Mikko Koivisto

Paradox (1984)

Ohjaaja:

• Yoshihiro Nishimura

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura

Hyperaktiivisista splatter-elokuvista tunnetun Yoshihiro Nishimuran ohjaajauran luullaan usein alkaneen Tokyo Gore Policella (2008). Todellisuudessa Nishimura on kuvannut vähälle huomiolle jääneitä elokuvia jo 1980‑luvulta saakka. Yubarissa nähtiin viime vuonna Nishimuran huippuharvinaiset fantasia‑ ja kauhuelokuvat The Face (1985), The Saints Come Marching In (1986) ja Fake Country (1987). Tänä vuonna festivaali kaivautui vielä syvemmälle historian uumeniin esittämällä Nishimuran 16‑vuotiaana ohjaaman kauhuelokuvan Paradox (1984). Hämmentävän laadukas elokuva on hyvä ja ammattimainen tavoilla, joihin ohjaaja ei ole enää kaikissa tuoreissa töissään yltänyt. Alkaakin vaikuttaa siltä, että Nishimuran uran luovimmat kaudet ohjaajana ajoittuivat hänen nuoruuteensa 1980‑ ja 1990‑luvuille.

8‑millimetriselle filmille kuvattu 40‑minuuttinen Paradox alkaa kuin varhainen Sogo Ishii ‑elokuva. The Warriorsista (1979) selkeitä vaikutteita hakeva jengikuvaus on rytmitetty komeasti 80‑luvun rockmusiikin tahtiin ja tykittää nostalgisia punk-visioita moottoripyöräjengien kaahatessa kaduilla ja tapellessa keskenään. Yllättävä käänne tapahtuu 10 minuutin kohdalla, kun elokuva ilman varoitusta tapattaa päähenkilönsä, iskee ruutuun uuden nimilaatan "God Damn" ja aloittaa uuden tarinan.

Episodielokuvaksi paljastuvan Paradoxin toisessa tarinassa radiosta kaikuva Jumalan ääni ajaa nuorisoa äärimmäisiin tekoihin. Elokuva koventaa panoksia entisestään kolmannessa episodissa "Meat", jossa jääkaapissa majailevat ihmissyöjälihat alkavat harventaa mökkeilevää nuorisojoukkoa. Nishimura pääsee osoittamaan taitonsa erikoisefektien parissa mm. kahtia halkeavan pään sekä silmien kautta ulos pursuavien aivojen parissa. Jakson musiikki puolestaan on ilmiselvä variaatio John Carpenterin Halloween-teemasta.

Paradox päättyy taatusti tekijäoikeuksia rikkovaan Michael Jackson ‑tribuuttiin "Thriller", jossa Nishimura rakentaa oman tunnelmallisen versionsa popin suurtähden klassisesta musiikkivideosta. Nishimuran trillerissä nuori japanilainen nainen pakenee henkensä edestä zombien täyttämillä öisillä kaduilla Jacksonin kappaleen toimiessa taustamusiikkina. Jälki on monin osin yhtä hienoa kuin John Landisin ohjaamassa kuuluisassa Thriller-musiikkivideossa.

Paradox on tasokasta ja ideoiltaan kiehtovaa elokuvantekoa, jota ei ikinä uskoisi lukioikäisen ohjaajan työksi. Sen erikoisefektit ovat vakuuttavia millä tahansa standardilla, eikä Nishimuran audiovisuaalinen kerronta jää jälkeen esimerkiksi Sogo Ishiin varhaistöistä. Hieman ironisesti Paradox näyttää filmille kuvattuna elokuvamaisemmalta kuin Nishimuran 2000‑luvun splatter-elokuvat.

12‑vuotiaasta lähtien lyhytelokuvia kuvanneen Nishimuran sekä muiden elokuvantekijöiden lievä kokemattomuus näkyy tarinankerronnan ajoittaisena sekavuutena sekä pieninä teknisinä kömmähdyksinä – dialogista on paikoin vaikea saada selvää ja muutamaan kertaan kuvan tarkennus epäonnistuu. Nämä seikat kuitenkin osaltaan vain lisäävät naarmuisen elokuvan surrealismia ja tunnelmaa. Huikea suoritus 16‑vuotiaalta Nishimuralta!

