitäen kirjata hänen nimiinsä. Fiktiiviset kauhudokkarit ovat tosin muutenkin nousseet yhdeksi viime vuosien menestysilmiöistä V‑Cineman parissa. Shiraishin oma bravuuri lajityypissä, saatanallisen pelottava Noroi – The Curse (2005), lienee jopa paras Ringun (1998) jälkeen valmistunut aasialainen kummituskauhuelokuva.
Shiromessa kauhu jää vähemmälle piilokameraviihteen noustessa avainasemaan. Parhaiten elokuva toimii sen ensimmäisellä puoliskolla Shiraishin jaksaessa herkutella idolikatraallaan ja pohjustaa juttua. Kirottuun taloon siirryttäessä homma pitkittyy hieman liikaa eikä kujeilu yllä aivan odotusten tasolle. Tarpeeton tyylirikko on aitojen kauhuelokuvaosuuksien sotkeminen mukaan. Shiraishi ei vaikuta täysin osanneen päättää pitäisikö katsojalle paljastaa jutun juju heti alusta (osassa promootiomateriaalia tämä tehdään, osassa ei) vaiko leikitellä ajatuksella aidoista tapahtumista. Käytännössä elokuvan nautittavuusaste kuitenkin tipahtaa, jos katsoja ei ole vitsistä heti perillä.
Muutamista epäkohdistaan huolimatta Shirome on varsinainen ilopilleri japanilaisen idoli-skenen ystäville. Maallikoille juttu saattaa jäädä hieman kuriositeetiksi, mutta idolien ja japanilaisen pop‑viihteen päälle ymmärtäville luvassa on parhaimmillaan hykerryttävän hauska joskin huumorissaan liki sadistinen idoliviihdepommi. Aasian kauhuelokuvateollisuudelle se on myös mukava tunnelmankeventäjä ja vuoden ehdoton yllättäjä. Elokuvan viimeistä kohtausta pohtimaan jääneille katsojille myös paljastettakoon (ja muilta lukijoita suuremmin asiaa spoilaamatta), että ainoastaan asianomainen oli mukana juonessa!
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Ojos Blancos
Ohjaaja
Kōji Shiraishi
Käsikirjoittaja
Kōji Shiraishi
producers
Nobutaka Katō
Näyttelijät
Kanako Momota
Akari Hayami
Shiori Tamai
Ayaka Sasaki
Momoka Ariyasu
Reni Takagi
Eisuke Imani
Masataka Ishizaki
Kenjirō Kamishima
Yūko Sō
Yuki Yoshida
Kuvaaja
Kazuhiro Mimura
Levittäjä / Jakelija
Shirome Project Partners
Stardust Promotion
Maa
Japani
Genre
Kauhu
Komedia
Kategoria
Found footage
Koulu
Kummittelu
Pseudodokumentti
Julkaistu: 2011-07-04T12:29:26+03:00
Mikko Koivisto
Sketches of Kaitan City (2010)
Ohjaaja:
Kazuyoshi Kumakiri
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Kazuyoshi Kumakiri
Nuori Kazuyoshi Kumakiri pamautti kertaheitolla yleisöjen tietoisuuteen vuoden 1997 ultraväkivaltaisella poliittisella splatterilla Kichiku: Banquet of the Beasts. Mälsä kulttisuosikki kiersi festivaaleja ympäri maailmaa ja keräsi tunnustusta, vaikka sen 1970‑luvun oppilasradikalismista ammentavat juuret menivätkin luultavasti monelta katsojalta ohi ymmärryksen. Ohjaajan osalta samankaltaiset menestyskiertueet ovat jatkuneet sittemminkin, mutta yleisö on vaihtunut ja Kumakiri rauhoittunut. Tuoreimmassa elokuvassaan Sketches of Kaitan City Kumakiri ei tapata ketään.
Sketches of Kaitan City pohjaa Yasushi Saton keskeneräiseksi jääneeseen romaaniin. Sato teki itsemurhan vuonna 1990, mutta romaani julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen siinä määrin kuin valmista tekstiä löydettiin. Kirjan 18 tarinasta elokuvaan on valikoitu viisi, joiden pohjalta Kumakiri ohjasi 2½-tuntisen elokuvan – eikä lainkaan huonolla menestyksellä, sillä elokuva oli japanilaisten elokuvalehtien vakiovalinta viime vuoden parhaiden elokuvien listalle. Suuremmasta taloudellisesta menestyksestä lienee silti turha haaveilla sen enempää kotimaassa kuin ulkomaillakaan.
Kumakirin ote lähdemateriaaliin on ihailtavan rohkea, mutta riskaabeli: hän välttelee kaikenlaista karrikointia ja helppoa viihdyttävyyttä. Ohjaaja hyppää mukaan hahmojensa tarinoihin keskeltä tapahtumaketjua ja seuraa heitä suorastaan passiivisella otteella. Taustoja ei selitellä eikä tapahtumaketjun lopputulosta yleensä näytetä, mikä on haastavaa, mutta erittäin tervetullutta. Kaikkia hahmoja yhdistää jonkin elämään kuuluvan seikan menettämisen pelko, oli se sitten työ tai perhe. Suurta draamaa ei päästetä kuviin, vaan tyyli pysyy läpikotaisen koleana, joskin varovaisen toiveikkaana. Myös tekninen elokuvakerronta on hillittyä mutta tasokasta erinomaisia näyttelijäsuorituksia myöten.
Rauhallisen tempon ja tarinoidensa runsauden vuoksi Sketches of Kaitan Cityn ensimmäiset episodit saattavat tuntua siltä, että ne loppuvat ennen kuin katsoja ehtii päästä niihin täysin sisälle. Laajempi pureutuminen olisi ehkäpä ollut toivottavaa. Toisaalta kritiikki kokonaisuuden "otosmaisuudesta" tuntuisi hieman hölmöltä elokuvan nimen huomioiden.
Kahden ensimmäisen tarinan jälkeen elokuvan tyyli muuttuu tosin jossain määrin. Episodien pituus kasvaa, hahmot muuttuvat mielenkiintoisemmiksi, ja myös elokuvalliseen kerrontaan ilmaantuu entistä enemmän terää. Jenkkirokkari Jim O'Rourken (United Red Army, 2007) rauhallinen, mutta luihin pureutuva soundtrack nousee elokuvan edetessä entistä suurempaan rooliin. Talviset kuvat fiktiivisestä Kaitan Citystä ovat paikoin upeita. Elokuvassa Kaitan Cityä esittää Japanin pohjoisen saaren Hokkaidon toiseksi suurin kaupunki Hakodate. Merenrantakaupunki tarjoaa elokuvalle komean näyttämön, ja mukaan olisi helposti mahtunut enemmänkin maisemaotoksia.
