Mikko Koivisto

Love & Pop (1998)

Ohjaaja:

• Hideaki Anno

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hideaki Anno

Maailmankuuluista animeohjaajista Mamoru Oshii lienee pääasiallisen leipälajinsa ulkopuolella näkyvimmin kunnostautunut tekijä. Oshiin lyhytelokuvia, teatterinäytelmiä ja yhden puolankielisen scifi‑elokuvan sisältävä live action ‑filmografia ei tosin ole helpoimmin lähestyttävästä päästä. Yhtään vähemmän haastava tapaus ei ole Neon Genesis Evangelionilla (1995) huippusuosioon noussut Hideaki Anno, joka jo tieteisanimaatiota työstäessään käytti mecha-taisteluja omien, huomattavasti henkilökohtaisempien tuntemustensa peilaamisen kulissina.

Kotimaansa keskenkasvuisena lapsivaltiona näkevä Anno kokee toisen maailmansodan tuhonneen Japanin kansallisen identiteetin. Kerran niin ylväässä ja jumalallista syntyperää olevan keisarin johtamassa maassa ei enää ollut nuorisolle roolimalleja jäljellä: isät olivat hävinneet sodan ja keisari tunnustanut ihmisyytensä. Aikuisiin ei voinut luottaa ja nuorison ikääntyminen oli ainoastaan fyysistä. Vuodet karttuivat, mutta mangat ja animefiguurit säilyivät ikääntyneiden lasten leluina. Seksuaalisuus sekoittui nuorison ja aikamiespoikien populaarikulttuuriin tavalla, jota muu maailma tuskin tulee koskaan täysin ymmärtämään.

Maailmanloppua, jättiläisrobotteja ja kouluikäisiä sankareita yksilön ahdistukseen yhdistelleen Evangelionin jälkeen Anno alkoi pienentää myös tarinoidensa kulisseja. Japanin perversoituneeseen pop‑kulttuuriin sukeltava Annon ensimmäinen live-action ‑elokuva Love & Pop laskeutui kirjaimellisesti mikrotasolle. Lähes kokonaisuudessaan digitaalisilla pienoiskameroilla kuvattu elokuva hyödyntää useita eri kuvasuhteita ja kokeellisia kuvaustekniikoita kunnes lopulta revähtää täyteen 35 millimetriseen laajakuvaloistoonsa lopputekstijaksonsa ajaksi.

Love & Popin teema on enjo kousai, eli rahallisesti kompensoitu treffailu. Japanissa silmäniloa tarjoavien viattomien maid-kahviloiden ja jutusteluun asti etenevien hostess clubien jälkeen seuraava aste ennen täysimittaista prostituutiota on ostaa ravintola‑ tai karaokeilta seuraansa kauppaavalta koulutytöltä. Treffit eivät termin määritelmän rajoissa välttämättä etene jutustelua pidemmälle, eivätkä useimmat enjo kousaita harrastavat tytöt myy kehoaan, vaan ainoastaan seuraansa. Vaarana ovat silti asiakkaat, jotka heti yksityisyyden suojaa tarjoavaan paikkaan päästyään päättävät kirjoittaa pelin säännöt uusiksi. Ilman seksuaalista kontaktiakin enjo kousai tarjoaa helposti moninkertaiset tulot verrattuna niska limassa lähimmässä hampurilaisravintolassa raatamiseen.

Neljän tokiolaistytön tie enjo kousain pariin ei Love & Popissa tapahdu erityisen huonon kasvatuksen taikka lapsuuden traumojen kautta vaan siksi, että Annon Tokiossa ja sen yliseksualisoituneessa pop‑kulttuuriympäristössä eläville tuiki tavallisille koululaisille se on varteen otettava vaihtoehto rahoittaa koruostoksensa. Ohjaajan visiossa ei ole kyse ylettömästä pessimismistä, vaan todellisuudessakin enjo kousai on Japanin materialistisen nuorison keskuudessa varsin yleinen ilmiö, joka ulottuu metropoleista maaseutujen pikkukaupunkeihin saakka. Maksetusta treffailusta on kokemusta arviolta vajaalla 10% japanilaisista teinitytöistä, eivätkä nuorison asenteet enjo kousaita kohtaan ole kovinkaan negatiivisia.