Mikko Koivisto

Kept (2014)

Ohjaaja:

• Maki Mizui

elokuva arvostelu

Ohjaus: Maki Mizui

Yubarissa "maailman söpöimmäksi elokuvaohjaajaksi" tituleerattu Maki Mizui on mielenkiintoinen tapaus. Kauniskasvoinen Mizui joutui teini-ikäisenä seksirikollisen kidnappaamaksi, mutta onnistui puhumaan itsensä vapaaksi. Tapaus jätti kuitenkin syvät henkiset arvet – etenkin, kun myöhemmin selvisi, etteivät miehen muut uhrit olleet yhtä onnekkaita. Ranteiden viiltelystä tuli arkipäivää. Mizui päätyi pikkuhiljaa myös aikuisviihteen pariin – joidenkin tietojen mukaan jo alaikäisenä – jossa hän ansaitsi maineen lolitaprinsessana.

Mizuin nuoruuteen mahtui myös iloisempi puoli. Kymmenisen vuotta sitten splatter-ohjaaja Yoshihiro Nishimura (Tokyo Gore Police, 2008) otti tuolloin yläasteikäisen Mizuin siipiensä suojaan. Mizui pääsi työskentelemään assistenttina sekä Nishimuran että Sion Sonon elokuvissa. Suloinen tyttö kiinnitti useammankin genre-elokuvaharrastajan huomion ennen kuin kukaan tunsi häntä nimeltä: hän oli mm. silmälasipäinen tyttö toimittamassa irtoraajoja The Machine Girlin (2008) kuvauksissa, avustava malli ja ekstra Tokyo Gore Policessa sekä making of ‑dokumentin kertojaääni Vampire Girl vs. Frankenstein Girlissä (2009).

Tänä vuonna Mizui oli jälleen Yubarin elokuvafestivaaleilla, mutta ei ainoastaan perinteisessä roolissaan avustamassa Nishimuraa, vaan myös kisaamassa festivaalin pääpalkinnosta omaan elämäänsä pohjaavan kidnappaustrilleri Kept myötä. Mizuin debyyttiohjaus syntyi Nishimuran avustuksella goremaestron toimiessa tuottajana, neuvonantajana sekä toisena leikkaajana. Kun elokuva ei voittanut palkintoa, Mizui käveli lavalle kysymään tuomariston johtaja Kichitaro Negishiltä perusteluja, ja itki sen jälkeen koko illan.

Lienee sanomattakin selvää, että elokuva on hyvin henkilökohtainen. Keptin esittelytekstissä Mizui toteaa toivovansa, että kaikki seksirikolliset palaisivat helvetissä!

Mizui on sovittanut omien kokemuksiensa sekä poliisiraporttien pohjalta erittäin synkän ja painostavan kuvauksen kidnapatuksi joutuvasta koulutytöstä. Elokuvan puolivälissä fokus siirtyy muihin uhreihin, jotka saavat paljon raaemman kohtelun osakseen. Kuvia sävyttää Kou Nakagawan (Tokyo Gore Police) vahva soundtrack, joka pohjaa Alex Proyasin elokuvan Spirits of the Air, Gremlins of the Clouds (1989) upeaan ääniraitaan.

Ohjaajan väkivahva visio moukaroi yleisöä riittävän onnistuneesti peittääkseen joitain elokuvan selkeistä ongelmista. Mizui ei sorru halpahintaiseen nyyhkyttelyyn, mutta muutamien kohtauksien vertauskuvallinen ilmaisu vihreine metsineen ja päähenkilölle ilmestyvine lintuolentoineen on omiaan aiheuttamaan tahatonta huvittuneisuutta katsomon puolella. Yubarissa ohjaajan ollessa läsnä ja yleisön tiedostaessa hyvin elokuvan tosipohjaisuuden ei tosin kenellekään tullut mieleen nauraa ääneen.

Tarinankertojana Mizui tuntuu paikoin oikovan mutkia. Elokuvan alussa sen päähenkilö muuttuu pelokkaasta uhrista pakoa alustavaksi määrätietoiseksi nuoreksi naiseksi epäuskottavan nopeasti. Kuvattu tapahtumajakso on eittämättä suoraan tosielämästä lainattu, mutta sen pohjustus sekä kautta elokuvan hieman kömpelösti esiintyvä näyttelijäkaarti eivät ole täysin tilanteen tasalla. Päärooliin olisi voinut löytää paremmankin näyttelijän kuin uutta tulemista yrittävän entisen AKB‑48 ‑idoli Kayanon.

