Sakari Määttä

The House of the Devil (Paholaisen talo, 2009)

Ohjaaja:

• Ti West

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ti West

Kaupungin laitamilla on hautausmaa, jonka lähistöllä sijaitsevassa talossa asuu itse paholainen. Tai ainakin näin voisi kuvitella elokuvan nimen perusteella.

The House of the Devil näyttää jo erinomaisesta alkutekstijaksostaan lähtien olevan kuin kauan kadoksissa ollut kauhuelokuvahelmi 80‑luvun alusta. 16 mm filmille kuvattu materiaali on häkellyttävän hyvän näköistä kaikessa rosoisuudessaan, ja jos elokuvan tekovuosi ei olisi etukäteen tiedossa, sitä olisi todella vaikea uskoa vastikään valmistuneeksi. Kyseessä on Ti Westin (Cabin Fever 2: Spring Fever, 2009) tribuutti lukemattoman monille vanhoille kauhuklassikoille. Toisin kuin monet muut vanhoja kulttielokuvia fanittavat nykyohjaajat, West osoittaa niille kunniaa hillitysti ja erittäin hyvällä maulla. Katsojalta vaaditaan tarkkaavaisuutta ja genretuntemusta hoksatakseen lukuisat viitteet.

Verrattain kokemattoman Ti Westin kolmas ohjaustyö pysyy erittäin hyvin hallinnassa tarinan liukuessa eteenpäin kitkatta omalla painollaan. The House of the Devil on syntynyt tavallaan käsityönä, sillä ohjaaja on käsikirjoittanut ja leikannut elokuvan itse. Aidon oloinen 80‑lukulaisuus on läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa ilmiömäisen hyvin. Musiikki, jokseenkin rakeinen kuvanlaatu, kuvaustyyli zoomauksineen, näyttelijöiden pukeutumis‑ ja hiustyyli, kuvauspaikkojen sisustus... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ti West on katsonut kotitehtävänsä elokuvan tekoa suunnitellessaan.

Samantha (Levi's-farkkumallinakin toiminut Jocelyn Donahue) tarvitsee kipeästi rahaa muuttaakseen pois ahdistavasta opiskelijakämpästä. Helpolta kuulostava lapsenvahtikeikka vaikuttaa hyvältä ratkaisulta, vaikka mutkia tuleekin matkaan. Vincent Ulman (roolissaan nappisuorituksen tekevä Tom Noonan) haluaa lapsenlikan – ei lapselleen, vaan vaimonsa äidille. Samantha perääntyy, mutta Vincentin ladottua seteleitä tiskiin hän ei voi kieltäytyä tarjouksesta. Samanthan ystävä Megan (Greta Gerwig) lupaa tulla hakemaan hänet keikan jälkeen, joten kaiken pitäisi mennä varman päälle ja suunnitelmien mukaisesti. Näin ei tietenkään tapahdu, vaan rauhallisesti alkava ilta muuttuu kauhun yöksi.

On suoranainen sääli, että The House of the Devil on lopulta vain todella kauniiseen pakettiin kääritty enimmäkseen sisällötön kokonaisuus. Tyylitelty ja hallittu ohjaus onnistuu luomaan hitchcockilaista jännitystä sen verran runsaasti, että mielenkiinto tapahtumia ja Samanthan selviytymistaistelua kohtaan pysyy yllä vaivatta. Tunnelma paisuu paikoitellen suorastaan sietämättömän painostavaksi, mutta The House of the Devil kompastelee samoihin ansoihin kuin monet 80‑luvulla syntyneet elokuvatkin eli liialliseen haahuilevaan tyhjäkäyntiin etenkin toisella puoliskolla. Loppupuolen piristävä goreruiske kantaa jonkin aikaa, mutta elokuvan viime hetket ovat yhtä pannukakkua.

Kaikesta huolimatta The House of the Devil on visuaalisesti sen verran loistokas elokuva, että se kestää hyvin jopa uusintakatselujakin.