Mitään suoranaista tarinaa Anno ei yritä elokuvallaan kertoa, vaan seuraa lähes dokumentaariseen tyyliin päähenkilöidensä elämää yhden päivän ajan. Ohjaaja ei esitä selkeitä vastauksia aihepiirin herättämiin kysymyksiin, vaan Love & Popin päähenkilöt harrastavat enjo kousaita ennen kaikkea siksi, että he voivat. Elokuvan pohjalla vaikuttava käsikirjoitus perustuu Ryu Murakamin romaaniin Topaz II (1996). Kyse on eräänlaisesta henkisestä jatkosta kirjailijan aiemmalle romaanille Topaz (1988), jonka pahamaineinen elokuvasovitus tunnetaan paremmin nimellä Tokyo Decadence (1992). Annon henkilökohtainen tyyli ajaa kuitenkin selvästi lähdemateriaalin ylitse. On myös helppo nähdä yhtäläisyydet tarinan enjo kousai ‑tyttöjen elämäntyylin sekä ohjaajan oman nuoruuden välillä. Koulusta vähän väliä ulos potkittu, niin opiskelussa kuin työnteossa hurjaa epätasaisuutta osoittanut Anno vietti huomattavan osan nuoruudestaan ajelehtien ja mm. tehden keikkatöitä Studio Ghiblille vain vetäytyäkseen jälleen tuhlaamaan ansaitsemiaan rahoja.

Japanin kulttuurin arkoja aiheita kuvaavat elokuvat ja muut teokset helposti jakautuvat kahteen ääripäähän: ilmiön eläviin ja mahdollisesti tahattomiinkin ilmentymiin, sekä niitä kriittisesti, mutta usein ulkopuolisesti tarkasteleviin tutkielmiin. Anno on kriittinen, mutta samalla rakastaa käsittelemäänsä pop‑kulttuuria ja on itsekin osa sitä. Love & Pop ei glamorisoi kuvaamansa maailmaa, mutta myös tietoisesti pelaa sen omilla säännöillä. Elokuvan pääosaa näyttelevän Asumi Miwan esittämä ja teemakappaleena käytetty upea "Ano subarashii ai wo mou ichido" on alun perin 1970‑luvun hittilaulu, ja tuoreemmat suosikit pauhaavat karaokekopeissa. Idea elokuvan tallentamisesta näyttelijöiden hartioille, hameenhelmoihin ja leikkijuniin kiinnitetyillä pienoiskameroilla ei sekään olisi voinut syntyä kuin aidon pop‑hörhön mielessä.

Tekniikka on elokuvan keskiössä muutenkin tyttöjen räplätessä kännyköitään kohtauksesta toiseen. Tämä on paitsi normaalin japanilaisen nuorison myös ennen kaikkea enjo kousain arkipäivää, sillä tytöt hankkivat kontaktinsa ja sopivat treffit juurikin kännykän avulla. Vielä 1990‑luvulla miehet hakeutuivat ns. puhelinklubeille (telekura), jossa he sisäänpääsymaksun suoritettuaan istuivat odottamassa halukkaan tytön soittoa. Anti-prostituutiolakien avulla alas vedetyt puhelinklubit ovat vaihtuneet 2000‑luvulla Internet-palveluihin, jotka välittävät asiakkaiden puhelinnumerot ja seuranhakuilmoitukset palveluun rekisteröityneiden tyttöjen puhelimiin. Kauppa rullaa sujuvasti ja huomaamattomasti, sillä vanhanaikaisen ison pahan parittajan sijasta asiakkaan ja palveluita omasta tahdostaan tarjoavan koulutyön välillä on lähinnä digitaalinen puhelinluettelo.