Teoksen emotionaalista iskuvoimaa sekä ylenpalttista synkkyyttä ei ole silti kieltäminen. Päinvastoin, tiiviisti 70 minuuttiin pakattu psykologinen trilleri toimii yllättävän hyvin puutteistaan huolimatta eikä päästä otteestaan hetkeksikään. Päähenkilön alkaessa viillellä ranteitaan katsoja tiedostaa tapahtumien todenpohjaisuuden harvinaisen hyvin – samat viiltojäljet koristavat ohjaajan omaa kättä. Osa Keptin tehoista kumpuaakin sen kytköksistä todellisuuteen, mikä tekee elokuvan seuraamisesta kiehtovampaa (ja arvostelun pisteytyksestä ehkäpä hieman korkeamman) kuin mihin sen pelkät elokuvalliset meriitit oikeuttaisivat.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten Mizuin ura jatkuu. Perinteisistä prinsessatarinoista poiketen Mizui kun ei lainkaan häpeä menneisyyttään lolitaidolina, saati ole lopettanut häpeilemättömiä tempauksiaan näyttelijä‑ ja viihdyttäjäpersoonana. Yleisöllä riittää sulattelemista Mizuin monissa kasvoissa.

Mikko Koivisto

School Girl's Gestation (2014)

Ohjaaja:

• Atsushi Ueda

elokuva arvostelu

Ohjaus: Atsushi Ueda

Debyyttiohjaaja Atsushi Uedan elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa 10 koulutyttöä saa idean hankkiutua yhdessä raskaaksi ja kasvattaa lapset yhdessä. Miehiä tarvitaan vain lasten alulle panemiseen, joten kuka tahansa vanha ukko tai lukion maikka kelpaa.

60‑minuuttia myöhemmin elokuvan päättyessä lähes kaikki tytöistä ovat raskaana ja riemuissaan asiasta. Raskassointuiseen ja moraalisesti alleviivaavaan elokuvataiteeseen tottuneiden katsojien päätä pakottaa; kuinka tyttöjen tekoja ei tuomita ja miksi kukaan ei ajattele minun puolestani?

School Girl's Gestation on tasokasta uutta japanilaista independent-elokuvaa, joka ei moralisoi tai aja poliittisia agendoja, vaan hakee inspiraationsa tosielämän tapauksesta (Massachusetts, 2008) ja pyrkii ymmärtämään päähenkilöitään. Ohjaaja koosti näyttelijäkaartinsa suurin piirtein lukioikäisistä tytöistä ja antoi heidän inspiroida useat elokuvan kohtauksista annetun skenaarion pohjalta. Tulos on onnistunut; tytöt ovat uskottavia, energisiä ja paikoin hieman ärsyttäviä.

Elokuvan rakenne ja asetelma on muutenkin onnistunut. Tapahtumat sijoittuvat pieneen kalastajakylään, jonka väki on jakautunut kahtia suuryhtiön rantauduttua paikkakunnalle saastuttamaan luonnon ja meret. Asetelma ei kasva suoranaiseksi sivujuonteeksi, vaan antaa lukiotyttöjen tarinalle elävän ja aidonoloisen taustan. Toinen hyvä elementti on tyttöjen rannalta löytämä airokala, joka saa kyläläiset toimimaan eri tavoin. Jotkut pelkäävät sen olevan paha enne, tytöt puolestaan saavat harvinaisesta näystä rohkaisua uuden elämän aloittamiseen.

60‑minuuttinen School Girl's Gestation on parhaimmillaan erinomainen Uedan yhdistäessä musiikkia ja realistisen oloisia kohtauksia. Ohjaajan kokemattomuus pitkän elokuvan parissa näkyy kuitenkin pienissä haparoinneissa, kuten koomisena kevennyksenä mukaan ympättynä koulukiusattuna poikana (Yuki Morinaga), jonka koettelemukset uhkaavat kaikkea järkeä. Teknisesti elokuva on kohtalainen; kuvausjälki on vakaata, mutta värit hieman haaleat eikä kuvan tarkkuus ole kehuttava.

Ueda on saanut elokuvaansa mukaan yhden todellisen vetonaulan: Rina Takedan. Viime vuosina huonojen genre-elokuvien ohella mielenkiintoisiin draamaelokuviin hakeutunut näyttelijä tekee yhtä hyvää työtä kuin kaikki muutkin elokuvan hyvin näyttelevistä tytöistä. Takeda ei sinänsä erotu suuntaan tai toiseen, mutta takaa elokuvalle moninkertaiset levitysmahdollisuudet verrattuna pienemmällä tähtivoimalla varustettuihin tuotantoihin. Hyvä veto sekä elokuvan että Takedan kannalta.