Sketches of Kaitan City on episodielokuva, mutta se ei suuremmin erottele tarinoitaan toisistaan, vaan jatkaa osuudesta seuraavaan suoraan lennosta. Hahmojen tarinat eivät kohtaa, mutta ne tapahtuvat samassa kaupungissa ja sivuavat toisiaan teemoiltaan. Osiin alkupään kysymyksistä saadaan vastaus vasta elokuvan lopulla. Kerrontansa luonteen vuoksi Sketches of Kaitan City aukenee varsin hitaasti, mutta muuttuu sitä vakuuttavammaksi mitä pidemmälle se etenee. Kyseessä on vaihteeksi elokuva, jonka hahmot eivät ole pelkkiä pahvinukkeja, vaan joiden tulkitsemissa riittää purtavaa useamman katselukerran tarpeisiin.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Kaitanshi jokei
Ohjaaja
Kazuyoshi Kumakiri
Käsikirjoittaja
Yasushi Satō
Takashi Ujita
producers
Hajime Harie
Hideki Hoshino
Michio Koshikawa
Hirotaka Maeda
Kunihiko Nomura
Kazuhiro Sugawara
Näyttelijät
Mitsuki Tanimura
Pistol Takehara
Ryō Kase
Kaho Minami
Masaki Miura
Kaoru Kobayashi
Morio Agata
Yūko Itō
Hiromi Kuronuma
Ayako Moriya
Jun Murakami
Aki Nakazato
Shigeki Nishibori
Tomomi Tōno
Takashi Yamanaka
Tatsushi Ōmori
Säveltäjä
Jim O'Rourke
Kuvaaja
Ryūto Kondō
Levittäjä / Jakelija
Cinema Iris
Hokkaido Cultural Broadcasting (UHB)
Hokkaido Shinbun Press
Japan Sky Way
Rokkatei
Scrum Try
Slow Learner
Wilco Co.
Maa
Japani
Genre
Draama
Kategoria
Episodielokuva
Perustuu kirjaan
Julkaistu: 2011-07-04T12:30:57+03:00
Mikko Koivisto
Abraxas (2010)
Ohjaaja:
Naoki Katō
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Naoki Katō
Japanilaisten munkkien riveistä löytyy jos jonkinlaista heppua. Suomalaisen Pirjo Honkasalon dokumentti Ito – Seitti – Kilvoittelijan päiväkirja (2010) seurasi munkkibaaria pyörittävää henkistynyttä ex‑nyrkkeilijää. Esikoisohjaaja Naoki Katon fiktioelokuva Abraxas puolestaan esittelee katsojille rokkibaareista luostariin vetäytyneen entisen noise-rokkarin. Idea ei ole Katon oma, vaan perustuu tunnetun munkkikirjailija Sokyu Genyun vuonna 2001 julkaistuun romaaniin.
Abraxasin aloitus on räväkkä. Päähenkilö Jonen on metelimuusikko, joka desibelirajoitusten uhmaamisen ohella laittaa puoli näyttämöä paskaksi. Vaatteetkaan eivät tahdo pysyä esiintyessä päällä. Aikuistuminen ja burnout vievät miehen kuitenkin munkkiluostariin, missä punk rock vaihtuu rauhan ja hiljaisuuden vaalimiseen. Kestääkö miehen pää metelin puutetta ja pikkukaupungin idylliä?
Hauska idea jää Katon käsissä, ja luultavasti lähdemateriaalinkin vuoksi, toteutukseltaan puolitiehen. Abraxas yrittää liikaa olla valtavirran yleisöihin vetoava pieni suuri elokuva, jolla on sanottavaa elämästä. Jonenin arkielämässä tasapainoilu perheen, luostarin ja sisäisen palon välillä johtaa varsin perinteiseen ja valmiiksi pureskeltuun draamaan. Kohdeyleisölle juttu voi toimia yllättävän hyvin, mutta kokeneemmalle katsojalle jää helposti kompromissin maku suuhun.
Paljon hyvääkin elokuvassa silti on. Etenkin päähenkilöä esittävä tosielämän rokkari Suneohair eli Kenji Watanabe on melko mielenkiintoinen näky roolissaan. Hänen seikkailuilleen olisikin suonut enemmän kipinää. Värikylläisen filmin vaihtaminen karumpaan digivideoon ja turhanpäiväisten perhedraamakuvioiden tiputtaminen tarinasta olisi antanut elokuvalle innovatiivisemman ja hieman dokumentaarisemman ilmeen. Tällaisenaan Abraxas ei ole millään tapaa huono, mutta se on kuvallista ulkoasuaan myöten kovin turvallisen oloinen.
Poikkeus varman päälle vetämiseen nähdään lopussa. Eri tahojen vastusteluista huolimatta – ja ketään tuskin yllättäen – Jonen onnistuu lopulta tarttumaan mikkiin uudelleen. Elokuvan trailerissa käytetyn lällybiisin sijasta Jonen paukuttaa asiallista punk rokkia, joka varmasti saa kunnon äänentoiston omaavassa teatterissa useammankin katsojan peittämään korvansa. Tämän kaltaisia irtiottoja olisi kaivattu elokuvaan enemmän.
Moitteista huolimatta Abraxas on täysin mukiinmenevä mainstream-draama hyvällä päätähdellä sekä muutamalla mainiolla musiikkikohtauksella varustettuna. Viimeaikaisten tapahtumien varjossa lisämielenkiintoa elokuvalle tuovat myös sen kauniit luonnonmaisemat, jotka sijaitsevat Fukushiman prefektuurissa. Ja kyllä, median lietsomasta ydintuhopaniikista huolimatta kukat kukkivat ja elämä jatkuu Fukushimassa tänä päivänäkin!