Vahvasta enjo kousai ‑teemastaan huolimatta Annon elokuva ei nojaa pelkästään aihepiirinsä varaan. Love & Popin laadukkuus perustuu paljon enemmän elokuvallisiin ansioihin kuin sen välittämään tärkeään yhteiskunnalliseen viestiin. Elokuvan päähenkilöt tuntuvat aidoilta, heidän motiiveillensa annetaan riittävästi tulkinnanvaraa ja heitä ympäröivä kulttuurillinen tausta tarjoaa tapahtumille mielenkiintoiset kulissit. Armottoman energinen kuvaus tuntuu täysin uniikilta yhä tänä päivänäkin ja kantaa varsin hyvin elokuvan hieman turhan pitkäksi venähtäneen keston. Silmäkarkkia tarjoillaan koko rahan edestä, vaikka kauneus onkin tässä tapauksessa keskivertoa vahvemmin katsojan silmässä.

Annon käyttämä kokeellinen visuaalinen tyyli sekä erittäin kiivastahtinen leikkaus vaativat katsojaltaan selvästi keskivertoelokuvaa enemmän, mutta tekevät samalla elokuvasta taatusti massasta poikkeavan. Paikoitellen näkymät vääristyvät erilaisten linssien käytön seurauksena, toisinaan taas kuva‑ala kasvaa hetkellisesti leveyssuunnassa maisemaotoksen ajaksi. Ainoa selkeä irtiotto muutoin hallitsevasta hektisestä kuvallisesta ilmaisusta on elokuvan huipennus, joka muistuttaa kuinka merkittävä jakso elokuvan lopputekstit voivatkaan olla. Love & Popin tekijätietojen taustalla pyörivä, yhdellä otoksella kuvattu kuusiminuuttinen kamera‑ajo on helppo nostaa viime vuosikymmenten hienoimpien elokuvakohtausten joukkoon.

Love & Popin nerokkaaksi osaksi populaarikulttuuria lopullisesti sinetöivä veto on ollut jatkaa sen elämää itse elokuvan ulkopuolelle. Kaikkien aikojen mielenkiintoisimpiin lukeutuva, muutamia kuukausia ennen elokuvan julkaisua alkanut mainoskampanja valokuvakirjoineen ja musiikkivideoineen keskittyy hyvin pitkälti tarinan viimeiseen kohtaukseen, osuuteen joka tapahtuu vasta elokuvan loppumisen jälkeen. Tyttöjen matkaan Tokion ulkopuolelle viettämään viimeistä vapaata kesälomaansa ennen aikuisuuden ja työelämän tukehduttavaa mukaantuloa viitataan itse elokuvassa ainoastaan dialogissa sekä reissun valmisteluun liittyvissä kohtauksissa.

Auringonlaskujen ja hiekkarantojen täyttämä kepeä ja katsojaa viettelevä kuvamateriaali luo mielenkiintoisen kontrastin paitsi elokuvan paikoin ahdistavalle teemalle ja klaustrofobiselle Tokio-tunnelmalle, myös sen sanomalle. Jos Anno pääteoksessaan kritisoikin japanilaista pop‑kulttuuria, on hänen kuvaamansa musiikkivideo puhdasta idoliviihdettä. Seksuaalisia sävyjä siinä voi nähdä niin halutessaan – osalle katsojista nuoret tytöt uima-asuissa tulevat tilaukseen, toiset voivat heittää sen ironian piikkiin. Tavattoman komeaa materiaalia Anno on tulkinnasta huolimatta purkittanut ja tarjoaa hyvät perusteet oheiskrääsän keräilymentaliteetin herättelemiseen.