School Girl's Gestationissa on hieman samankaltaista energiaa kuin Masato Haradan koulutyttöelokuvassa Bounce ko gals (1997). Koulutyttöseksiä kaipaavien ei kuitenkaan kannata vaivautua elokuvan pariin – kaikki näyttelijät pitävät kameran edessä vaatteet päällään. Elokuvassa ei itse asiassa näytetä ainoatakaan seksikohtausta teemasta huolimatta, mikä on jopa piristävää. Ratkaisu on fiksukin: kun nousevia tähtösiä ei kuitenkaan saa riisumaan kaikkea, voi koko aiheen sivuuttaa tyystin ja välttää teennäisyydet.

Mikko Koivisto

Gun Woman (2014)

Ohjaaja:

• Kurando Mitsutake

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kurando Mitsutake

Viisi vuotta sitten genrepastissin tekoa heikoin tuloksin koettanut Kurando Mitsutake (Samurai Avenger: The Blind Wolf, 2009) on tämän vuoden yllättäjä. Raakaa väkivaltaa pursuava Gun Woman on väkevin japanilainen toimintaelokuva pitkään aikaan.

Mitsutake tekee Gun Womanissa elokuvan hengen harvinaisen selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Palkkatappaja murtautuu kohteensa taloon, tiirailee hetken aikaa suihkussa olevaa naista ja napauttaa sitten luodin tämän takaraivoon. Tehtävänsä suoritettuaan mies poistuu paikalta yhdessä kumppaninsa kanssa Dean Haradan tunnelmallisten bassopumppujen jumputtaessa ääniraidalla niin että tuolit natisevat.

Tyylikkään johdantojakson jälkeen siirrytään pikkuhiljaa elokuvan nimihenkilöön, narkkarihuora Mayumiin (Asami), jonka tarina aukeaa tappajakaksikon käymien keskustelujen myötä. "Hädin tuskin pantavassa" kunnossa oleva nainen kaupataan omaa kostoaan hautovan japanilaismiehen (Kairi Narita) orjaksi. Vaimonsa hirviömäisen japanilaisgangsteri Hamazakin kynsissä menettänyt kovanaama koulii naisesta oman kostonsa välikappaleen.

Yhdysvalloissa kuvattu Gun Woman on pienellä budjetilla mutta todella rautaisella otteella toteutettu väkivaltaelokuva. Mitsutake ei tällä kertaa tyydy aloittelijamaiseen esikuvien palvomiseen tai rytmityksen pilaaviin takaumajaksoihin, jotka upottivat Samurai Avengerin, vaan ottaa materiaalin vahvasti haltuunsa. Kostotarina mukailee kungfu-elokuvien rakennetta Mayumin oppiessa sekä fyysiset että henkiset taidot kovimman mahdollisen koulutuksen kautta. Valmistautumiseen kuuluu esimerkiksi verenhukkaan menehtyvän, kuolettavasti puukotetun naisen kohtalon seuraaminen minuutti minuutilta. Tappajan on tiedettävä kuinka pitkään oma keho on toimintakykyinen vastaavassa tilanteessa.

Aikuisviihteen parista genre-elokuviin ponnistanut Asami tekee pääosassa vihdoinkin moitteetonta työtä. Haudanvakavaan rooliin ei kuulu ainoatakaan vuorosanaa. Näyttelijättären pelottomuus kameran edessä tulee tarpeeseen, sillä Mitsutake marssittaa hahmon todella helvetillisen rääkin läpi, jossa keho värjäytyy verestä punaiseksi ja osa lähitaistelusta suoritetaan ilman rihman kiertämää. Loppurytäkän aikana nähtävät muutamat omituiset leikkauksetkaan eivät liene Asamin kyvyttömyyden syytä, sillä tähti on selvästi käynyt läpi taistelukoulutuksen.