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Aburakurasu no matsuri
Ohjaaja
Naoki Katō
Käsikirjoittaja
Sōkyū Genyū
Naoki Katō
Dai Sakō
producers
Hiroko Matsuda
Kōsuke Oshida
Näyttelijät
Manami Honjō
Hidetoshi Hoshida
Kaoru Kobayashi
Reiko Kusamura
Ryōta Murai
Suneohair
Seiko Takuma
Rie Tomosaka
Taku Yamaguchi
Säveltäjä
Yoshihide Ōtomo
Kuvaaja
Ryūto Kondō
Levittäjä / Jakelija
Bandai Visual Company
Bitters End
Fukushima Television Broadcasting Co. (FTV)
Office Shirous
Maa
Japani
Genre
Komedia
Draama
Musiikki
Kategoria
Uskonto
Julkaistu: 2011-07-04T12:31:01+03:00
Mikko Koivisto
Kyojima 3rd St., Sumida City (2010)
Ohjaaja:
Kōta Yoshida
elokuva arvostelu
arvosana 4.5/5
Ohjaus: Kōta Yoshida
Jonkin verran tunnettavuutta festaripiireissä saavuttanut Kota Yoshida debytoi ohjaajana vuonna 2006. Hänen 42‑minuuttinen draamakomediansa Coming with My Bother otettiin positiivisesti vastaan sekä Japanissa että mm. Nippon Connection ‑festivaalilla. Neljä vuotta myöhemmin syntyi samoilla linjoilla jatkanut Yuriko's Aroma (2010), joka tosin saatiin viimeisteltyä vasta ohjaajan toivuttua kesken kuvausten saamastaan halvauksesta. Nippon Connection palkitsi Yurikon Nippon Visions ‑sarjansa parhaana elokuvana, vaikka tarina koulupojan hienhajuun rakastuvasta naisesta menikin loppua kohden lässytykseksi.
Yoshidan tuorein työ Kyojima 3rd St., Sumida City syntyi Hoga Holic ‑elokuvalehden aloitteesta. Japanilaisen independent-elokuvan promootioon ja näytösten järjestämiseen keskittyvä nettilehti pitää päämajaansa Tokion itäisessä Sumida-kaupunginosassa. Yoshidaa pyydettiin ohjaamaan jotain Sumida Cityssä tapahtuvaa. Ohjaajan tilaustyönä tekemä 30‑minuuttinen Kyojima 3rd St., Sumida City on simppeli tarina lukiotytöstä, joka sortuu varastamaan muotituotteen kaupasta. Tyttö jää kiinni, mikä johtaa pitkään keskusteluun kaupan omistajan kanssa.
Kokonaisuudessaan neljästä kohtauksesta koostuva elokuva on upea esimerkki yksinkertaisesta, mutta poikkeuksellisen laadukkaasta elokuvanteosta. Tarinan luonteesta huolimatta mukana ei ole halpaa moralisointia tai emotionaalista inttämistä. Sen sijaan tarjolla on kertakaikkisen loistavasti näytelty ja täyteläisesti kirjoitettu palanen Sumida Cityn elämää. Vaikka rakenne tarinatuokioineen onkin varsin perinteinen, on tekstissä elävyyttä ja hauskuuttakin. Päärooleihin tuskin olisi parempia näyttelijöitä voitu löytää.
Dialogipainotteisen keskivaiheen ympärille jäävät aloitus‑ ja lopetusjaksot tekevät tilaa Masafumi Sekin komealle kuvaukselle, joka suosii elegantteja pitkiä otoksia sortumatta kuitenkaan turhaan kikkailuun. Ohjaaja Yoshidalla on tosin hänelläkin selkeää visuaalista silmää, sillä myös Yuriko's Aroma sisälsi erittäin hienoja otoksia, vaikka kuvaaja oli eri henkilö. Sumida Cityssä kuvallisen annin rinnalle on lisäksi saatu rajoitetusti käytetty, mutta loistava soundtrack, josta vastaa Osakasta lähtöisin oleva dub‑bändi Arakajime kimerareta koibitotachi e. Kyseinen bändi on muutenkin elokuvantekijöiden suosiossa; heidän tuoreen Calling-albuminsa avauskappaleen musavideon ohjauksesta vastasi Go Shibata (Doman Seman, 2009).
Kyojima 3rd St., Sumida City on oiva esimerkki japanilaisen indie-elokuvan parissa syntyvistä huipputöistä, joita valitettavan harvoin saadaan dvd‑levitykseen edes kotimaassaan. Toivoa sopii, että Yoshidan meditatiivinen helmi saa Nippon Connection ‑näytöksensä jälkijunassa lisää huomiota ja mahdollisesti kotivideojulkaisun. Teoksen lyhyyden vuoksi olisi hyvä idea pakata se festarin tyyliin samoihin kuoriin muutaman muun tuoreen Hoga Holic ‑elokuvan kanssa. Nippon Connectionissa Sumida City esitettiin elokuvien A Demon Has Come (2010) ja Tuesday Girl (2010) kanssa, jotka Elitistiltä valitettavasti jäivät aikataulusyistä näkemättä.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Sumida-ku Kyōjima 3-chōme
Ohjaaja
Kōta Yoshida
Käsikirjoittaja
Kōta Yoshida
Näyttelijät
Mana Ikenoue
Nozomi Kawata
Tateto Serizawa
Yuka Yoshida
Kuvaaja
Masafumi Seki
Maa
Japani
Genre
Lyhytelokuva
Draama
Julkaistu: 2011-07-04T12:31:07+03:00
Mikko Koivisto
Helldriver (2010)
Ohjaaja:
Yoshihiro Nishimura
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Yoshihiro Nishimura
Yoshihiro Nishimura ei usko budjettirajoitteisiin. Kun Sushi Typhoon lätkäisi hänelle käteen 200 000 dollaria ja kahden viikon kuvausaikataulun, Nishimura ilmoitti tekevänsä kaikkien aikojen zombie-elokuvan. Esikuvakseen hän nimesi George A. Romeron yhteiskuntasatiiriset zombie-elokuvat ja henkilökohtaiseksi panostukseksi 8000 litraa tekoverta. Oiva jatko Nishimuran edelliselle soolo-ohjaukselle Tokyo Gore Police (2008), siis.
Tyhmempikin tajuaa, että Nishimura pyrki likipitäen mahdottomuuteen. Valmistautuminen oli silti huolellista – ainakin osittain. Ohjaajan laatimat 3500 storyboard-hahmotelmaa pitivät huolen, että kutakuinkin joka ikinen kuva oli suunniteltu etukäteen. Kuvauspaikalla Nishimura löi jopa aiemmat ennätyksensä saaden päivittäin valmiiksi lähemmäs 300 otosta. Käsikirjoitus jäi siinä hurmiossa vähemmälle huomiolle.
Tarina on simppeli, mutta vauhdikas. Koulutyttö Kika (Yumiko Hara) elää maanpäällisessä helvetissä. Hänen sadistinen äitimuori Rikka (Eihi Shiina) pahoinpitelee tytärtä ja syö paremman tekemisen puutteessa Kikan isän jalat. Eräänä päivänä taivaalta tipahtaa asteroidi, joka lävistää Rikkan rinnan. Ongelmatilanteen ratkaisuksi Rikka repii tyttärensä sydämen irti ja asettaa sen omansa tilalle. Tytär kiidätetään hoidettavaksi kun samaan aikaan puoli Japania lankeaa zombie-epidemian kouriin asteroidista irronnen tuhkan seurauksena. Tarina voi alkaa, joskin vielä on jonkin verran matkaa elokuvan alkutekstijaksoon.