Love & Popin mainoskampanja ei ainutlaatuisuudestaan huolimatta ole ensimmäinen kerta kun Anno yltää nerouden rajoja koettelevaan kylkiäismateriaalin käyttöön. Jo vuotta aiemmin Anno kuvasi The End of Evangelion ‑animaatioelokuvansa (1997) lopetuksen oikeita näyttelijöitä käyttäen laittamalla nämä esittämään animaatiohahmojen vaihtoehtoisia versioita maailmanlopusta, mecha-roboteista – ja tarinan päähenkilöstä – vapaassa reaalimaailmassa. Kaupallisen julkaisun tarpeisiin ymmärrettävästi liian omaperäinen kuvamateriaali jäi elokuvan trailerin yksinoikeudeksi sekä alkuperäisessä muodossaan Anno-keräilijöiden pieneksi Graalin maljaksi.

The End of Evangelionia paremmin pääteoksen kanssa yhteen limittyvä Love & Popin mainoskampanja kaikkine oheistuotteineen tekee kokonaisuudesta sekä itsekriittisen että tietoisen viihdyttävän. Elokuva itsessään on vähälle huomiolle jäänyt helmi, joka jättää poikkeuksellisen vahvan tunteen siitä, että kerrankin elokuvatekijät ovat pelkän tutun ja turvallisen studiolla filmaamisen sijasta tehneet jotain aitoa, omaperäistä ja pelkästään toteutustapansa puolesta yleisöä rajusti äärilaitoihin jakavaa.

Love & Popia seuranneen animaatiodraaman His and Her Circumstances (1998) jälkeen valmistunut, pääosin 35 millimetriselle filmille kuvattu Ritual edustaa Annoa pykälän verran vähemmän kokeellisena, mutta ei piiruakaan vähemmän omaperäisenä. Ritual on kuin Neon Genesis Evangelionin parhaat osuudet, eli se mitä jää jäljelle kun poistetaan kaikki toiminta, jättiläisrobotit ja muu pinnallinen viihdyke. Elokuvan tarina kertoo häiriintyneestä naisesta, joka päivä toisensa perään uskoo syntymäpäivänsä olevan huomenna, sekä elokuvaohjaajasta, joka pyrkii kommunikoimaan tämän kanssa videokameran avulla. Pääosien esittäjinä nähdään lähes historiallisen omituinen parivaljakko: elokuvaohjaaja Shunji Iwai ja Steven Seagalin tytär Ayako Fujitani.

Syvästi henkilökohtainen Ritual pureutuu Annon jo useaan kertaan aiemminkin käsittelemään yksinäisyyden ja syrjäytymisen teemaan. Elokuvan keskushenkilöksi muodostuva ja nimettömäksi jäävä nuori nainen (Fujitani) sulkeutuu omaan fantasiamaailmaansa ja kieltää ympäröivän todellisuuden olemassaolon. Hänen tapaamansa, pelkästään ohjaajaksi kutsuttu mies (Iwai) on jättänyt animaattorin työnsä sekä ystävänsä Tokiossa palatakseen kotiseudulleen ja löytääkseen todellisen maailman – sen todellisuuden, jota hänen työkseen luomat kuvitteelliset tarinat eivät koskaan pystyisi saavuttamaan. Ei ole vaikea havaita, että "ohjaaja" on todellisuudessa Anno itse.

Elokuvan ydin on kajahtanutta tyttöä esittävä Ayako Fujitani. Kaikki kunnia isäukko Stevenille tämän kovanaamarooleista, mutta on silti lievästi hämmentävää kuinka mestari Seagal on pystynyt tuottamaan näin upeasti näyttelevän jälkeläisen. Aiemmin Ayako Seagal ‑nimeä kantanut, mutta 2000‑luvulla äitinsä sukunimen omaksunut Fujitani esittää omituista hahmoa vakuuttavan intiimisti ja pidäkkeettömästi, vaikka roolisuorituksessa onkin havaittavissa lievää "Oscar-hakuisuutta". Fujitani on toki materiaalin parissa enemmän kuin kotonaan: koko elokuva perustuu hänen omaan pienoisromaaniinsa, jonka Anno käänsi elokuvakäsikirjoitukseksi lähdemateriaalia vapaalla kädellä muokaten ja omia lisäyksiään tehden.