Gun Womanin häkellyttävän julma pääpahis on kokonaan oma lukunsa. Nekrofiilikannibaali Hamazaki (Noriaki Kamata) uhkaa muutamilla sikamaisimmilla tempauksillaan viedä elokuvan splatter-standardeillakin mauttomuuksiin. Mieleen palautuu muutaman vuoden takainen Troma-elokuva Father's Day (2011), joskin Gun Womanista puuttuu kaikki sen typerä komedia. Hauskana vetona Hamazakin isän roolissa vilahtaa näyttelijälegenda Tatsuya Nakadai (The Human Condition, 1959; Harakiri, 1962), jonka näkeminen tällaisessa elokuvassa on niin hämmentävä yhtälö, ettei asiaa ole uskoa todeksi.

Hienon roskaelokuvan puutteet ovat melko vähäiset. Äärimmäisen sisällön johdosta budjetti on jouduttu pitämään hyvin rajoitettuna, mikä näkyy karkeana ulkoasuna. Muutoin todella hyvä soundtrack puolestaan intoutuu hieman turhan tunteelliseksi loppurytinöiden aikana, mikä on hyvä tiedostaa etukäteen, etteivät liian suuriksi kasvaneet odotukset tuota pettymystä. Kaikkien kohtauksien logiikkaa ei myöskään kannata pohtia liikaa – ei tosin ole tarkoituskaan. Nämä ovat kuitenkin pieniä syntejä tunnelmallisessa ja erittäin verisessä toimintatrillerissä. Gun Woman on tuoreen japanilaisen B‑elokuvan ehdotonta parhaimmistoa.

Mikko Koivisto

Danger Dolls (2014)

Ohjaaja:

• Shūsuke Kaneko

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shūsuke Kaneko

1980‑luvulla Japanin elokuva‑ ja televisioteollisuus iski kultasuoneen yhdistämällä suloiset idolit ja toimintaviihteen. Tuloksena oli kömpelöitä, mutta tavattoman viihdyttäviä ja omaperäisiä genretuotteita kuten Sukeban Deka (1985–1987) ja Rebellion League of Girls in Sailor Uniform (1986). Näissä niin sanotuissa High School Action ‑sarjoissa aitoja näyttelijälahjoja omanneet idolit saivat tuekseen syntikkavetoiset soundtrackit, kekseliäät toimintakohtaukset sekä sopivan annoksen camp-arvoja.

30 vuotta myöhemmin perusasetelma on Japanin elokuva­teollisuudessa yhä sama, mutta genren viehätys on karissut. Syntetisaattorit ovat vaienneet ja hullu mielikuvitus köyhtynyt. Sulavasti editoidut toimintajaksot saavat uuden sukupolven tähdet näyttämään melkein aidoilta toimintatähdiltä, mikä ei kuitenkaan ole lisännyt elokuvien nautittavuutta. Pikemminkin ollaan jumiuduttu jonnekin aidon taidon ja huvittavan kangistelun välimaastoon.

Shusuke Kanekon uusi idolitoimintaelokuva Danger Dolls on ammattitaitoisesti tehty – silti siinä on liki kaikki pielessä. Vaihtoehtotodellisuuteen sijoittuvassa fantasiassa aseiden ja ydinenergian kielto on johtanut uuteen turvalliseen maailmaan. Toisesta ulottuvuudesta pukkaa kuitenkin ilkeitä roistoja, jotka pyrkivät korruptoimaan maailman omilla ydinenergia‑ ja asepolitiikkasuunnitelmillaan. Uhkaa vastaan perustetaan neljän tytön taistelutiimi, joka jäljittää rinnakkaismaailmaan johtavia portaaleja ja eliminoi niistä sikiävät roistot. Turhan huomion välttämiseksi tytöt naamioidaan maata pakettiautolla kiertäväksi idoliryhmäksi.

Kaneko toistaa elokuvassaan modernin idolitoiminnan synnit. Vauhdikkaat toimintajaksot eivät vakuuta, sillä idoleita ei mitenkään sulata maailman parhaiksi taistelijoiksi. Koreografia on pelkkää poseerausta eikä tyttöjen suorittamissa liikkeissä ole useinkaan logiikkaa. Lajityypille ominaisen emämunauksen mukaisesti aidot, mutta kaupallista vetovoimaa vajaat tosielämän taisteluosaajat on sijoitettu turpaansa saavien roistojen rooleihin. Sääli sinänsä, sillä tytöt venyvät yllättävänkin akrobaattisiin suorituksiin. Muuttamalla hahmojen profiilia maanläheisempään suuntaan sekä parantamalla koreografiaa tulos olisi voinut olla kelvollinen.