Ensimmäisistä kohtauksista lähtien on selvää, että Nishimuran vinoilut Japanin Demokraattisen Puolueen suuntaan (mm. tasa-arvo‑ ja ihmisoikeuskysymykset) jäävät pelkän huulenheiton varaan. Nishimuralla ei olisi aikaa virittää elokuvaansa Romero-moodiin vaikka hän sitä haluaisikin, sillä mukana on enemmän splatteria ja puhdasta mielisairautta kuin yhteen elokuvaan sopii. Varsinainen juoni saadaan vauhtiin johdannon jälkeen, kun terästeknologialla korjatun rinnan ja moottorisahamiekan saanut Kika lasketaan vapaalle. On aika painua rajan taakse saastuneiden olioiden "ihmisarvoista" viis veisaten ja kostaa äidille, joka on kohonnut häntä tottelevien zombielegioonien johtajaksi.
Nishimura on koko uransa – josta hänen omat ohjauksensa muodostavat vain murto-osan – väsännyt veri‑ ja maskeeraustehosteita. Etenkin jälkimmäisillä herkutellaan myös Helldriverissa. On hämmentävää, kuinka ohjaaja on näinkin kovassa kiireessä onnistunut luomaan valtavan määrän näyttäviä maskeeraustehosteita. Nishimuran zombiet ovat toisistaan selvästi eroavia mätäkasoja, ja lisäksi joukossa loikkii jos jonkinmoista oliota hämähäkkizombiesta alkaen. Erikoisefektielokuvan ystäville Helldriverista riittää iloa taatusti useamman katselun tarpeisiin.
Nishimuran ihmissyöjät ovat eri asteittain aivokuolleita herkkusuita, joista osa tyytyy syömään eläviä, osa puolestaan harrastaa jonkin asteista aivotoimintaa ja kommunikointia. Ratkaisu ei ole aivan tyydyttävä, mutta selvästi parempi kuin joissain viimeaikaisissa genre-elokuvissa nähdyt parkour-zombiet. Nishimuran otukset eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juokse. Olioiden otsaan kasvaneet Yubari-sarvet, joiden avulla Rikka heitä kontrolloi, olisi silti voinut unohtaa (kyseessä on viittaus Nishimuralle rakkaaseen Yubari International Fantastic Film Festivaliin, jonka kotipaikkakunta on tunnettu sarvimaisen varren omaavista meloneistaan). Onneksi anti-älynväläystä ei hyödynnetä elokuvassa paljoakaan.
Tunnelmaltaan Helldriver on letkeä mutta törkyinen, mitä rujo ja paikoin väriviritetty visuaalinen ulkoasu tukee. Varsinkaan alkupuolella ei ole tietoakaan monien muiden tuoreiden zombie-elokuvien kylmänkalskeasta kliinisyydestä. Helldriver näyttää silti mitä se on: roskaelokuvalta. Ääniraidalla soivat Koh Nakagawan helposti tunnistettavat ja tunnelmalliset sävellykset, tosin mukana on myös paljon rempseää rokkia ja jopa valssisäveliä ohjaajan jo aiemmissa elokuvissaan puhki kuluttamien "gore-tanssien" taustalla. Verisyydestä huolimatta elokuvan väkivallassa on vain harvoin zombie-elokuviin olennaisesti kuuluvaa ilkeämielisyyttä ja vatsaavääntävyyttä.
Helldriverin merkittävin ongelma on sen turboahtaminen. Nishimuralla on niin paljon veikeitä ideoita, ettei hän ehdi jäädä tunnelmoimaan niistä yhdenkään pariin. Hupi välittyy kyllä katsomon puolelle, mutta erikoisia aseita ja hahmoja hyppii kuviin ja pois ennen kuin niistä ehditään saada täyttä potentiaalia irti. Myös toimintakohtaukset jäävät hätäisiksi, ja paikoin mopo karkaa käsistä huumorin ja yliampumisen suhteen. Mukana on lisäksi valitettavan paljon cgi‑tehosteita. Pahimmillaan Nishimura rakentaa tietokoneen varaan efektijaksoja, jonka kaltaisia hän on jo aiemmissa elokuvissaan luonut pitkälti käsityönä. Myös verestä osa on tietokoneella tehtyä, vaikka usein samoissa kuvissa virtaa järvikaupalla aitoakin ketsuppia.
Tähän väliin on ehdottomasti huomautettava, että arvosteltu versio on elokuvan 105‑minuuttinen kansainvälinen leikkaus. Nishimuran alkuperäinen ja niin ikään festivaalilevityksessä oleva 118‑minuuttinen versio laitettiin leikkauspöydälle pian maailmanensi-iltansa jälkeen. Tähän saattaa olla vaikuttanut Helldriverin Texasin Fantastic Festillä saama murskavastaanotto. Sushi Typhoonin jenkkikasvo Marc Walkow totesikin jälkikäteen, ettei Helldriveria olisi kannattanut esittää yllätysnäytöksenä "Iron Man 3 ‑yleisölle". Samaisen version New York ‑esitys puoli vuotta myöhemmin sai huumaavan vastaanoton yleisöltä, joka ihmetteli miksi elokuvasta pitäisi leikata sekuntiakaan pois. Muutenkin elokuvan viimeaikainen palaute on ollut jopa ylettömän positiivista.
Helldriverin täyspitkä versio eittämättä kärsii yhä cgi‑ongelmista, mutta on helppo kuvitella sen olevan kansainvälistä leikkausta parempi. Tällaisenaan hieman turhan nopeatempoinen elokuva tarvitsisi juurikin lisää lihaa luidensa ympärille, sekä muutaman aidosti häijyn gorekohtauksen, joista yhdestä on itse asiassa nähty palasia jopa Sushi Typhoonin promovideoissa. Ylimääräisen goren näyttämisen lisäksi Nishimuran todennut pitkän version antavan enemmän tilaa monille sivuosissa nähtäville genresuosikeille. Tämä on oleellista, sillä Sushi Typhoon ‑elokuvissa tuttujen kasvojen spottaileminen on osa hupia. Lyhyestäkin leikkauksesta löytyy pikavisiittejä aina Takashi Shimizusta hullua tohtoria esittävään Marc Walcowiin.
