Esa Meisalmi

Thelma & Louise (1991)

Ohjaaja:

• Ridley Scott

elokuva arvostelu

Naiskaverukset nauttivat klassikko-roadmoviessa 70-lukulaista vapautta.

Vapaus on kiinnostava käsite, kun puhutaan yhteiskunnan mahdollistamasta järjestyksestä, jota ylläpidetään velvollisuudet hoitamalla ja sääntöjä noudattamalla. Jos käy niin, että henkilö haluaa irtautua kuuluisasta oravanpyörästä täyden omavastuun ottaen, on maailma silloin avoinna. Hankalissa parisuhteissa elävät Thelma (Geena Davis) & Louise (Susan Sarandon) päättävät ottaa hatkat arjestaan, kun Thelma joutuu väkivaltaisen raiskausyrityksen kohteeksi. Louise ampuu röyhkeän raiskaajan kuoliaaksi, jolloin kaikki muuttuu.

Naiset ovat yhtäkkiä tilanteessa, jota he tavallaan ovat hakeneet: vastuusta riisuttu vapaus toteutuu vain lainsuojattomuuden kautta. Mitään suunnitelmaa välikohtauksesta selviytymiseen ei ole, ja heidän suhtautumisensa tappoon on jopa hämmentävän huoleton. Tällainen reaktio voi toki olla eräänlainen puolustusmekanismi, sillä vakavan rikoksen seurauksena yhteiskunnallinen turvaverkko repeytyy. Samalla linnatuomio itsepuolustukseen vetoamisesta huolimatta on mielessä lukittu, eikä apua vastaanoteta kuin pakon edessä.

Raiskauksen kohteeksi joutumisessa on koskemattomuuden sekä yksilöllisyyden loukkaamisen symboliikkaa poikkeuksellisen barbaarisella tavalla. Se saattaa olla Thelmalle ja Louiselle raskauttavin syy hylätä menneisyytensä. Pelko ja luottamuksen puute etenkin poliisia kohtaan voi saada suhteellisen vakaata, mutta parisuhteessa syrjittyä elämää eläneen ihmisen toteuttamaan turhauttaviakin tekoja. Pääidea lienee yksinkertaisuudessaan tehdä irtiotto, mutta mihin, sitä ei tiedä kukaan. Tilanne aiheuttaa naisissa ymmärrettävästi kalvavaa epätoivoa.

Thelma on naiivi ja Louise kypsä. Heistä kumpikin on myöhäisherännäisiä omasta asemastaan yhteiskunnassa, mutta se ei tee naisista typeriä. On tarpeellista tiedostaa, että he ovat eläneet aiemmin täydellisessä kuplassa raadollisen ameriikan mailla. Se on ympäristö, jossa voi tulla henkisen tukehtumisen hetkiä. Kun edellinen elämä on tuhoutunut silmänräpäyksessä, siintää näköpiirissä luovuuden aika. Louise istuu kuskin paikalla, sillä Thelmalta puuttuu kyky katsoa eteenpäin. Ehkä pakoilun viimeisenä tarkoituksena on matka kohti ikuisuutta.

Ridley Scott on siitä erikoinen ison profiilin työläisohjaaja, että hän toteuttaa usein ammattitaitoisen tyylittömästi kulloisenkin käsikirjoituksen. Silloin syntyy tuloksia, joista on vaikea erottaa kädenjälkeä, vaikka elokuvat olisivat myös teknisesti laadukkaita. Huono käsikirjoitus saa a‑luokan käsittelyn siinä missä hyväkin. Thelma & Louise on Scottin filmografiassa erilainen aihepiiriltään. Se on roadmovie, jonka estetiikka toimii erinomaisesti.

Elokuvan enempi vähempi ikää keränneiden naispääosien identiteettiongelmat ovat tavallisia ja samastuttavia. Ne vetoavat varmasti moneen sukupuolta ajattelematta, sillä esikuvat löytyvät miehisen ahdistuneisuuden ja irrallisuuden kuorruttamasta uushollywoodilaisesta filmiteollisuudesta. Thelma & Louise on rakenteellisesti ja temaattisesti 70‑lukulaisesta autoelokuvasta (mm. Vanishing Point, 1971) ammentava teos sillä erotuksella, että Scottin elokuvassa suunnilleen jokainen mies on joko täysi idiootti, paskahousu tai kusipää.