Danger Dolls menee yhtä lailla pieleen idolielokuvana, sillä lajityypille oleelliset mukaansa tempaavat pop‑musiikit loistavat poissaolollaan. Tytöille äänitetty yksi ainoa kappale unohtuu välittömästi eikä minkäänlaista idolihurmaa saada aikaan. Tarjolla on sen sijaan kankeita draamaosuuksia ystävyyden, rakkauden ja elämän arvostamisen tärkeydestä, jotka upottavat elokuvan loppua kohden.

Epäonnistuminen sekä toiminnan että idoliviihteen saralla juontaa eittämättä juurensa eripuraisiin näyttelijävalintoihin. Neljän tytön joukosta entinen AKB‑48 ‑tähti Kayano (Kept, 2014) on ainoa koulutettu söpöilijä. Lopputaistelussa hyvän myllytyksen päälle saava karate-tyttö Rina Takeda on vastaavasti joukon ainoa taistelulajitaitoinen. Taitovoimistelija Rumi Hanai ei kovasta yrityksestä huolimatta vakuuta sen enempää toiminnan kuin näyttelemisenkään parissa, ja malli Nana Seino jää porukassa täysin väliinputoajaksi.

Kaneko ohjaa kokonaisuuden jokseenkin samalla rutiinilla kuin kymmenisen vuotta sitten tunaroimansa Azumi 2:den (2005). Ohjaajan omat rinnastukset 1970‑luvun Etsuko Shihomi ‑elokuviin ovat täysin tuulesta temmattuja – ainoa yhtäläisyys on Toein karatetykityksistä lainattu hauska hidastus-palautus-hidastus ‑efekti toimintakohtauksissa. Muutoin elokuva jää niin muoviseksi ja juoneltaan käsittämättömäksi, ettei se edes saavuta K.G.'n (2011) kaltaisia huvittavuuskertoimia – sujuvasta kerronnasta puhumattakaan. Surkeuden kruunavat onnettomat tietokone-efektit sekä roistojen rooleissa nähtävä lapsellinen ylinäyttely.

Ei silti niin paljoa huonoa etteikö jotain hyvääkin: ympäri elokuvaa ripoteltu yhteiskunnallinen kommentaari ja poliittinen satiiri on parhaimmillaan hillittömän hauskaa. Plussaa myös cgi‑veren puutteesta – ongelma on ratkaistu niin että elokuvan miekat eivät yksinkertaisesti aiheuta minkäänlaista silmin havaittavaa tuhoa. Parempi näin kuin tietokonehurmeella läträten.

Hauska sivuhuomio: yhtenä elokuvan tuottajista listataan pornolafka Soft on Demand.

Mikko Koivisto

Live (2014)

Ohjaaja:

• Noboru Iguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Noboru Iguchi

Japanissa on ollut jo muutaman vuoden ajan valloillaan pienoinen salaliitto‑ ja juoksupakoelokuvien buumi. Syypää on kirjailija Yusuke Yamada (The Chasing World, 2008), jonka huippusuosituista jännitysromaaneista on tehty pelkästään neljän viimeisen vuoden aikana peräti 12 elokuvasovitusta. Tuorein kilpailija on genresuosikki Noboru Iguchi, jonka elokuvassa juostaan itseironisissa merkeissä.

Yamadan romaanissa Live joukko epäonnekkaita uhreja pakotetaan pinkomaan henkensä pitimiksi ympäri suurkaupungin keskustaa ja rakennuksia. Iguchin elokuvaversiossa juoneen on lisätty uusi kerros: kilpailijoille lykätään käteen Yamadan romaani ja käsketään etsiä vihjeet tehtävien suorittamiseen sen sivuilta. Uhrit on valittu heidän nimensä perusteella – kirjassa seikkailevat samannimiset hahmot – ja motivoitu kisaan läheisen kidnappauksella. Useiden kymmenien osanottajien joukosta vain voittaja pystyy pelastamaan rakastettunsa. Muiden kohtalona on seurata myrkkyruiskeella teloitusta suorana lähetyksenä – tai pahimmassa tapauksessa joutua itse ruumissäkkiin joko pelaajien perään lähetettyjen tappajien tai kanssakilpailijoiden toimesta.