Helldriverin oli tarkoitus olla Nishimuran paras elokuva. Sitä se ei ainakaan tässä muodossaan ole. Tietokone-efektien paljous sekä tunnelmoinnin vähyys rokottavat katselunautintoa. Elokuvan nimen lupaama autoilu jää niin ikään vaille asiallista fetissikäsittelyä. Kritiikki tulee kuitenkin suhteuttaa elokuvan huikeaan potentiaaliin, sillä kyse ei ole missään nimessä huonosta elokuvasta. Pahasti vajaalta vaikuttavan kansainvälisen version vuoksi lopullisen tuomion antaminen tuntuisikin ennenaikaiselta. Elitisti palaa asiaan ja päivittää arvostelun loppuun tarvittavat tarkennukset, kunhan täyspitkä versio joskus saapuu nähtäville. Sitä odotellessa elokuvan saksittu printtikin tarjoilee roppakaupalla laatuaikaa eeppisiin mittoihin kurottelevan ja mielipuolisuudessaan omaan luokkaansa olevan roskaelokuvan parissa.
1.12.2011 päivitys: 117 minuutin verilöyly
Helldriverin täyspitkä leikkaus palauttaa elokuvaan muutaman mainion kohtauksen, jotka sisältävät sekä tunnelmointia että käsityösplatteria. Merkittävin lisäys on aidosti epämiellyttävä ja brutaali koulutytön ahdistelu zombie-baarissa (uhrina AV‑stara Rui Saotome). Kansainvälisestä leikkauksesta lähes kokonaan puuttuneet genresuosikit Asami ja Takumi Saito niin ikään piristävät splättäystä antamalla loppusodan hyperpoliiseille kasvot. Lainkaan huonoja eivät ole myöskään useat pienet satiiriset lisäykset sekä Romeron Day of the Deadin (1985) suuntaan kumartava sivujuoni eläviin kuolleisiin ymmärryksellä suhtautuvasta papista (Kanji Tsuda).
Lisäykset parantavat elokuvaa, mutta toisaalta uusintakatselulla kokonaisuuden kaksijakoisuus iskee entistä pahemmin silmään. Goremyllytys salpaa parhaimmillaan hengen, mutta väliin tungetut latteat cgi‑osuudet masentavat mieltä. Ääniraidalla Koh Nakagawa tykittää olan takaa, mutta valssisävelet ampuvat kilometrin ohi. Oikealla mieliallalla katsottuna ralli on kuitenkin mitä maittavinta viihdettä, eikä voi olla pitämättä elokuvasta, jonka järjettömän munakkaat alkutekstit iskeytyvät ruutuun vasta 48 minuutin kohdalla.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Nihon bundan: Heru doraibā
Hell Driver
Ohjaaja
Yoshihiro Nishimura
Käsikirjoittaja
Yoshihiro Nishimura
Daichi Nagisa
producers
Yoshinori Chiba
Akifumi Sugihara
Ryō Uchiyama
Hiroyuki Yamada
Shōta Ōba
Näyttelijät
Yumiko Hara
Eihi Shiina
Kazuki Namioka
Yūrei Yanagi
Minoru Torihada
Taka Guadalcanal
Midori Aoyama
Asami
Yukihide Benny
Norman England
Yasuhiko Fukuda
Yukihiro Haruzono
Rie Hayasaka
Miki Hirase
Horiken
Noboru Iguchi
Yūya Ishikawa
Katsu Itagaki
Cay Izumi
Yumemi Katō
Yoichiro Kawakami
Hiroaki Kawatsure
Aya Kinoshita
Kentaro Kishi
Keigo Kitamura
Yoshio Komatsu
Mizuki Kusumi
Shinji Matsubayashi
Tomomi Miyashita
Maho Miyata
choreographers
Isao Karasawa
Tak Sakaguchi
Säveltäjä
Kou Nakagawa
Kuvaaja
Shu G. Momose
Levittäjä / Jakelija
Nikkatsu
Something Creation
Maa
Japani
Genre
Kauhu
Scifi
Komedia
Toiminta
Kategoria
Dystopia
Gore
Splatter
Sushi Typhoon
Zombie
Julkaistu: 2011-07-04T12:31:11+03:00
Mikko Koivisto
Gantz (2011)
Ohjaaja:
Shinsuke Sato
elokuva arvostelu
arvosana 1.5/5
Ohjaus: Shinsuke Sato
Japanin viihdeteollisuudella on viime vuosina ollut tapana lypsää menestystarinat kuiviin. Juttu lähtee yleensä liikkeelle manga-sarjakuvasta, jota seuraavat satunnaisessa järjestyksessä anime, live-action ‑sovitus, videopeli sekä kasa oheiskrääsää josta kukaan ei pysy kärryillä. Valkokankaalle tarinat ovat kääntyneet vaihtelevalla menestyksellä. Parhaimpaan laitaan sijoittuvat Death Note ‑elokuvat (2006–2008), joista kaksi ensimmäistä tarjoilivat muutamien manga‑ ja animefanien narinoista huolimatta mainiota viihdettä ja kevyttä aivopähkinää.
Death Noten ohella kovimpiin menestysilmiöihin kuuluu Gantz, jossa tyhjää potkaisseet japanilaisnuorukaiset löytävät itsensä kuoleman jälkeisestä välitilasta. Hengenmenetys ei ole lopullinen, vaan kiiltokuvapojat ja ‑tytöt saavat jatkaa elämäänsä normaaliin malliin heille pakkomäärättävien alienien metsästysmissioiden välillä. Kyse on eräänlaisesta live-pelistä, jossa Gantzina tunnettu systeemi pisteyttää ihmisosanottajansa suoritukset. Epäonnistuminen pelissä merkitsee lopullista manan maille painumista, voitto puolestaan tuo plakkariin pinnoja, joita voi käyttää oman sielunsa pelastamiseen tai vastaavasti pelissä kaatuneen kaverin henkiinherättämiseen.
Gantzin lähdemateriaali on japanilaisille mangoille ja animeille hieman tyypillisestikin varsin ronskia. Sarjakuvan sivuille on helppo ujuttaa seksistisiä gageja, ronskia väkivaltaa ja kaiken maailman miikemäisyyksiä, vaikka kyse olisikin massamarkkinoille tehdystä viihteestä. Valitettavasti Gantz-elokuvan ohjaaja ei kuitenkaan ole Takashi Miike, vaikka tuskin häntäkään olisi päästetty tekemään hyperväkivaltaiselle lähdemateriaalille oikeutta. Sen verran Gantzissa on silti yritystä, että sen on Japania lukuun ottamatta turha havitella PG‑12 ‑ikärajaa. Seksiä ei löydy tippaakaan, mutta pari ruumista roiskitaan odottamattoman sotkuisesti seinille. Siihen meriitit loppuvatkin.