Fujitanin kohdalla tarinan henkilökohtaisuus kumpuaa hänen omista kokemuksistaan. Aikido-opettajansa nainut Steven Seagal erosi vaimostaan Fujitanin ollessa 4‑vuotias. Pääosan elämästään Japanissa viettänyt, mutta myös Yhdysvalloissa asunut Fujitani oli ulkopuolinen kummassakin maassa: USA on hänelle itselleen etäisempi koti, mutta ulkomaalaisia perinteisesti hieman kieroon katsovassa Japanissa ole sielläkään helppoa varttua puoliverisenä lapsena.

Shunji Iwain valitseminen toiseen pääroolin on yllättävä mutta melko luonteva veto. Elokuvantekijänä Iwai edustaa osittain samaa henkeä kuin Anno, ja etenkin vuoden 2001 All About Lily Chou Choun käsittelemät teemat japanilaisesta populaarikulttuurista, sosiaalisesta eristäytymisestä ja kommunikointikyvyttömyydestä liippaavat läheltä Annoa, puhumattakaan Iwain pioneerimäisestä työstä digitaalisen kuvauksen tuomisessa japanilaiseen elokuvaan. Näyttelijänä Iwai ei ole ihmeellinen, mutta rooli ei sitä vaadikaan. Oman elokuvantekijätaustansa sekä Annon elokuvan omalaatuisen tunnelman ansiosta Iwai sulautuu Ritualin realistis-surrealistiseen maailmaan tyydyttävästi.

Anno käsittelee elokuvan teemoja ennen kaikkea kuvien kautta. Ritualin kuvaus ja taiteellinen suunnittelu ovat monin paikoin mielettömän näyttävää jälkeä. 35 millimetriselle filmille 2.35:1 kuvasuhteella kuvatun materiaalin ohella elokuva hyödyntää useassa kohtauksessa "ohjaajan" täyskuvallista videokameraa. Kun mukaan lisätään vielä satunnaiset 1.78:1 suhteella esittettävät animaatiojaksot, nousee Annon käyttämien kuvaformaattien määrä peräti kolmeen. Etelä-Japanissa sijaitseva Uben teollisuuskaupunki – josta Anno itsekin on kotoisin – antaa tapahtumille yksinäisyyttä korostavan harmaan taustan. Päähenkilöiden kotinaan käyttämä hylätty toimistorakennus luo tähän verrattuna huikeasti lavastetun ja värienkäytöltään huumaavan vastakohdan. Rakennus itsessään eri kerroksineen toimii elokuvan päähenkilön sielunmaailman vertauskuvana.

Ritualin ainoa merkittävä heikkous on sen loppuratkaisu, jossa selitetään liikaa Fujitanin hahmosta. "Ohjaajan" suhteen ei onneksi sorruta samaan, mikä viittaisi ongelmallisempien osuuksien periytymiseen juurikin Fujitanin tarjoamasta lähdemateriaalista. Elokuva ei kuitenkaan onneksi tee lopetuksestaan täysin yksitulkinnallista – helppoa ratkaisua kaipaaville katsojille sellainen on tarjolla, mutta edeltäneiden kahden tunnin aikana aivotoimintaa harrastaneet voivat kyseenalaistaa käänteen pitävyyden. Miellyttävämpää olisi silti ollut, jos Anno olisi pitäytynyt elokuvan rungon muodostavan ensimmäisen puolitoistatuntisen määrittämissä sävyissä loppuun saakka.

Love & Popia runollisempi Ritual ei aivan yllä Annon vimmatun energisen live action ‑esikoisen tasolle, mutta tarjoaa silti roppakaupalla lyhytjänteisten katsojien ymmärryksen yli menevää tunnelmointia sekä audiovisuaalista täydellisyyttä. Vaikka molemmat elokuvat ovatkin hieman liian pitkiä ja Ritual kompuroi loppuratkaisunsa kanssa, niin pakko se silti on myöntää: Hideaki Anno on jumala.