Yamadan romaaneista sovitetut elokuvat ovat tyypillisesti olleet vakavahenkisiä, mutta Iguchi ei mahda itselleen mitään. Tarinan kehys ja pohjustus ovat dramaattisia, mutta kisan päästyä vauhtiin juoksijat laitetaan heti ensitöikseen säntäämään naisten pukuhuoneen läpi. Pian perässä ovat myös pelkkiin bikineihin sonnustautuneet salamurhaajat, joita vastaan jaetaan erinäisiä itsepuolustusaseita moottorisahoista alkaen. Panosten kovetessa ruumislukumittari alkaa hyrrätä kuin Battle Royalessa (2000) konsanaan ankean cgi‑veren roiskuessa päin seiniä (jättämättä niihin kuitenkaan tahraakaan).

Trendikkäistä nuorista (Yuki Yamada, Ito Ono, Yuki Morinaga) koostuva pääosakaarti jää karismaattisempien konkarien varjoon, vaikka harva heistäkään esiintyy edukseen. Iguchin vakiotähti Kanji Tsuda varastaa show'n määrätietoisena urheilijana, vaikka näyttelijää ei ammattijuoksijaksi sulatakaan. Gun Womanissa (2014) uransa roolisuorituksen tehnyt Asami riehuu omana tyypillisenä itsenään. Bushido-mies Mitsuki Koga jää karatetaitoineen tyystin hyödyntämättä, mutta omaa sentään fyysiset edellytykset rooliin.

Mysteeritarina pitää mielenkiinnon jotenkuten yllä 107‑minuuttisen elokuvan loppuun saakka, mutta trilleri ja komedia eivät oikein löydä tasapainoa. Iguchille ominaiseen tyyliin tarina huipentuu todella pinnallisiin ja kankeisiin draamajaksoihin. Pikkutuhma huumori sekä harvalukuiset aidot veritehosteet jäävät elokuvan parhaaksi anniksi.

Mikko Koivisto

The Lust of Angels (2014)

Ohjaaja:

• Nagisa Isogai

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nagisa Isogai

Koulutyttöjen kouriminen on Japanissa ikisuosittu vapaa-ajan harraste. Etenkin ruuhka-ajan junat ovat otollista metsästysaluetta, sillä häpeäkulttuurin sävyttämässä maassa ani harva uhri uskaltaa puuttua asiaan millään tavalla. Tilanne on niin paha, että isommissa kaupungeissa järjestetään ruuhka-aikoina ainoastaan naisille sallittuja junavuoroja, ja koulutyttöjä ohjeistetaan välttämään erityisen pahamaineisia "kourintareittejä".

25‑vuotiaan nuoren naisen Nagisa Isogain elokuvassa The Lust of Angels asetelma käännetään jokseenkin ylösalaisin: valkopukuiset enkelit lähtevät metsästämään ahdistelijoita partaveitsenterät käsissään. Tytöt tarjoavat itseään syöttinä kunnes pahaa-aavistamaton mies tarttuu takapuoleen ja taltutetaan apuvoimien avulla. Ohjaajan inspiraationa toimi tosielämän raportoitu tapaus koulutytöistä, jotka nöyryyttivät ja hakkasivat verille kiinni saamansa ahdistelijan.

The Lust of Angels pumppaa energiaa viime vuosikymmeninä latistuneeseen koulutyttögenreen hieman samaan tapaan kuin Eisuke Naiton elokuva Let's Make the Teacher Have a Miscarriage Club (2011). Isogai tykittää sielunsa kyllyydestä eikä edes pyri hienovaraiseen ilmaisuun. Vaikka elokuva onkin monin osin moderni, on sen hengessä havaittavissa yhtäläisyyksiä Toein ja Nikkatsun timanttisiin 1970‑luvun tyttöjengielokuviin, joissa pahat tytöt laittoivat miehiä kylmäksi. Vanhan ajan seksismi on vain vaihtunut nuoren naisohjaajan feminismiin.

Räväkkä ote sekä jo alkutekstijaksossa perseille potkiva musiikki peittelevät melko onnistuneesti elokuvan puutteita, kuten hieman kankeaa näyttelemistä ja hahmojen olemattomaksi jäävää syvyyttä. 40 minuutin kesto pitää paketin kuitenkin niin tiiviinä, etteivät heikkoudet ehdi muodostua ongelmiksi ennen lopputekstien iskeytymistä ruudulle. Ilahduttavasti loppuun on vielä varattu naseva käänne, joka olisi omiaan kirvoittamaan syytteitä sovinismista, ellei ohjaaja olisi nainen.