Gantzin ohjaimissa heiluu Shinsuke Sato, jonka ansiolistalta löytyy mm. kelvoton miekankalistelu Princess Blade (2004). Nyt miehelle on isketty aivan uudenlaiset summat rahaa käteen. Tuloksena on teknisesti moitteetonta, mutta hengeltään kovin köykäistä efektiryöpytystä. Talonkokoisten monsterien ja heitä vastaan taistelevien sankarien laittaessa kaupunkia korjauskuntoon jää aito jännitys tyystin puuttumaan. Oivalluksettomat cgi‑rymistelyjaksot toimivat monotonisuudessaan lähinnä unilääkkeenä.
Tilannetta ei auta henkilöhahmojen latteus ja tarinan olemattomuus. Gantz-anime ei sekään ollut erityisen ansiokas, mutta sisälsi siinä määrin veikeitä monstereita, törkeitä vitsejä ja mysteerin tuntua, että melko peruspolkuja polkenut tarina alkoi ajan myötä imaista mukaansa. Totisessa elokuvaversiossa jäljellä ovat enää hirviöt sekä taustalla silloin tällöin pilkahteleva mysteeri. Tarinaa ja taustoja on yksinkertaistettu niin paljon, että lähes kaikilta hahmoilta on pudonnut kiinnostavuuspohja. Päähenkilö Kein persoonallisuus ailahtelee hyvän tyypin ja omahyväisen kusipään välillä logiikkaa uhmaten, sillä hahmon taustoitus on elokuvaversiosta unohtunut. Sivuhahmot eivät ole sen kiinnostavampia, lukuun ottamatta mälsään päähenkilöön ihastunutta sööttiä koulutyttöä (Yuriko Yoshitaka). Hänet elokuva jättää lähes huomiotta, tietenkin.
Näyttelijöistä ei löydy sen enempää potkua. Keitä esittävä Kazunari Ninomiya pääsi itsensä Clint Eastwoodin ohjaukseen elokuvassa Letters from Iwo Jima (2006) – hyvä saavutus pop‑idolilta – mutta Gantzissa hänestä ei ole kannattelemaan elokuvaa. Death Noteista tutun coolie-cutie- Ken'ichi Matsuyaman mitäänsanomattomuus sen sijaan on pieni yllätys. Mukana heiluu lisäksi teräsmies Tomorowo Taguchi lähes huomaamattomassa roolissa, sekä taisteluporukan ainoana naisvahvistuksena Natsuna Watanabe. Hänelle lähdemateriaalin seksistisyyden siistiminen tuli eittämättä huojennuksena. Se on katsojan tappio.
Tarinallisesti Gantzissa on mielenkiintoista lähinnä Gantz-systeemi itse. Se jää kuitenkin auttamattomasti taka-alalle perinteisten, mutta elokuvaversion tapauksessa tyystin pohjustusta vajaiden perhe‑ ja seurusteludraamojen tunkiessa pinnalle. Juonellista kliimaksia ei vielä pyritäkään rakentamaan, sillä kyse on vasta tarinan ensimmäisestä puoliskosta. Death Noten esimerkkiä seuraten myös Gantzin live-action ‑sovitus iskettiin keskeltä kahtia. Paraikaa Japanin teattereissa pyörivä Gantz: Perfect Answer (2011) lupaa saattaa tarinan päätökseensä. Toivoa sopii, että jatko tarjoaa faneille tyydyttävän loppuhuipennuksen. Satunnaiset katsojat tuskin vaivautuvat enää ensimmäisen puoliskon jälkeen.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Gantz: The Movie, Part 1
Gantz – Spiel um dein Leben
Gantz au commencement
Gantz – L'inizio
Ohjaaja
Shinsuke Sato
Käsikirjoittaja
Hiroya Oku
Yūsuke Watanabe
producers
John Culton
Nobuhiro Iizuka
Hiroshi Miyazaki
Seiji Okuda
Takahiro Satō
Yoshishige Shimatani
Naoki Suganuma
Tadashi Tanaka
Näyttelijät
Kazunari Ninomiya
Kanata Hongō
Ken'ichi Matsuyama
Natsuna
Ainosuke Shibata
Yuriko Yoshitaka
Ayumi Ito
Chieko Ichikawa
Donpei Tsuchihira
Hidekazu Nagae
Kazuhide Kobayashi
Kazuyuki Asano
Kensuke Chisaka
Matsuri Hashimoto
Merii
Motoki Ochiai
Ryūya Wakaba
Sho Igarashi
Shun'ya Shiraishi
Shuya Haruna
Takayuki Yamada
Tomorowo Taguchi
Yūsuke Furusawa
Yūko Genkaku
Yuki Hamano
Yasutaka Hayakawa
Kyoji Kamui
Toshimasa Komatsu
Mukau Nakamura
Aoi Tatsumi
Säveltäjä
Kenji Kawai
Kuvaaja
Taro Kawazu
Levittäjä / Jakelija
Chubu-nippon Broadcasting Company (CBC)
Fukuoka Broadcasting System (FBS)
Hiroshima Telecasting (HTV)
Hokkaido Broadcasting Company (HBC)
Horipro
J Storm
Miyagi Television Broadcasting
Nikkatsu
Nippon Television Network (NTV)
Shizuoka Daiichi Television
Shueisha
The Yomiuri Shimbun
Toho
Video Audio Project (VAP)
Yomiuri Telecasting Corporation (YTV)
Maa
Japani
Genre
Toiminta
Kauhu
Scifi
Kategoria
Jättiläishirviö
Perustuu sarjakuvaan
Julkaistu: 2011-07-04T12:31:18+03:00
Mikko Koivisto
Karate-Robo Zaborgar (2011)
Ohjaaja:
Noboru Iguchi
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
"Zaborgar, Go!"
RoboGeishan myötä mainstream-yleisöjen suuntaan kurotellut Noboru Iguchi jatkaa samoilla linjoilla uutuudellaan Karate-Robo Zaborgar. Japanissa ikisuosittua tokusatsu-genreä edustava robottiseikkailu on Iguchin toistaiseksi kaupallisin ja suuribudjettisin elokuva. Syksyllä 2011 Japanin levitykseen menevä elokuva omaa huomattavaa menestyspotentiaalia isien ja poikien keskuudessa – ainakin ellei Iguchin menneiden vuosien ura ulostepornon parissa kantaudu vanhempien tietoisuuteen.
