Perjantai-illan kattauksen houkuttelevin nimike oli Brian De Palman Phantom of the Paradise, jota tehdessään ohjaaja haki selvästi vielä omaa tyyliään. De Palma oli edellisvuonna ohjannut monen mielestä koko uransa ainakin tähän mennessä parhaan elokuvansa Verinen veitsi (Sisters, 1972), mutta sitä seurannut, Suomessa Aavemusa-nimellä tunnettu kauhumusikaali oli jotain aivan muuta. Elokuva oli aikoinaan paha floppi, mutta onnistui myöhemmin kohoamaan kulttimaineeseen samaan tapaan kuin vuotta myöhemmin valmistunut The Rocky Horror Picture Show. Kyseessä on klassisen Oopperan kummituksen päivitys komediallisella otteella 70‑lukulaiseen rockmusiikkimaailmaan.
Sielunsa paholaiselle myynyt musiikkituottaja ja The Death Records ‑levy-yhtiön pomomies Swan (Paul Williams) huomaa koe‑esiintymisessä pianisti Winslow Leachin (William Finley) lahjakkuuden ja päättää käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Winslow lavastetaan syylliseksi rikokseen ja tämän jouduttua vankilaan Swan anastaa hänen elämäntyönsä, Faust-musikaalin, omaan käyttöönsä. Pian yhtiön johtava poikabändi The Juicy Fruits soittaa radiossa Winslown säveltämiä kappaleita. Winslow onnistuu raivon vallassa pakenemaan vankilasta, mutta kostoreissu päättyy ikävästi hänen päänsä jäädessä kiinni levypuristimeen.
Kasvonsa tuhonnut Winslow selviää hengissä ja palaa aiheuttamaan pahennusta levy-yhtiöön, jossa hänen musiikkiaan käytetään vääriin tarkoituksiin. Swan aikoo käyttää Winslowin sävellyksiä Paradise-nimisen uuden klubin avaavassa Faust-megaspektaakkelissa. Säveltäjänero ihastuu nousevaan laulajatartähteen, kauniiseen Phoenixiin (Suspirian pääosasta tuttu Jessica Harper), ja alkuperäistarinastakin tuttu traaginen rakkaustarina on valmis alkamaan.
Phantom of the Paradisessa musiikki ja niihin liittyvät performanssit ovat luonnollisesti suuressa osassa. Ne ovatkin kauttaaltaan onnistuneita, mutta mitään erityisen mieleenpainuvia numeroita ei elokuvassa nähdä. Parhaat kohtaukset liittyvät oikeastaan kuvausteknisiin ratkaisuihin, näyttelijöiden suorituksiin tai todella hyvin soljuvaan dialogiin. Winslown roolin tekevää Finleytä ei voi pitää kovin hyvänä näyttelijänä, mutta roolille olennainen fyysisyys ja mielipuolisuus korostuvat, kun hän laittaa naamarin päähänsä. Suurena Hitchcock-fanina tunnettu De Palma on sisällyttänyt elokuvaansa myös yhden elokuvahistorian hauskimmista suihkukohtauksista, jolle Psykon (1960) nähneet eivät voi olla nauramatta.
Festivaalin toisena päivänä vuorossa oli alkuperäinen, tulisieluisen Rupert Julianin vuonna 1925 ohjaama The Phantom of the Opera. Loppuunmyytyä mykkäelokuvaa säesti kamarimusiikkiyhtye Musta Ruusu, joka oli koonnut tilaisuutta varten uuden elävän ääniraidan käyttämällä vanhoja klassisen musiikin sävellyksiä. Paikalla oli sairastapauksen vuoksi yhtyeen kolmesta jäsenestä vain pianisti ja viulisti.
Goottihenkisen kauhutarinan pääosaa, Pariisin oopperatalon alapuolella sijaitsevassa käytäväverkostossa majailevaa friikkiä näyttelee Hollywoodin kauhuikoni Lon Chaney. Hahmo on ulkomuodoltaan irvokkaampi kuin missään myöhemmässä filmatisoinnissa ja Chaney vie roolin läpi täydellisin ottein.
Oopperatalo myydään uusille omistajille, jotka eivät ota varoituksia siellä majailevasta "kummituksesta" vakavasti. Kaapuun ja naamioon sonnustautunut mystinen kummitushahmo on pakkomielteisesti rakastunut Christineen (Mary Philbin). Kummitus haluaa tehdä laulajattaresta oopperan valovoimaisimman tähden puuttumalla esitysten roolivalintoihin kyseenalaisilla tavoilla. Hän käskee oopperan johtoa suostumaan vaatimuksiinsa, mutta heidän kieltäytymisensä johtaa esityksen aikana tapahtuvaan onnettomuuteen. Viimein kummitus houkuttelee Christinen maanalaiseen majapaikkaansa ja paljastaa naiselle kasvonsa yhdessä elokuvan kuuluisimmista ja mieleenpainuvimmista kohtauksista.
The Phantom of the Opera on kauttaaltaan upeaa katsottavaa ja onnistuu toisinaan aiheuttamaan aitoja pelonväristyksiäkin. Juoni on suoraviivainen, eikä mukana ole juurikaan tyhjiä hetkiä. Varsinaisesta mestariteoksesta ei ole kuitenkaan tarpeellista puhua, ainakaan jos elokuvaa tarkastellaan elokuvataiteen, hienovaraisen otteen tai tarinan syvyyden kautta. Esimerkiksi Murnaun Nosferatu (1922) menee lajissaan paljon syvemmälle. The Phantom of the Operan melodramaattinen ja traaginen romanssi toimii kuitenkin hyvin, kuten se teki Phantom of the Paradisessakin.
The Phantom of the Opera luottaa goottilaiseen kauhufiilistelyyn ja tunnelmointiin, kun taas Phantom of the Paradise on pikemminkin kieli poskessa tehty komediallinen kauhumusikaali. De Palman käyttämä slapstick-tyyli on varmasti joillekin katsojille liikaa, mutta kokonaisuus pysyy hyvässä tasapainossa. Winslow'n naamari ja musta puku ovat oivallisia, mutta eivät vedä vertoja Lon Chaneyn hämmennystä ja pelkoa herättävälle habitukselle. Chaney vastasi itse roolihahmonsa maskeerauksista. Gaston Lerouxin romaaniin Le Fantôme de l'Opéra (1910) perustuvasta tarinasta on tehty todella paljon elokuvia, mutta vuoden 1925 versiota voi hyvällä syyllä pitää niistä parhaana.
"If I am the Phantom, it is because man's hatred has made me so... If I shall be saved, it will be because your love redeems me."
