Tony Reponen

Dèmoni (Demons, 1985)

Ohjaaja:

• Lamberto Bava

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lamberto Bava

Demons alkaa hyvin tunnelmallisesti, kun Michele Soavin näyttelemä salaperäinen, teräsnaamioinen hiippari jakaa ihmisille ilmaislippuja uuden Metropol-elokuvateatterin ensimmäiseen elokuvanäytökseen. Kun lippunsa hyödyntävät ihmiset astuvat sisään ulkoapäin uhkaavuutta huokuvan katedraalimaisen teatterirakennuksen sisään, katsoja saa pian sen tunteen, että kaikki ei ole sisälläkään aivan kunnossa. Sisääntuloaulan painajaismaisen interiöörin ei varsinaisesti pitäisi houkutella katsojia uumeniinsa, mutta niin vain kaikki päätyvät saliin katsomaan uutta elokuvaa. Ennen elokuva-elokuvan-sisällä alkamista yksi katsojista erehtyy kuitenkin panemaan naamalleen aulan koristuksena olevan nuken kädessä roikkuvan teräksisen demoninaamion, joka tekee naarmun hänen poskeensa. Jännittyneen yleisön odotus loppuu, kun kauhuelokuvaksi paljastuva raina pyörähtää käyntiin. Sen edetessä naarmun poskeensa saanut nainen tuntee akuuttia tarvetta mennä naistenhuoneeseen, ja pian alkaa elokuvan nimen mukainen demonien esiinvyöry, kun epätoivoisesti pakenemista yrittävä yleisö joutuu yksi kerrallaan tarttuvan demonitiksen uhreiksi.

Demons, kuten Argenton ja Bavan töitä tunteva odottaakin, tekee vaikutuksen visuaalisella tyylillään. Sen henkilöhahmot ovat enimmäkseen yhtä puoleensavetäviä ja syvällisesti luonnehdittuja kuin joulukoristeina myytävät paperitontut, mutta tässä elokuvassa, kuten monessa muussakin pizzalandian kauhuluomuksessa, pääosassa eivät olekaan näyttelijät. Ne vievät väkivaltaiset kuolemat ja paikoin oivallusta osoittavat kuvaustekniset keinot, sekä Goblinin Claudio Simonettin ja useiden rocklegendojen, kuten Mötley Crüen, Scorpionsin ja Billy Idolin musiikki.

Gore-kohokohtia on melkein liian paljon luettelemiseen, ja ne ovat graafisuudessaan varsin brutaaleja. Silmiä revitään päästä, kurkkuja kynsitään auki, ja kaikessa mahdottomuudessaan ikimuistettava demoni-kömpii-uhrin-selästä-ulos ‑kohtaus kuuluu luokkaan se‑on-nähtävä-uskoakseen. Hienoista teknisistä oivalluksista mainittakoon kohtaus, jossa eräs uhri repii tiensä valkokankaan nurjalta puolelta yleisön eteen, samaan aikaan kun pyörivässä kauhuelokuvassa viilletään puukolla tulevan uhrin telttaa, joka on varsin vaikuttava kaikessa symboliikassaan.

Demonsissa voisi jopa tulkita olevan jonkin verran ironista kommenttia mm. väkivaltaelokuvien turmiollisesta vaikutuksesta katsojien mieleen; Kun loukkuunjääneet tajuavat pyörivän elokuvan ja todellisuuteen karanneiden hirveyksien yhtäläisyyden, he yrittävät pysäyttää filmin pyörimisen. He onnistuvatkin, mutta kuten arvata saattaa, demonit eivät katoa mihinkään elokuvan pysähdyttyä. "It's not the film!", joku tajuaa, ja samaa mieltä ovat varmasti kaikki aiempien vuosien kotimaisen elokuvasensuurin kokeneet. Demonsin klaustrofobinen perusasetelma toimii tällä kertaa vakuuttavammin kuin toisessa loukkuunjäämistä hyödyntävässä leffassa, Stage Frightissa (1987), sillä teatterissa valloilleen päässeiden demonisten voimien odottaakin kykenevän muuhunkin kuin vihreän liman yökkäilyyn ja puremiseen.

Kaiken kaikkiaan Demons on varsin messevää katsottavaa kaikille gorehoundeille ja italofriikeille, mutta muille sitä voi suositella vain varauksella. Se varastaa varsinkin loppua kohden ideoita mm. Dawn of the Deadista (1978), ja toteutuksessa on aistittavissa vahvasti tuottaja-käsikirjoittaja Argenton suunnalta ammennettuja tyylillisiä vaikutteita, mutta ottaen huomioon molempien vaikutteiden ansiot ei asiaan jaksa liian nuivasti suhtautua.