Mikko Koivisto

Fuck Me to the Moon (2013)

Ohjaaja:

• Quanah Takahata
• Hirohito Takino

elokuva arvostelu

"Tämä elokuva naurattaa, itkettää ja aiheuttaa erektion." — Quanah Takahata ja Hirohito Takino

Fuck Me to the Moonin nuori ohjaajakaksikko ei turhia kainostele elokuvansa virallisessa mainospuheessa. Ei ole tarvekaan, sillä elokuva on parasta japanilaista slacker-komediaa sitten Nobuhiro Yamashitan (Ramblers, 2003) vuosikymmenen takaisten töiden.

Fuck Me to the Moon seuraa kahta kämppäkaveria ja klubipummia, joiden omat sävellykset saavat osakseen pelkkää pilkkaa. Syynä on massayleisöjen kyvyttömyys ymmärtää omaperäisen taiteen päälle – ainakin miesten oman uskomuksen mukaan. Eräänä iltana kaksikon mukaan tuppaa seksikäs nuori nainen Kaguya, joka miesten yllätykseksi asettuu taloksi. Puutteessa elävät aikamiespojat odottavat seksiä, mutta nainen alkaa sen sijaan roudata sohvalle muita miehiä. Kimppakivaa on luvassa vain, jos kohtaloonsa alistuvat aikamiespojat onnistuvat säveltämään jotain mikä saa naisen laukeamaan.

Tarinatiivistelmä ja elokuvan nimi lupaavat ronskia seksikomediaa, mutta päätelmä on väärä. Takahata ja Takino ovat suorapuheisia romantikkoja, jotka maustavat sympaattista luuserikomediaa hyvän maun erotiikalla sekä runsaalla musiikilla. Elokuva valmistui osana Spotted Productions ‑yhtiön mainiota Moosic Lap ‑projektia, joka tuo kankaille elokuvan ja musiikin vetovoimaan tasapuolisesti uskovien nuorten lupausten visiota. Tänä vuonna jo kolmatta kertaa järjestettävän Moosic Labin johtohahmo on ohjaaja Yu Irie, jonka elokuvat Saitama Rappers (2009) ja Ringing in Their Ears (2011) toimivat projektin edelläkävijöinä.

Paljaasta pinnasta ei silti ole pulaa, sillä naispääosan "Prinsessa Kaguyana" loistaa AV‑tähti Shoko Akiyama. Hyvää työtä näyttelijänä tekevä Akiyama oli Kept-ohjaaja Maki Mizuin sekä parhaana näyttelijänä palkitun Asamin (Gun Woman, 2014) ohella peräti kolmas tämän vuoden Yubarin kilpasarjassa mukana ollut aikuisviihdetaustan omaava elokuvatähti. Kyse ei ole festivaalin erityispiirteestä, vaan Japanissa jo pitkään jatkuneesta aikuisviihteen ja valtavirran lähentymisestä. Alan ammattilaiset ovat nykyään jo melko yleinen näky genre-elokuvissa, indie-draamoissa, hieman pienemmän budjetin televisiosarjoissa sekä mediapersoonina.

Hahmon nimi "Prinsessa Kaguya" on viittaus (mm. studio Ghiblin tuoreeltaan sovittamaan) vanhaan satuun, jossa kaunis Prinsessa Kaguya hankkiutuu eroon kilpakosijoista antamalla heille mahdottomia tehtäviä. Fuck Me to the Moonissa kaksi rakastettavaa tunarisankaria pyhittävät kaiken tarmonsa Kaguyan hurmaamiseen musiikilla. Omaperäinen käänne piristää muutoin konventionaalista hahmokompositiota: kaksi toivotonta miestä ja heidän päänsä sekaisin saava nainen on jokseenkin genren vanhin konventio.

Tarinan pohjimmainen kaavamaisuus muodostuu ongelmaksi vasta loppupuolen käänteiden myötä, mutta onneksi aivan viimeiset kohtaukset ovat jälleen mainioita. Sympaattisilla hahmoilla ja Mikeneko Homeless ‑yhtyeen musiikeilla varustettuna Fuck Me to the Moon on erinomainen nuorten aikuisten viihde-elokuva, jota ei ole pilattu turhalla kestolla (67 min). Kokonaisuus ei aivan pärjää Nobuhiro Yamashitan minimalistisille huipputöille, mutta vetoaa eittämättä niitä suurempaan yleisöön.