Menestys olisi kaikin puolin suotavaa, sillä Karate-Robo Zaborgar on ohjaajansa paras elokuva. Postmoderneista kulttispedeistä poiketen Iguchi on aina tehnyt elokuvia aidolla rakkaudella. Ongelmaksi on yleensä muodostunut kykenemättömyys, eli toimintakohtauksien ponneton leikkaus ja huumorijaksojen laimeus. Karate-Robo Zaborgar parantaa molemmilla osa‑alueilla. Se on kaikkea sitä, mitä epäonnistuneen RoboGeishan olisi pitänyt olla.
Pohjana toimii vuoden 1974 samanniminen televisiosarja. Maailmanlaajuisen Bruce Lee ‑kuumeen velloessa myös Karate-Robon päähenkilö Yutaka Daimonista tehtiin taistelulajiekspertti, jonka nyrkeistä löytyi aivan uuden tasoista pippuria verrattuna vanhoihin Ultramaneihin. Pelkästä esikuvien ryöstöviljelystä ei silti ollut kyse, vaan juurikin Karate-Robo Zaborgar toimi yhtenä muuntautuva robotti ‑genren edelläkävijöistä. On jopa väitetty, että Transformers syntyi juuri Zaborgarin myötävaikutuksesta.
Niin televisiosarjassa kuin Iguchin elokuvaversiossakin Daimonin (Yasuhisa Furuhara) taisteluparina toimii "sähköukko Zaborgar" (Denjin Zaborgar), muuntautuva robotti, joka Daimonin käskystä ottaa niin moottoripyörän kuin taistelurobotinkin muodon. Vastapuolella häärivät perinteiset hullut maailmanvalloittajat kätyreineen ja omine taistelurobotteineen. Daimonin päävastukseksi nousevat pyörätuolipahis Dr. Akunomiya (Akira Emoto) sekä bikinipukuinen antennipää Miss Borg (Mami Yamasaki).
Parhaiten Karate-Robo Zaborgar toimii letkeän ensimmäisen puoliskonsa aikana. Toimintakohtaukset seuraavat toisiaan 10 minuutin välein, ja myös erikoisefektit toimivat ensiluokkaisesti. Perinteiset robottipuvut ja ajoneuvot (Iguchi onnistui mm. jäljittämään alkuperäisessä sarjassa käytetyn pääkallomobiilin) sulautuvat yllättävän hyvin yhteen paikoin komeiden, paikoin sympaattisen kömpelöiden cgi‑efektien kanssa. Iguchilla oli käytössään varsin mukava 3 miljoonan dollarin budjetti, joka on kymmenkertainen verrattuna moneen muuhun Sushi Typhoon ‑tuotantoon. Lopputuloksena on hauska retroilu, joka ei sorru ylimieliseen viisasteluun tai lähdemateriaalin kustannuksella naureskeluun.
Erikoismaininnan ansaitsee elokuvan mahtava soundtrack, jolla Fukuda Yasuhikon uudet sävellykset soivat yhdessä alkuperäiseen sarjaan musiikit tehneen legendaarisen Shunsuke Kikuchin (Kamen Raider, Female Prisoner Scorpion) originaalien kanssa. Juuri elokuvan soundtrack on yksi niistä seikoista, jotka cgi‑tehosteiden mukanaolosta huolimatta pönkittävät kokonaistunnelmaa mukavasti old schoolin suuntaan.
Hieman vaatimattomampi on tarinan toinen puolisko – kyseessä on juurikin osuus, jossa Iguchi on omillaan eikä nojaa niin paljoa televisiosarjasta tuttuihin juonikuvioihin. Mukana on enemmän ja isompia tietokonetehosteita sekä paikoin latteanpuoleista draamaa. Merkittävään rooliin nouseva Aimi Satsukawa megabikineineen on kuitenkin onneksi sympaattinen ilmestys. Samaa voi sanoa Iguchin ja Nishimuran elokuvissa usein vilahdelleesta Itsuji Itaosta vanhan Daimonin roolissa. Sivurooleissa vilahtelee lisäksi kasoittain tuttuja kasvoja, kuten Sushi Typhoon ‑elokuvalta voisi odottaakin. RoboGeisha ‑kolmikko Asami, Cay Izumi sekä Yui Murata hosuvat pahiskyborgeina, erikoisefektiohjaaja Yoshihiro Nishimura esittää karate-opettajaa, Naoto Takenaka päähenkilön isää, jne.
Iguchille tyypillistä rajua väkivaltaa tai seksiä ei Karate-Robo Zaborgarissa ole mukana lainkaan. Se on hyvä, sillä RoboGeishan kaltainen puoliväliin juuttuminen ei oikein palvelisi ketään. On Iguchi kuitenkin siinä määrin oma itsensä, että pahisten takapuolista tunkeutuu tuttuun tapaan esiin kaikenlaista aseistusta, ja elokuvan jokainen naishahmo on vaatetettu teräsbikineihin. Alun perin Iguchi olisi halunnut elokuvaansa yläosattomia naispahiksia, jotka taltutetaan heidän rintojaan puristelemalla. Tuottajien rukoillessa polvillaan ohjaaja luopui lopulta ideasta.
Tuottajille tehdyistä myönnytyksistä huolimatta Iguchi on lupaillut elokuvan japanilaisen version sisältävän 15 minuuttia ylimääräistä materiaalia, mm. Daimonin ja Miss Borgin välisen seksikohtauksen (joka tosin ei voine olla kovin graafinen huomioiden elokuvan japanilaisen kohdeyleisön). Festarilevitykseen elokuvasta on laskettu ainoastaan 101‑minuuttinen kansainvälinen versio, joka Helldriverista (2010) poiketen vaikuttaa sopivan pituiselta. Pidennetty versio saapunee kansainväliseen levitykseen vasta kotivideojulkaisujen yhteydessä. Kylkiäiseksi on tuttuun tapaan tulossa spin off ‑lyhytelokuva, jonka Iguchi ja Nishimura kuvasivat kesällä 2011.
Loppupuolen pienestä töksähtelystä huolimatta Karate-Robo Zaborgar on mainio viihde-elokuva, joka vain paranee asialle omistautuneen yleisön parissa nautittuna. Nippon Connectionissa Iguchi ohjeistikin yleisöä, että katsojien tulisi aina päähenkilön ajauduttua tukalaan tilanteeseen huutaa "ZABORGAR, GO!"
Robottiseikkailunsa jälkeen Iguchi aikoo tosin palata itselleen tyypillisemmän materiaalin pariin. Festivaalin käytävillä ohjaaja tarinoi englantia ja japania sulavasti sekoittaen suunnitteilla olevasta elokuvastaan, joka tulee olemaan "erotic zombie ass‑horror movie".
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Denjin Zabōgā
Denjin Zaborger: The Movie
Ohjaaja
Noboru Iguchi
Käsikirjoittaja
Noboru Iguchi
producers
Yoshinori Chiba
Toshimichi Ōtsuki
Näyttelijät
Itsuji Itao
Asami
Akira Emoto
Yasuhisa Furuhara
Yūya Ishikawa
Cay Izumi
Takurō Kodama
Yuya Miyashita
Hiroaki Murakami
Yui Murata
Sakichi Sato
Aimi Satsukawa
Kentarō Shimazu
Naoto Takenaka
Demo Tanaka
Hiroyuki Watanabe
Mami Yamasaki
choreographers
Isao Karasawa
Tak Sakaguchi
Säveltäjä
Shunsuke Kikuchi
Kuvaaja
Yasutaka Nagano
Levittäjä / Jakelija
Denjin Zaborger Film Partners
King Records
Nikkatsu
Maa
Japani
Genre
Toiminta
Scifi
Komedia
Kategoria
Kamppailulajit
Robotiikka
Supersankari
Sushi Typhoon
Julkaistu: 2011-07-04T12:31:23+03:00
Mikko Koivisto
Coming Future (2010)
Ohjaaja:
Kyūya Nakagawa
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Kyūya Nakagawa
Japanilainen independent-elokuva on vaikeuksissa. Taitoa löytyisi ämpärikaupalla, mutta maan elokuvateollisuus kärsii maailmalaajuisesta ilmiöstä: suuret multiplexit murhaavat pieniä elokuvateattereita kilpaa. Japanissa tilanne on vielä keskimääräistä ongelmallisempi, sillä yritysmaailma on vahvasti verkostoitunut. Moni teatteriketju esittää ainoastaan omien pitkäaikaisten yhteistyökumppaniensa elokuvia. Independent-ohjaaja saa olla onnellinen, jos saa elokuvallensa kourallisen yksittäisiä näytöksiä muutamassa riippumattomassa arthouse-teatterissa. Yleensä avuksi tarvitaan jokin independent-elokuvan tukemiseen erikoistunut järjestö. Ja ennen kaikkea tätä: itse elokuvalle pitäisi jotenkin onnistua järjestämään rahoitus!
Ohjaaja Kyuya Nakagawan Coming Future syntyi viimeksi mainitun puutteesta. Nakagawalla on hyvät kannukset elokuvantekijäksi – hän on mm. toiminut apulaisohjaajana Sion Sonon elokuvissa sekä ääniteknikkona Yoshihiro Nishimuran, Koji Shiraishin ja Yuya Ishiin töissä. Nakagawan tavoite vuodelle 2009 oli ohjata oma elokuva. Kun rahoitusta ei löytynyt, päätti Nakagawa painua Tokion kaduille jouluaattona tekemään nollabudjetin dokumenttia japanilaisen independent-elokuvan eli jishu eigan tilasta – sekä sen ohessa vangitsemaan palasen elävää Tokiota digivideolle.
Coming Future ei ole tyypillinen dokumentti. Se ei selitä kertojaäänen kera faktoja japanilaisen elokuvan tilasta, eikä se piipahda paikallisten elokuvayrittäjien luona dokumentoimassa nykytilannetta. Sen sijaan Nakakawa pirautti joukolle tuttaviaan – Tetsuaki Matsue (Live Tape, 2009), Koji Shiraishi (Shirome, 2010), Satoko Yokohama (German + Rain, 2006), Nobuhiro Yamashita (Ramblers, 2003) jne. – ja käveli heidän kanssaan ympäri öistä Tokiota. Käsikirjoitusta ei liiemmin ollut, vaan filmille oli tarkoitus saada tarttumaan vapaamuotoista jutustelua elokuvateosta kunkin vieraan ottaessa omissa osuuksissaan ohjat käsiinsä. Lopputulos on mielenkiintoinen.
Nakagawan ohjaajakamuista mielenkiintoisin on eittämättä Kenji Onishi, joka vannoo 8‑millimetrisen filmin nimeen. Hän kantaa tälläkin kertaa mukanaan kameraa, jolla kuvaa lyhyitä klippejä kaikesta näkemästään mielenkiintoisesta. Niitä Onishi voi myöhemmin käyttää elokuvissaan. Töistä ei välttämättä tule koherentteja tällä tavalla, mutta ei sillä ole väliä. Onishi katsoo muidenkin elokuvat mieluiten puolivälistä eteenpäin, koska alussa on kuitenkin vain turhaa jaarittelua.
Jossain määrin vastakkaista laitaa edustaa Nobuhiro Yamashita. 2000‑luvun vaihteen mielenkiintoisimmalla elokuvantekijällä on tätä nykyä jo suuren luokan mainstream-hittejä vyöllään, mm. Linda Linda Linda (2005). Silti Yamashita on viime vuodet väsännyt televisiosarjojen jaksoja, dokumentteja, kännykkäsarjoja ja idolivideoita. Viime kerrasta kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta oikean elokuvan tekemiseen on niin kauan, että ohjaaja epäröi vieläkö taito olisi tallella. Tilannepäivityksenä tosin mainittakoon, että vuonna 2011 Yamashita sai kuin saikin uuden elokuvan My Back Pages aikaiseksi, joka on vieläpä keskiluokan mainstream-julkaisu.
Mielenkiintoista jutustelua riittää monen muunkin ohjaajan osalta. Puolivälissä elokuvaa törmätään Yoshihiro Nishimuran ja Noboru Iguchin elokuvien vakiotähteen ja tankotanssijaan Cay Izumiin, joka vetää performanssia liikennetolpissa roikkuen. Paras hetki tulee kun – pientä spoileria pelkäävät lukijat hypätköön seuraavan rivin ylitse – Nakagawa päättää pysähtyä juttelemaan niitä näitä kadulla vastaan tulevien teinityttöjen ja jenkkisotilaiden kanssa. Hommassa ei ole loogista pointtia, mutta se on vapauttavaa elokuvantekoa. Juuri tähän jishu eiga parhaimmillaan tarjoaa mahdollisuuden – kaupallisten ja kangistuneiden kaavojen rikkomiseen jollain innovatiivisella.
Coming Future ei ole elokuva suurille yleisöille, mutta japanilaisesta jishu eigasta kiinnostuneille ja siitä ainakin hitusen entuudestaan tietäville se on mukava hengailutrippi alansa siistimpien ohjaajien parissa. Elokuvan Nippon Connection ‑festivaalinäytöksestä kerrottakoon kuitenkin yksi ohjaajan paljastama masentava fakta: kukaan ei ole koskaan saanut naista tekemällä jishu eigaa! Onnea ohjaajalle tyttöystävän etsintään!
